Aina köyhä ja erilainen

Timo K. Mukka sisältyy nuoruuteni muistikuvien joukkoon. Olen lukenut hänen kirjojaan, mutta tuskin ymmärtänyt niiden ominaislaatua. Minuunkin vaikutti Mukan konservatiivisten vastustajien ja Hymy-lehden kaltaisten raakojen saalistajien luoma mielikuva jollain lailla "holtittomasta" pohjoisen kummajaisesta. Kun nyt luin jo 2024 ilmestyneen Sini Silverin myötäelävän elämäkerran Miltä männystä tuntuu olla mänty : Timo K. Mukan elämä (Gummerus), oloni on jotenkin nolostunut. Miten vähän koskaan tiesin Mukan elämästä ja taiteesta, miten otin vastustajien luoman väärän kuvan todesta. Miten raaka erilaiselle ja köyhälle oli Suomi 1960- ja 1970-luvuilla, jotka itselleni merkitsivät kapinaa itsekin köyhänä, mutta jollain tavalla turvaverkkoihin kytkeytyneenä. Oli verkkonsa Mukallakin, mutta hänen kohdallaan nekään eivät riittäneet.

Sini Silveri on vuonna 1987 syntynyt kemiläinen runoilija,  jolle Mukka-elämäkerta oli ensimmäinen hyppy asiaproosan puolelle. Lopputulos on kohtalaisen onnistunut, vaikka nirso lukija huomaa tekstissä ensikertalaisen sormenjäljet. Kokonaisuus on kuitenkin toimiva, vaikka itse olisin kaivannut selkeämmin hahmottuvaa draaman kaarta. Kirjassa on kaksi kuvaliitettä, mikä on hyvä lisä, vaikka enemmänkin olisi näitä katsonut. Kirjassa on myös Mukan teosten luettelo, mutta jostain syystä ei sitten kuitenkaan henkilöhakemistoa. Miksi ei ole, Gummerus? Jos runoilija ei ole osannut sitä vaatia, olisi perinteikkään kustantamon pitänyt ymmärtää sellainen kirjaan lisätä. Sen tekeminen olisi vienyt korkeintaan työpäivän ja muutaman sivua kirjasta. 

Kirjan luettuani kysyin ensimmäiseksi itseltäni, miksi kesti 50 vuotta Timo Mukan kuolemasta, että joku uskalsi tai halusi paneutua kirjailijan ja kuvataiteilijan elämäntarinaan eli juuri siihen, jonka aikalaisjulkisuus vääristi niin totaalisesti? Erno Paasilinnan Timo K. Mukka, legenda jo eläessään julkaistiin jo 1974 eli heti taitelijan kuoleman jälkeen. Se on tärkeä lähdeteos, mutta liian pian kirjoitettu elämäkerran näkökulmasta. Mukan omiin teksteihin nojaava Timo K. Mukka 1944-1973 (Pohjoinen 1996) on sekin tärkeä lähdeteos, mutta ei korvaa objektiivista henkilöhistoriaa. Mukan tuotantoa on tutkittu ja sen pohjalta julkaistu useitakin teoksia. Mutta vasta tämän Silverin kirjan myötä kenellä tahansa suomenkielisellä on mahdollisuus hahmottaa Mukan elämä uskottavalla tavalla. Silveri suhtautuu kohteeseensa kiintymyksellä, mutta myös riittävällä etäisyydellä.

* * *

Timo K. Mukka kuoli 28-vuotiaana, mutta silti periaatteessa jo tunnustettuna ja arvostettuna kirjailijana ja kuvataiteilijana. Hymy-lehden toteuttama törkeä ja kauttaaltaan valheellinen mustaamiskampanja ei aiheuttanut Mukan varhaista kuolemaa, mutta aivan varmasti nopeutti sitä ja myrkytti kirjailijan ja hänen läheistensä elämää 1970-luvulla. Vaikka lehti ja sen päätoimittaja tuomittiin rangaistuksiin ja vaikka osittain juuri Mukan kohtelun seurauksena eduskunta sääti lain intimiteettisuojasta, eivät ne Mukkaa tai hänen omaisiaan lohduttaneet. Silverin kuvaaman perusteella myöskään alkoholi ei ollut ratkaisevassa osassa ennenaikaisen kuoleman tanssissa, mutta kylläkin aktiivinen ja runsas tupakointi sekä nykykatsannossa perin epäterveellinen ruokavalio, joka sisälsi paljon suolaa ja tilaisuuden tullen tyydyttyneitä rasvoja. Sydän petti lopulta kohtalokkaalla tavalla.

Itselleni syntyi kirjan mittaan näkemys, että Timo Mukka kuoli nuorena, koska suomalainen yhteiskunta ei osannut, ei halunnut eikä edes ymmärtänyt mahdolliseksi yhtälöä kirjailija = riittävä toimeentulo. Mukka sai jo 1966 valtionpalkinnon, mutta eli koko elämänsä köyhänä ja nipin napin siedettynä. Pellon kunta ei missään vaiheessa osoittanut sen paremmin kulttuuritahtoa kuin armeliaisuuttakaan, vaan häpesi kirjailijaansa tämän elinaikana. Mukalla oli jonkin verran tukijoita, mutta kukaan tai mikään niistä ei ottanut todellista vastuuta siitä, että päätoiminen kirjailija pystyy elättämään itsensä ja perheensä. Mukka itse tajusi asian hyvin varhain ja ajoi koko elämänsä ajan jonkinlaista taiteilijanpalkkaa ratkaisuna itsensä ja monen muun luovan työn tekijän toimeentulon perustana. Toteutunut läänintaiteilijakuvio ei ollut sitä, mitä Mukka ajoi. Mukka ei kaivannut palkkaa byrokraatille, vaan luovalle ihmiselle luovasta työstä.

Silverin kuvaus Mukan ja hänen perheensä jatkuvasta taistelusta köyhyyden keskellä puistattaa lukijaa, joka itse elää yltäkylläisyydessä, joka tosin sekin on palautumassa takaisin luokkayhteiskunnan puitteisiin. Suomalaista hyvinvointivaltiota rakennettiin Mukan vielä eläessä, mutta hänen kohdallaan se ei ollut ratkaisuksi eikä elämän turvaksi. Ehkä asiat olisivat menneet hiukan paremmin, jos Mukan perhe olisi asunut pääkaupunkiseudulla. Mutta lappilaiselle köyhälle ei aurinko paistanut kunnolla edes kesän yöttömänä aikana. Eikä pelkillä kirjailijan rojalteilla elänyt sen paremmin kuin nykyäänkin. Kirjailijan osana oli yrittää pärjätä, sillä eihän kukaan pakottanut nököttämään kotona ja kirjoittamaan kummallisia kirjoja. Olisihan Mukka voinut ruveta vaikka metsuriksi, eikö vaan?

* * *

Silverin todistuksen mukaan Timo K. Mukka oli lempeä, kaikille ystävällinen, lapsi- ja eläinrakas ihminen. Ehkä sellainen miehen kohdalla riitti jo tekemään hänestä liian erilaisen ja siksi ilkeiden puheiden ja kateuden kohteeksi. Kun Mukan kirjat korostivat myös seksuaalista rentoutta tavalla, jonka aikakauden konservatiivit tulkitsivat rivoudeksi ja siveettömyydeksi, hänestä tuli jo ensimmäisen kirjansa myöten ihailtu, mutta myös vihattu ja merkitty mies. Kun Mukka oli vielä kaiken päälle työväenluokkainen "kommunisti" ja pasifisti, leimakirveiden poltetta riitti koko vartalo täyteen. Hannu Salama joutui oikeuteen ja tuomittiin, yhtä hyvin se kohtalo olisi voinut osua Timo K. Mukkaan. Sellaisessa Suomessa hän joutui elämään ja kuolemaan.

Timo K. Mukka oli varhaiskypsä ja monilahjakas ihminen. Hänen mielensä liikkui näennäisen esteettä toden ja fantasian välillä, myyttien ja satujen maailmassa yhtä paljon kuin arkirealismin ankeudessa. Voimme vain voimattomasti kuvitella, millaisen kirjallisen ja ehkä myös kuvataiteellisen tuotannon hän olisi luonut, jos elämä olisi ollut edes lähellä normaalia pituutta. Mukan tuotantoon kohdistunut runsas jälkikäteinen mielenkiinto kertoo joka tapauksessa siitä, että kirjailijana Mukka oli omalla tavallaan valmis jo silloin, kun hänen ensimmäinen kirjansa, Maa on syntinen laulu, ilmestyi Gummeruksen kustantamana vuonna 1964. En muista, minä vuonna sen itse luin, Mukan ikäisenä joka tapauksessa (olen vain 5 vuotta nuorempi). Pitäisi lukea nyt koko tuotanto rauhallisesti läpi, jotta voisi ehkä jotain siitä sanoa. Nyt en voi.

Huomasin kirjan luettuani olevani jotenkin apealla mielellä. Minua painoi se hyvän ja huonon kohtelun epätasapaino, jonka Timo K. Mukka ja hänen pieni perheensä joutuivat kokemaan. Jos Mukka palaisi tuonelastaan 2020-luvun Suomeen, hän iloitsisi sateenkaaren yhdistämien ihmisten merkittävästi parantuneesta kohtelusta, mutta ihmettelisi syvästi sitä, ettei suunnattoman rikas Suomi ole vieläkään saanut aikaiseksi taiteilijapalkkaa, vaan kaltaisensa kirjailijat elävät edelleen kädestä suuhun, vaikka aivan kadulle eivät joudukaan. Tupakointirajoituksia hän oudoksuisi, mutta ehkä myös lopettaisi koko paheen harjoittamisen, tietäisihän nuorena kuolleena, ettei nikotiinin ja muiden myrkkyjen sekoitus tee hyvää. Timo K. Mukka sai pitkään anomansa 5-vuotisapurahan vuonna 1972 eli juuri ennen kuolemaansa. Normaalinpituisen elämän eläneenä hän voisi olla nyt vaikka mitä. Mutta ei ole, on vain rutiköyhänä ja nuorena kuolleen, ihmeellisen ja erilaisen luovan ihmisen muisto.