Noloa

Enostone on vantaalainen kaunokirjallisuuteen keskittynyt kustannusyhtiö. Asmo Koste on "kirjailija, kääntäjä ja kustantaja", 30 vuotta sitten "Nastamuumio"-nimisen kustantamon perustaja, joka tällä hetkellä näyttää kuitenkin olevan kustantamo Aulan kirjailija. Koste julkaisi 2016 Aulan kautta kirjan Oletko kuullut viimeisen? Yllättäviä tietoja historian viimeisistä asioista. Kustantaja myy kirjaa sloganilla "rakkaudesta triviaan". Ehkä Aulalle riitti yksi kirja sitä lajia, sillä kirjan Nolo Suomen historia eli kun kaikki ei mene putkeen (2025) kustantaja on alussa mainittu Enostone. Kirja on sidottu koviin kansiin ja sen kanteen on Sami Sammalvehtä tehnyt AI-henkisen kuvan Gustaf Mannerheimista täydessä varustuksessa, mutta partavaahto leukaperiin jääneenä. 

Jos kuvan tarkoitus on ollut symboloida (ja tietysti myydä) kirjaa, se on aika osuva, joskin aivan eri syystä kuin kirjoittaja ja kustantaja varmaankin toivovat. Kirjassa ei nimittäin ole historiallista kaskua, jossa kerrottaisiin marsalkalle sattuneesta nolosta partavaahtomokasta. Se on minusta aika noloa, vaikka juuri mikään muu kirjassa ei vie ajatuksia nolouden lähteille. Asmo Koste ei ole vaivautunut kertomaan lukijalle, mitä hän itse tarkoittaa sanalla nolo. Esipuheessa viivähtää ilmaisu "omituisia tapahtumia ja reipasta häröilyä". Kun otsikossa on mainittu myös "Suomen historia" ja "epäonnistuminen" puhekielisellä ilmaisulla, olen kovasti tyytymätön. Mielestäni tämä kirja sisältää kronologiseen järjestykseen laitettuja kaskuja ja mokia, joista useimmat on jollain aasimaisella sillalla yhdistetty tuohon Suomen historiaan.

Jos kirjasta siivilöi pois ylenpalttisen juopottelut aiheuttamat sählingit ja tihutyöt, jäljelle jää aika pieni valikoima, josta löytää kyllä jokusen hauskan, mutta myös paljon varsin tylsiä ja merkityksettömän tuntuisia, välillä myös synkkiä ja apeaksi tekeviä poimintoja inhimillisen typeryyden loppumattomasta lähteestä. Minusta koko kirjassa on vain pari lukua, joiden kohdalla sanat nolo ja Suomen historia liittyvät ihan oikeasti toisiinsa. Lyhyesti sanoa kirja ei millään tavalla vastaa otsikkoaan ja vain vaivoin alaotsikkoaankaan. En tiedä, enkä aio asiaa selvittää, onko kyseessä sanan nolo täysin poikkeava semanttinen ymmärrystapa vai kylmäverinen lukijoiden vedätys.

* * *

Kielitoimiston sanakirja verkossa antaa termille "nolo" seuraavat merkitykset: epäonnistumisen, kiusallisen tilanteen tms. vuoksi, hämillinen, kiusaantunut, vaivaantunut, häpeilevä, nolostunut, nolattu. Jos jätämme alkoholin vaikutuksen pohdinnan ulkopuolelle siitä yksinkertaisesta syystä, että se on niin yleinen, laajalle levinnyt ja käytännössä syyntakeettomaksi niin lain kuin kansantuomioistuimen edessä tekevä, luulisi meillä olevan jokseenkin selvä käsitys siitä, että "nolo" on kiusalliseksi koettu teko tai näkemys. Kun varasin Kosten kirjan kirjastosta, oletin ilman muuta, että kirjassa kootaan yhteen Suomen historian eliitin julkisiksi tulleet mokailut. Ei tullut mieleenkään, että Suomen nolouksien historiikkiin pääsee sillä, että Oulun musiikkivideofestareiden gaalassa oli 2004 ohjelmassa myös seksikäs joulumuori ja elävä poro. Tarkemmin sanottua sillä, että poro arvioi tarpeellisuutensa aivan oikein ja pojautti lattialle kasan papanoita (Koste "paskansi lavalle").

Kun itse ajattelen kansallishistoriallisen noloa mokailua, siihen ei mitenkään voi syyllistyä tavallinen ihminen, osaton kansalainen. Kun itseoppinut harrastajatieteilijä Keijo Parkkunen arveli teorian jääkausista olevan pötyä ja uskoi löytävänsä monin paikoin yleisistä pirunpelloista eli veden huuhtomista kivikoista kaukana vesistä löytyvän valtavia hiidenkirnuja, ei hän omavaltaiseen todisteluun kaivinkoneella ryhtyessään tehnyt mitään aidosti noloa. Historialliseen nolouteen voivat syyllistyä vain ne, joilla on sekä teoriassa että käytännössä mahdollisuus vaikuttaa kansakunnan historiaan tavalla, jonka kansalaismielipide tulkitsee noloksi. Noloksi tavalla, jota usein kutsutaan myös myötähäpeäksi. Kirjassa on muutama tällainen esimerkki, kuten presidentti Martti Ahtisaaren vierailu Ruotsissa. Kun presidentillä oli iltajuhlien jälkeisenä päivänä otsassaan laastari, seurasi aidosti nolo selittelyjen suma, jossa kamman teräspiikki vaihtui presidentin nahkapohjakengille ylettömän liukkaaksi tanssilattiaksi. Todellisuudessa Ahtisaari oli alkoholin vaikutuksen takia liukastunut kylpyhuoneessaan tunnetuin seurauksin. Itse asiassa ei ollut suomalaisittain mitään noloa, humalassa sattuu kaikenlaista. Noloksi tapauksen teki eliitin kömpelö yritys kaunistella tapahtuma. Ahtisaari itse olisi saanut kympin kaikilta kansantuomareilta, jos hän olisi heti aamutuimaan kertonut itseironisesti ja -kriittisesti, mitä oli oikeasti tapahtunut. Ei kertonut.

Vaikka Mannerheim ei kirjassa seikkaile, myöhemmin kansalaisten tv-suosikiksi noussut kenraali Adolf Ehrnrooth on saanut nimensä kirjaan ja myös perustellusti, vaikka voidaan kiistellä siitä, oliko hänen pervitiinihumalassa antamansa käsky pommittaa valkoista lippua heiluttaneita suomalaisia sotilaita pelkästään nolo, vai kuitenkin kauhistuttavan rikollinen teko. Ehrnroothin onneksi omien pommituksessa ei kukaan kuollut. Jos olisi kuollut, mitään kutsuja linnan juhlille ei olisi myöhemmin tullut. Kirjassa on myös muutamia esimerkkejä poliitikkojen korruptoituneista käytännöistä, joita en niitäkään osaa pitää ensi sijassa noloina, vaikka kyllähän ne poliitikot myötähäpeääkin tuottivat, esimerkiksi Saloran ja Valcon ympärillä hyörimällä. Poliitikkoja olisi kirjaan pitänyt haalia sata kertaa enemmän, ei voi väittää, ettei tapauksia olisi riittänyt. Onhan meillä tuomittu ministeri valtakunnanoikeudessa ehdolliseen vankeuteen lahjoman ehdottamisesta (Kauko Juhantalon "koplausjuttu" 1992).

* * *

Kirjan julkaisseen motiiveja ei pitäisi ruveta kevyin eväin arvuuttelemaan. Puheena olevan kirjan tapauksessa tyydynkin toteamaan, että jos tällainen kokoelma kaikenlaisia sattumuksia piti julkaista, olisi se pitänyt ainakin nimetä rehellisemmin tyyliin "omituisia tapahtumia ja reipasta häröilyä". Eikä kirjasta tee "Suomen historiaa" vain se, että kaskujen alussa on vuosiluku, joka suurenee kirjan edetessä. Valitut tapahtumat eivät ole millään tavalla yhteismitallisia, eivätkä ainakaan "Suomen historiaa". Kun  Oopperakellarin isäntää Hjalmar Petterssonia syytettiin ulkomaalaisten ylenpalttisesta laskuttamisesta vuonna 1913, ei oikeuden päätös "ei todisteita kohtuuttomasta kiskonnasta" kuulu kuin korkeintaan Suomen oikeuslaitoksen esihistorian pienelle sivupolulle. 

Lukija ei voi tietää, onko Koste sijoittanut kirjaansa "kaiken" sen sivuille jotenkin sopivan saaliin, vai onko hänellä ollut mahdollisuus valita parhaat todella ison kasan päältä. Itselleni jäi sellainen tuntu, ettei tässä ainakaan perusteellista arkistotyötä ole tehty eikä varsinkaan käyty läpi esimerkiksi kansanedustajien ja muiden poliitikkojen rikoshistoriaa tai muita vastaavia potentiaalisia lähteitä. Kirjaan on saatu ajallista etäisyyttä kaapimalla itsenäisyyttä edeltäneiltä vuosisadoilta sekä Ruotsin että Venäjän valtakausiin liittyviä tapahtumia. Nihkeätä tuo kaapiminen on selvästi ollut, kun vuoden 1555 noloimmaksi tapahtumaksi on kirjattu se, että Helsingin kuninkaankartanoon perustettu vesisaha osoittautui virhehankinnaksi ja sillä sahattiin vain hieman yli 200 lautaa.

Varmaan tällaisille lukemistoille on oma käyttäjäkuntansa, joka ei laillani nipota semantiikasta vaan iloitsee kirjailijan keräämistä kaskuista, ainakin riittävän monista. Tämän happaman arvion tarkoitus onkin ehdottaa, että tällaisen kirjan voisi tehdä myös huolellisemmin. Kustannustoimituksen lisäksi olisi oikolukuunkin voinut satsata vähän enemmän, kongruenssivirheet olisi ollut helppo siivota pois, vaikka eivät ne kirjasta noloa tee. Vaikka asia ei tavallaan mitenkään liity edellä sanottuun, huomasin miettiväni sitä, miksi tämän ilmiselvän tietokirjan (vaikka ei tiedekirjan) julkaisijaksi valikoitui itsensä kaunokirjalliseksi kustantamoksi määrittävä Enostone. Jostain syystä kustantamon verkkosivuilla tai Wikipedian artikkelista ei Asmo Kosten nimeä löydy kustantamon kirjailijoiden joukosta, eikä hänestä ole myöskään esittelyä. Nolo Suomen historia löytyy verkkosivuilta vain hakemalla kirjan tai kirjoittajan nimellä. Outoa – tai sitten ei.

 

 

Asmo Koste, kuva (C) Kari Petäjä