Utopioiden on oltava totta

Jani Kaaron erinomainen kolumni Näin ihminen vapautetaan työn ikeestä – esittelyssä kolme utopiaa (HS 12.2.2015) haastoi miettimään uudelleen utopioiden ja todellisuuden välistä suhdetta. Sehän on monelle kyynistyneelle ihmiselle lähinnä pilkan lähde, koska historia näyttää todistavan, että jos utopia toteutuu, se toteutuu pikemminkin dystopiana.

Kaikki kolme Kaaron esittelemää utopistista yhteiskuntamallia tähtäävät itse asiassa samaan tilanteeseen, joka on myös Marxin kommunistisen yhteiskunnan lähtökohta: että ihminen voisi elää ihmisarvoista elämää tilanteessa, jossa mielekästä ja hyvin palkattua työtä riittää vain joillekin. Paul Goodmanille ratkaisuna on erottaa toisistaan valtion pyörittämä "sosialistinen" perustarpeiden talous ja markkinatalouden ehdoilla pyörivä luksustalous.John Kenneth Galbraith hahmotteli jakoa töissä käyviin tuottajiin ja kuluttajiin, joiden keskinäistä tasapainoa säädeltäisiin työttömyyskorvauksen tasoa vaihtelemalla. Robert Theobald puolestaan kannatti kaikille taattua perustuloa, joka myös suomalaisessa keskustelussa on ollut ehkä eniten esillä.

Kaikki nämä mallit ovat utopistisia, koska ne edellyttävät nykyaikaisen finanssikapitalismin hävittämistä ja korvaamista järjestelmällä, joka jakaa yhteiskunnallisen hyvän jollain tavalla tasapuolisesti. Tällaista on totuttu kutsumaan "sosialismiksi", vaikka finanssikapitalistista todellisuutta ehkä pikemminkin pitäisi kutsua ei-sosialismiksi, ei-tasa-arvoksi tai joksikin muuksi vastaavaksi.

* * *

Modernin 2000-luvun kapitalismin syvä ja ratkaisematon ongelma on suoraa seurausta sekä talouden virtualisoitumisesta että aineellisen tuotannon tehostumisesta. Molemmista seuraa ihmistyön tarpeettomuus. Tilanteen karuutta voidaan jonkin aikaa peitellä sillä, että kadonneitten työpaikkojen tilalle syntyy lyhytaikainen palveluyhteiskunta, jossa kaikki myyvät toisilleen jotain pientä palvelua. Palvelutuotannon paradoksiin voi tutustua isoilla kirpputoreilla, joilla sata ihmistä myy ja kymmenen käy kiertelemässä ja katsomassa. Palvelutuotannossa ei vaan synny riittävästi uutta arvoa sekä myyjän että ostajan elättämiseksi.

Ikuinen utopia työn orjuuden lakkaamisesta on nyt lähempänä kuin koskaan. Samaan aikaan on täysin ratkaisematta kysymys siitä, millä työn orjuudesta vapautetut miljardit maailmankansalaiset hankkivat toimeentulonsa ja vähän iloa elämäänsä. Se on asia, joka ei kiinnosta modernia kapitalismia ja sen toimijoita millään tavalla. Pääosa rikastumisesta tapahtuu joka tapauksessa virtuaalisesti, keinottelemalla taloudellisessa kuplassa täysin irrallaan aineellisesta tuotannosta.

Yritykset tekevät valtavia voittoja, mutta näillä voitoilla ei synnytetä uusia työpaikkoja, vaan niitä käytetään perusteluna entistenkin hävittämiselle. Voitot imetään aineellisesta tuotannosta virtuaaliseen keinotteluun, jonka koko ylittää koko maailman todellisen bruttokansantuotteen miljoonakertaisesti. Perinteisetkin teollisuusyritykset modernisoivat toimintaansa ja muuntuvat finanssialan yrittäjiksi, joiden toiminnalla ei ole minkäänlaisia työllistäviä ulottuvuuksia.

Paradoksaalisesti toinen puoli ihmiskunnasta raataa epäinhimillisissä olosuhteissa, koska heitä halvempaa tekniikkaa ei vielä ole tarjolla (mutta tulee olemaan) ja toinen puoli (miinus eliitti) ihmettelee työtä ja ehkä työhalujakin vailla, miksi elämän laatu näyttää koko ajan huonontuvan.

* * *

Modernilla kapitalismilla ei ole ensimmäistäkään ratkaisumallia maailman miljardeille kansalaisille. Ei kuulkaa kiinnosta, ei sitten vähääkään. Jos ette osaa rikastua, kuolkaa pois. Aineellisia hyödykkeitä tuottava ja myyvä koneisto tietenkin huolestuu, kun ostovoima heikkenee. Mutta ei sekään pysty pakottamaan finanssieliittiä piittaamaan muista. Kukaan ei pysty, kuten näyttävät päättäjätkin toteavan.

Ja kuitenkin jotain on tehtävä, ellei pidetä hyväksyttävänä sitä, että kolme neljäsosaa ihmisistä on vaikka työtä ja toimeentuloa, joutaa vaikka kuolemaan pois tarpeettomana. Onko tosiaan vain utopiaa vaatia, että maailman rikkaudet jaettaisiin kaikille ihmisille? Onko sekin utopiaa, ettei kenenkään pitäisi joutua kuolemaan nälkään tai sairauteen, jonka olisi voinut torjua hyvin pienellä rahasummalla? Onko sosiaalinen tasa-arvoisuus pelkkää "vasemmiston propagandaa", "sosialismia" ja "kommunismia"?

Moni eliittiin kuuluvakin on ollut julkisesti huolissaan vaurauden äärimmäisestä keskittymisestä yhä pienemmälle ja pienemmälle eliitin joukolle. Vastuuntuntoisimmat jakavat suunnattomasta omaisuudesta jo eläessään tai testamenttaavat sen hyviin tarkoituksiin. Mutta ovatko nämä vastuuntuntoisimmat huippurikkaat omassa porukassaan yhden prosentin liikettä? Saavatko Buffett ja Gates mitään todellista muutosta aikaan miljardeistaan huolimatta?

* * *

Pidin nuorena miehenä kommunistisen utopian toteuttamista välttämättömänä ja mahdollisena vielä omana elinaikanani. Nyttemmin olen joutunut tinkimään jälkimmäisestä, mutta aivan yhtä välttämättömältä se edelleen näyttää. Ei välttämättä juuri Marxin & Co. hahmottelemassa muodossa, mutta jotain sinne päin kuitenkin. Onko meillä edes muita vaihtoehtoja?

Jokainen historiallinen eliitti on tuhoutunut, jokainen "ikuinen" järjestelmä on romahtanut, kun se on tehnyt riittävän monen ihmisen elämän riittävän mahdottomaksi. Kreikkalaiset äänestivät valtionsa johtoon hallinnon, jota kauhistunut EU-eliitti kutsuu "äärivasemmistolaiseksi", mutta jonka kreikkalaiset toivovat pystyvän muuttamaan sietämättömät elinehdot siedettäviksi myös niille 99,99%:lle, jotka eivät kuulu maailman taloudelliseen eliittiin. Jos Sirízan Tsipras aikoo kansan kannatuksen pitää, hänen täytyy pystyä viemään maataan utopioiden suuntaan rahaeliitin raivoisasta vihasta piittaamatta. Jonkun on aloitettava ja etsittävä tie.