Heikin varaventtiili

Heikin varaventtiili
Heikki Poroila vuonna 1950

tiistai 3. helmikuuta 2015

Vallasta ja sen ansaitsemisesta

Historian ironiaa samojen päivien uutisissa. Yksi kertoo, että yksinvaltaansa raivoisalla otteella tarrautunut 90-vuotias diktaattori Robert Mugabe on valittu Afrikan unionin puheenjohtajaksi ja toinen, että Uruguyan 79-vuotias presidentti José Mujica on tarjonnut vanhalla kuplafolkkarillaan kyydin liftarille.

Äkkiä ajatellen voisi luulla, että jokainen meistä haluaisi korkeinta valtaa käyttämään mieluummin Mujican kuin Mugaben. Elävä todellisuus on kuitenkin aivan toisennäköinen. Mujicat ovat äärimmäisen harvinaisia poikkeuksia, mugabet tai hiukan lievemmät tapaukset taas pääsääntö. Valtaan pyrkivät ja siihen tarrautuvat hanakimmit ne, jotka yhteisen edun vuoksi pitäisi pitää siitä mahdollisimman kaukana.

Miksi toimimme näin järjettömästi? Vai johtuuko tilanne siitä, että ehdottomimman vallan käyttäjät eivät tule valituiksi demokraattisesti vaan erilaisten eturyhmien sopimuksilla tai silkkaa raakaa kyynärpäätaktiikkaa (kyynärpään tilalle voi vaihtaa mieleisensä aseen) soveltamalla? Monet valtionjohtajat valitaan ainakin periaatteessa demokraattisesti, mutta useimmat muut vallankäyttäjät eivät seurustele demokratian kanssa kuin pitkillä pihdeillä.

Vanhan intiaaniviisauden mukaan johtajaksi täytyy valita virkaan haluttomin. Toisen perinteisen porukan ratkaisu on rakentaa valtaistuimen alle tulisija, jotta valtiaana olo on mahdollisimman epämukavaa ja kukaan ei siinä viihdy ainakaan etujen takia. Myös johtajan palkan määrittäminen kansalaisten keskipalkkaa vastaavaksi karsisi nopeasti ahneimmat pyrkyrit.

Emme kuitenkaan elä tuollaisessa maailmassa, vaan kiusallisen monet johtajat niin valtioiden kuin urheilujärjestöjen tai suuryritysten ykköspaikoilla ovat yksiselitteisesti konnia, roistoja ja rikollisia. Parhaassa tapauksessa valtaa käytetään vain oman veroparatiisissa olevan pankkitilin paisuttamiseen, pahimmassa se tarkoittaa tämän lisäksi vastustajien tai ihan vain tiellä olevien armotonta murhaamista ja muita hirmutöitä.

Tällainen maailma on mahdollinen vain sen takia, ettei kukaan nouse vallan huipulle yksin eikä varsinkaan pysy siellä ilman apulaisia. Moni diktaattori näyttäytyy yksittäisenä hirviönä, mutta eivät he - yleensä - omin käsin rikoksiaan tee, vaan siinä tarvitaan yksi jos toinenkin apuri. Jokaisen yksinvaltiaan takana on näkymätön joukko ihmisiä (yleensä miehiä), joiden yhteisenä etuna on antaa yksinvaltiaan häärätä mieleisellään tavalla. Jos tämä etu muuttuu, kovinkin yksinvaltias saattaa herätä jonain aamuna pyssynpiippu leuan alla.

* * *

Vallan väärinkäyttö ei ole maantieteellisesti, ideologisesti tai edes taloudellisesti vain "joidenkin" tai "niiden muiden" ongelma. Niissäkin maissa, jotka komeilevat kansainvälisten korruptiolistojen hyvisten kärjessä, esiintyy kaikenlaista rötöstelyä, vaikkei niitä pahimpia tapauksia oltaisikaan. Minkä sille tavallinen kansalainen voi, jos suuren valtionomistaman yrityksen johdossa järjestellään kohtuuttomia taloudellisia etuja itselle ja kavereille? Ei tietenkään muuta voi kuin murista ja marista.

Niissä maissa, joissa valta otetaan aseilla ja pidetään terrorilla, koko kysymys vallan käyttäjiksi sopivista persoonista on tietenkin lapsellinen. Vallanhimo ja sen nopeasti turmeleva vaikutus eivät jätä silti rauhaan niitäkään, jotka nostetaan valtaan kansalaisten enemmistön äänillä. Maailma on täynnä tarinoita kivoista johtajista, jotka aikansa vallasta nautittuaan eivät olekaan yhtään kivoja ja joille ajatuskin vallasta luopumisesta on loukkaus.

Maailmassa on erittäin vähän José Mujican kaltaisia tapauksia, erittäin vähän. Niin vähän, että hänenkin kohdallaan alitajuisesti pelkää, että kohta sieltä jotain ikävää paljastuu. Olemme jotenkin sisäistäneet ja hyväksyneetkin sen ajatuksen, että ison vallan käyttäjät ovat aina jonkinasteisia roistoja. Jos eivät lain kirjaimen mukaan, niin ainakin kansalaisten oikeustajun näkökulmasta.

Itse uskon tuohon intiaaniviisauteen haluttomista johtajista. Jos valtaa ei halua, sen viettelystä pystyy ehkä vastustamaan. Ongelmana vain on, että siinä vaiheessa, kun valtaa jaetaan (tai "jaetaan"), nämä haluttomat eivät tietenkään ole lähimaillakaan. Paikalla ovat vain ne, joita valtaan pääsyn mahdollisuus kiihdyttää ja vetää puoleensa. Heille taas ei tule mieleenkään antaa paikkaansa vastentahtoisesti kahvaan tarttuvalle. He kokevat vallan itselleen kuuluvaksi eduksi, eivät työvälineeksi yhteisen parhaan saavuttamiseksi. Tähän ongelmaan ei ole löytynyt ratkaisua missään. Siksi meillä on vain yksi José Mujica.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.