Turkasta vielä kerran

Jouko Turkka kuoli yhdeksän vuotta sitten, mutta en olisi osannut vuotta muistaa omin päin. Turkan persoona oli kyllä kulkenut pitkään tietoisuuden yhtenä elementtinä, mutta enemmän hänen viihdejulkisuuten kuin teatteritaiteen kautta (en ole teatterin harrastaha saati tuntija enkä tietenkään edes yritä sellaista teeskennellä). Meille suurten ikäluokkien edustajille Turkka on varmasti kaikille samalla tavalla "tuttu", vaikka ei olisi ainuttakaan hänen ohjaustaan käynyt katsomassa. Itsekään en saa tällaista kokemusta muistista kaivettua, vaikka ei ole täysin mahdotonta, että olisin jonkun nähnyt. Se on kuitenkin toissijaista. Tartuin Kai Häggmanin kirjoittamaan elämäkertaan Pahansisuinen : Jouko Turkan elämä (Tammi 2025) yleisen uteliaisuuden takia, ehkä myös siksi, että havahduin tajuamaan, että Turkka oli päässyt kuolemaan huomaamatta ja se hiukan nolotti.

Jouko Turkka oli minulle enemmän taitava kirjoittaja kuin ohjaaja tai dramaturgi ja muistan lukeneeni ensimmäisiä (ainakin Aiheita 1982, Selvitys oikeuskanslerille 1984 ja Häpeä 1994) mielihyvällä, vaikka muistan Turkan mieltymyksen väkivaltaan sekä tyylilajina että ongelmienratkaisukeinona aiheuttaneen minussa torjuntareaktioita. Tulkitsin tuolloin väkivaltaelementin Turkan tavaksi pakottaa ihmiset edes joihinkin reaktioihin. Minua ei olisi tarvinnut pakottaa, mutta kuten myös Kai Häggman toistuvasti muistuttaa, Turkka ei todellakaan murehtinut ihmisille mahdollisesti aiheuttamiaan epämukavuuksia. Hän halusi olla taipumaton, mutta saada muut taipumaan.

Kai Häggman on taustoiltaan historiantutkija ja erityisesti suomalaisten kulttuurialan historiaan paneutunut tietokirjoittaja. Teatterialaa hän on tutkinut Suomen Kansallisteatterin historian kautta; tuloksena Päänäyttämöllä : Suomen Kansallisteatterin 150 vuotta.(Tammi 2022). Lukijalle ei kuitenkaan anneta mitään vihjeitä siitä, miksi juuri Kai Häggman on valikoitunut Turkan elämäkerturiksi tai miksi Häggman on itse halunnut tehtävän tai ainakin suostunut siihen. Hänen suhteensa kohdehenkilöönsä on ristiriitaisen tuntuinen pitkin kirjaa. Sivumäärä on hyvin kohtuullinen (alle 300 sivua), eikä Häggman ole vaivautunut tuottamaan liitteisiin edes Turkan tunnettujen teosten luetteloa (onneksi Wikipedia on). Hetkittäin Häggman tuntuu käsittelevän Turkkaa vastentahtoisesti, vaikka intoutuu välillä puolustamaan iäksi vaiennutta poleemikkoa. Myös Häggmanin kirjoitustyyli on lakoninen ja mahdolliset rönsyt nuppuunsa nitistävä.

* * *

Pahansisuinen antaa Joukon Turkan urasta varmasti keskimääräiselle lukijalle kelpaavan ja riittävän yleiskatsauksen. Ohjaustöiden esittelyiden yhteydessä esitellään sekä kehuja että kritiikkiä, kuten täytyykin. Turkan persoonaan liittyneet kiistanaiheet jäävät pääosin avoimiksi, sillä Häggman ei ole tuntenut tarvetta pujottautua Turkan nahkoihin. Ratkaisu voi olla järkevä, mutta jättää lukijan oudosti tyytymättömäksi. Turkasta julkisuudessa sanottu sisältää niin ristiriitaisia määritelmiä, etteivät ne tunnu kertovan samasta persoonasta. Tai sitten Turkan kohdalla on ollut kyse siitä, että hänellä oli lukuisia persoonallisuuksia, joita kaikkia ei ehkä kukaan kohdannut, vaan Turkka valitsi jokaiselle yhden persoonamoodin, jota sitten sovelsi sivuille lipsumatta.

Turkan uran outouteen sopii, ettei häntä arvioitu julkisuudessa ensi sijassa teatterintekijänä, vaan oppilaiden, näyttelijöiden, puolisoiden ja ainoan lapsen kaltoin kohtelijana. Toki ammattimaiset teatterikriitikot, kuten Jukka Kajava, yrittivät puhua pelkästään teatterista, mutta koko ajan kaupallistuva ja aina ahnas lehdistö oli kiinnostunut siitä mistä aina eli seksistä ja väkivallasta. Turkan ilmeinen, vaikka valikoiva misogynia ei 1970- ja 1980-luvuilla noussut vielä niin pintaan kuin olisi noussut, jos Turkan ura olisi osunut pari vuosikymmentä myöhäisemmälle ajalle. Väkivaltaiset metodit ja seksillä mässäily riittivät Turkan inhoajille, vaikka muitakin kaunan lähteitä varmasti oli (oikeistolle Turkan vasemmistolaisuus oli aina liikaa, vaikka hän antoi antitaistolaisuuden kaanoniin oman kärjekkään osansa). Koko Turkan uran kattavaa vallanpitäjien eli eliitin vastaisuutta ei juuri kritisoitu, koska se pyrittiin mieluummin unohtamaan vaikenemalla.

Häggmanin kirjan perusteella Turkka kohteli kohtuuttoman huonosti (eliittiä saa kohdella huonosti) ainakin nuoria naisnäyttelijöitä ja omaa, ainoaa poikaansa. Turkka oli ilmeisesti seksuaalisesti jokseenkin ahnas ja kyltymätön, mutta lapsia hän ei vaivoikseen halunnut, yhdessäkin tuntui olevan yksi liikaa, vaikka Juha Turkka sai aikuiseksi kasvettuaan jopa rooleja isänsä töissä. Turkka kohteli säällisesti vanhempia naisia, ehkä siksi, ettei heidän kohdallaan voinut kohdata himon sokaiseman miehen häpeää siitä, että nuori ja nätti torjuu jumalaisen teatterineron tarjoaman seksuaalisen seuran. Häggmanin mukaan Turkka pystyi pitämään elimensä kurissa melkein kaikkien opetettavien ja ohjattavien nuorten naisten kohdalla, mutta sama pidättyvyys ei ulottunut muihin Turkan tielle osuneisiin naisiin.

* * *

Huomasin kirjan käsistä laskettuani, etten todellakaan jäänyt pohtimaan sitä, kuinka "nerokas" teatterintekijä Jouko Turkka suomalaisessa tai eurooppalaisessa kontekstissa lopulta oli. Turkka ei koskaan tehnyt kansainvälistä läpimurtoa, hän oli suomalaiskansallinen ilmiö, oire tai tuotos. Ammattilaisten enemmistö lienee samaa mieltä siitä, että Jouko Turkka uudisti suomalaista teatteri-ilmaisua merkittävästi, vaikka ei kaikilla tavoilla, joita ehkä tavoitteli. Televisiosarja Kiimaiset poliisit ylitti jokseenkin kaikkien katsojien sietokyvyn, eikä yksikään nuorempi ohjaaja ole ollut kiinnostunut yrittämään sillä suunnalla uudelleen. Turkan teatteriin tuoma fyysisyys ja liike ovat sen sijaan kai tulleet pysyvästi joidenkin ohjaajien välineistöön. Niitä ei enää ihmetellä ja oudoksuta, ehkä enemmän niiden puutetta.

Teatteritaidetta enemmän jäin miettimään Turkan lähisuhdeväkivaltaisuutta ja "toksista" ihmiskuvaa, johon ei mahtunut kiinnostusta esimerkiksi kulinaristisiin iloihin tai muihin esteettisiin inhimillisyyden muotoihin. Häggmanin kirjan todistuksen mukaan Turkka eli koko elämänsä askeettisesti ja materiaa palvomatta, vaikka ratkaisi uran huipulla ovista ja ikkunoista tulevan rahan ongelman ryhtymällä osakesijoittajaksi ja päätyen sillä tiellä suunnilleen euromiljonääriksi. Vaan mahtoiko isoinkaan perintö hyvittää sitä julmuutta, jolla Jouko Turkka poikaansa suhtautui. Häggman ei aiheella mässäile, mutta antaa lukijan kuitenkin kuulla, että yhdessä vaiheessa poika pähkäili, tappaako itsensä vai isänsä. Siis ihan oikeasti, ei symbolisesti. Kolmen lapsen isänä ei moista kykene ymmärtämään saati hyväksymään edes taiteilijalta.

Häggman ei ole missään tapauksessa halunnut ruokkia Turkan oman uhriutumisen jalostumista jälkipolvien kuvitelmaksi kiittämättömän yleisön puolesta uhrautuneesta taiteilijanerosta. Häggmanin Turkka on sekä upea että sietämätön, eikä juuri koskaan siltä väliltä, sitä tavanomaisuutta ja konformismia Turkka inhosi. Teatteritaiteen ikuinen kohtalo on olla sidoksissa elävien ihmisten muistiin ja muistoihin, koska vain harvinaisissa poikkeustapauksissa teatteriteoksia on taltioitu sekä äänen että liikkuvan kuvan tasolla. Silloinkin on tyytyminen kaksiulotteiseen kuvaan, jossa ei tanner pölise eikä hiki haise katsojalle. Kun aikaa kuluu riittävästi, suurimpiakin elämyksiä luonut muuttuu ensin pelkäksi nimeksi teatteritaiteen historiikeissa ja lopulta unohtuu armeliaasti kokonaan. Sanotaan, että aika tasoittaa särmiä, mutta Jouko Turkka taisi olla rakennettu niin vastustuskykyisistä säikeistä, että hänen särmänsä jäivät törröttämään ikuisiksi ajoiksi. Siis kunnes itse ikuisuuskin katoaa unohduksen avaraan syliin.