Vain ihmiset itkevät

Sain katsottavakseni filminpätkän, jossa naarasleijona jättää liikuntakyvyttömäksi vahingoittuneen, mutta elossa edelleen olevan pentunsa. En voinut katsoa kuin muutaman sekunnin, enkä halunnut, koska tilanteen pakahduttava surullisuus sai minut purskahtamaan itkuun. En kestänyt katsoa tilannetta, joka luonnossa toistuu joka päivä lukemattomia kertoja erilaisina muunnelmina.

Näemme nykyään paljon dokumentaarisia näytteitä eläimistä, jotka tuntuvat ymmärtävän ja tuntevan ihmisen lailla menetyksen tuskaa. Kuolleen isännän haudalla vuosikausia vartioivat koirat tuntuvat meistä ihmisenkaltaisilta, vaikka tuskin kukaan ihminen kykenisi moiseen uskollisuuteen. Liikutumme silti kyyneliin tällaisten tapausten äärellä.

Nuorempana ajattelin, ettei eläimillä voi olla samanlaisia tuntemuksia kuin ihmisillä, koska niillä ei ole abstraktia kieltä. Enää en pysty ajattelemaan, että kieli olisi voimakkaiden tuntemusten ehto. Monet eläimet tuntuvat ymmärtävän poikasensa, lajitoverinsa kuoleman lopullisuuden. Olemme nähneet norsujen ja valaiden jäähyväisseremonioita, joiden kohdalla jälleen liikutumme kyyneliin.

Useimmat eläimet ovat kuitenkin kovin pidättyväisiä meihin ihmisiin verrattuna. Eläimen suru on jotenkin hiljaista, alistunutta ja toteavaa. Siitä tuntuu aina puuttuvan se pakahduttavin osuus, vastustamaton itku, tuo ihmisen tunteiden universaali ilmenemismuoto. Kuolleen poikasensa luona valvova emo ei vuodata kyyneliä, mutta olen melko varma siitä, että se silti osaa surra omalla tavallaan.

Miksi me ihmiset itkemme, vuodatamme kyyneliä kohdatessamme pakahduttavaa surua? Mehän osaamme myös itkeä ilosta, mutta silloinkin tunteen pakahduttavuuden takia. Emme tunne itkun perimmäistä syytä, vaikka nykyään tutkijat pitänevät sitä ainakin stressinlaukaisijana. Mutta miksi minä purskahdin itkuun muutaman sekunnin jälkeen, heti kun aivoni ehtivät tajuta tilanteen? Oliko se leijonanaarasta kohtaan tuntemaani empatiaa vaiko vain voimakkaan itsesäälinen reaktio tilanteeseen, jollaiseen pelkään itsekin joutuvani?

Vauvat ovat tunnetusti itkemisen monitaitoisia mestareita. Lajievoluutiomme on kehittänyt itkusta vauvoille aseen, jonka edessä useimmat aikuiset nöyrtyvät. Vauvan itkun taajuudet pakottavat meidät tekemään asialle jotain, ne eivät salli reaktiottomuutta. Myöhemmin lapsen itkustrategian teho heikkenee nopeasti ja hämmästyttävän monet teini-ikäiset tuntuvat muuttuvan itkukyvyttömiksi (tai -haluttomiksi).

Mutta tällaiset signaali-itkut ovat jotenkin eri asia kuin se parku, jota ihminen ei voi pidätellä edes ollessaan aivan yksin. Enhän minä kenellekään mitään viestinyt purskahtaessani itkemään. Leijonanaaras ei näyttänyt meidän silmissämme surulliselta, ei myöskään pentu. Ne alistuivat tilanteeseen. Ihminen aina ajattelee, ettei näin pitäisi käydä, ei näin saisi käydä. Eläimet eivät tuhlaa energiaansa kyyneliin, ne siirtyvät elämässä eteenpäin.

Pakahduttava itku on kulttuurissamme hämmentävä asia, vaikka ei varsinaisesti kokonaan torjuttu. Moni kuitenkin toivoo, että ihmiset purskahtaisivat itkuun vain tietyissä sosiaalisissa tilanteissa ja kaikkein mieluiten vain poissa julkisuudesta. Suomessa on erityisesti miehen itkua pidetty kielteisenä, jopa halveksittuna asiana. Tiedän sen, koska itselleni tulee tippa linssiin varsin vähästä, varsinkin jos puhutaan lapsista, pennuista, jälkeläisistä, avuttomista.

Tekikö itku minulle hyvää? Vähensikö se kokemaani stressiä? Itse asiassa ei ollenkaan. Itkuni oli ja on reaktio asiaan, ei mikään väline, käsittelytapa. En halua katsoa sitä leijonafilmiä uudelleen, koska tiedän jo, miten siinä taas kävisi. Pelkästään tuon alla olevan kuvituskuvan valitseminen oli vaikeaa. Järkeni osaa selittää nämä tilanteet, mutta se ei estä tunnekuohua. Yritän ajatella, että tämän ansiosta kykenen ehkä toimimaan empaattisesti sellaisessakin tilanteessa, jossa oma turvallisuuteni on uhattuna. Toivon siis, ettei tämä itkuun purskahtamisen taipumus ole täysin hyödytön piirre.

Alkuperäistä - niin paljon melua tyhjästä

Ihan tavalliselta kuulostava suomen kielen sana, tuo alkuperäinen. Mutta paljon mittaansa isompi ja kiihkeyttä sisältävämpi kuin voisi äkkiseltään kuvitella. Voisi jopa väittää, että kyseessä on varsin epätavallisen voimallinen iskusana, varsinainen kiistojen äiti ja isä tämä kirjainten tusina.

Ehkä vaarattomimmillaan sana esiintyy vanhojen rakennusten väreistä kinasteltaessa. Saahan sitä olla mitä mieltä tahansa, eikä makuasioista kiistelystä seuraa mitään merkittävää. Mutta jos joku pystyy paukauttamaan keskusteluun alkuperäisen värin, kyllä siinä kiistakumppani kalpenee. Miten voi pärjätä, jos toinen tietää, minkäväristä maalia niille laudoille ihan ensimmäiseksi levitettiin. Onneksi tämän ihka ensimmäisen värin todistaminen ihka ensimmäiseksi voi ottaa koville. Vanhojen valokuvien väreistä voi aina riidellä ja mustavalkoinen jättää viimeisen sanan sitkeimmälle.

Monta kertaa vaarallisemmasta alkuperäisyydestä puhutaan, kun kiistellään siitä, mitkä lajit ovat niitä alkuperäisiä suomalaisia kasveja ja eläimiä. Muuten aivan järkevänoloiset tutkijat ovat saaneet toisensa ja lähiympäristöstä kiinnostuneet kansalaiset kiihdyksiin sellaisilla käsitteillä kuin kotoperäisyys, tulokaslajit ja vieraslajit, joista pahimpia lienevät turistilajit. Suomessa on endeemisiä lajeja niin vähän, ettei kiistoja ole oikein saatu aikaiseksi tästä näkökulmasta, joten tunturisopuli, saimaannorppa ja saimaanlohi saavat kotoperäisyytensä pitää jatkossakin.

Mutta hyvin vaikeaksi on osoittautunut määritellä nämä ei-alkuperäisiksi tuomitut lajit, varsinkin kun tieto lukemattomien lajien esiintymishistoriasta on ymmärrettävän huonosti dokumentoitu. Se nyt on selvää, että kanadanmajava ei ilman ihmisen apua olisi Suomeen osannut uida. Mutta toiko joku onneton ensimmäisen lupiinin tänne tarkoituksella vai ihanko omin luvin hiipi rajojemme yli, sitä ei kukaan tiedä saati pysty todistamaan. Joukko lajeja on joka tapauksessa saanut vieras- tai tulokaslajin ikävän leiman, eikä tietysti omin voimin sitä pysty otsastaan pyyhkimään. Siinähän puistopökkösieni yrität olla kuin mikäkin "alkuperäinen suomalainen sieni", vaan etpäs olekaan! (Kainuulaisilla on puistopökkösienen ihmiskohtalontovereille nimitys, josta ei ole valitusoikeutta: tientuoma).

Mutta pientä on eliömaailmassa käytävä alkuperäisyysnokittelu verrattuna ulottuvuuksiin, joihin voidaan yltää kiisteltäessä siitä, mikä ihmisryhmä on jonkin alueen alkuperäistä väestöä. Tästä on leikki kaukana, vaikka samaa voivat väittää myös jättiputkia tai liljakukkoja sukupuuttoon jahtaavat. Maailmasta on vaikea löytää niin mitätöntä kolkkaa, ettei sen "omistusoikeudesta" saataisi aikaan vähintäänkin arvovaltakiistaa, jossa keskeistä valuuttaa on väite "alkuperäisistä asukkaista".

Kuolemanvakavaksi asia muuttuu, kun kiistaa käydään alueesta, jolla on liikemiehiä kutkuttavia luonnonvaroja tai kenraaleja kutkuttava strateginen sijainti. Vielä vakavammaksi asia muuttuu, jos alueella on molempia. Kuten nyt vaikka Krimillä. (Seuraava ei ole tarkoitettu poliittis-maantieteelliseksi alustukseksi nykyisen Krimin kansainvälis-oikeudellisiin kiistoihin, vaan ainoastaan pohtimaan "alkuperäisen" problematiikkaa.)

* * *

Aina kun maantieteellisen alueen "kuulumista" jollekulle tai johonkin perustellaan tämän tai tuon "alkuperäisyydellä", joudutaan nopeasti semanttiseen ansaan. Mihin hetkeen tämä termi oikein kiinnitetään? Kuinka kauas menneisyyteen täytyy mennä, että asia on kiistaton? Suomenkielinen Wikipedia ilmaisee Krimin kohdalla asian näin: "Alunperin Krimin nimi oli asukkaidensa mukaan Tauris eli Chersonesus taurica." Tämän porukan määrittelee englanninkielinen Wikipedia kimmerialaisiksi ja skyyteiksi. Kreikkalaiset maahanmuuttajat saapuivat alueelle noin 2600 vuotta sitten. Tataarit valtasivat alueen 1400 vuotta myöhemmin, mutta joutuivat antamaan sen mongoleille ja turkkilaisille jo muutaman sadan vuoden kuluttua. Nimi "Krim" on joka tapauksessa tataarien antama, vaikka tilapäisten "omistajien" luetteloa voisi jatkaa vielä puolellakymmenellä kansallisuudella ja hallinnolla.

Vaikka uskottaisiin, että Krimin "alkuperäisimmät" eli ensimmäiset ihmisasukkaat (eläinten valloituksistahan ei ole ollut tapana pitää kirjaa tai tehdä ainakaan numeroa) olivat noita skyyttejä ja kimmerialaisia, tiedosta ei ole tämän päivän kiistelijöille mitään hyötyä, koska kyseiset kansat ovat kadonneet historian hämärään eivätkä istu tänä päivänä neuvottelupöydässä vaatimassa Krimin aluetta itselleen "alkuperäisyyteensä" vetoamalla. Mutta miksi millään myöhäisemmälläkään kansallisella ryhmällä ja vain sillä olisi skyyttejä tai kimmerialaisia suurempi "oikeus" Krimiin?

Venäjän valtaa Krimillä vastustavat hellivät tänä päivänä tataareja "alkuperäisinä krimiläisinä", mutta historian valossa se on yhtä hyvin tai huonosti perusteltua kuin vaatia Krimiä kreikkalaisille, turkkilaisille tai vaikka mongoleille. Tataari-Krim vastaan venäläis-Krim on päivänpolitiikkaa, ei asutus- tai edes poliittista historiaa. Eiväthän suomalaisetkaan olen nykyisen Suomen "alkuperäisiä" asukkaita, vaikka on mahdollisuuksien rajoissa, että saamelaisemme olivat viimeisimmän jääkauden jälkeen veden alta paljastuneen "Suomen" ensimmäisiä asuttajia tai ainakin heidän kaukaisia jälkeläisiään.

* * *

Kuten mahdollinen lukija varmaan jo arvaa, suhtaudun itse tähän "alkuperäisyyden" käsitteeseen hyvin nihkeästi. Minusta se on jokseenkin kelvoton adjektiivi kuvaamaan yhtään mitään kaupallisten tuotemerkkien maailman ulkopuolella (on esimerkiksi olemassa vain yksi alkuperäinen Sisu-pastilli). Se ei ole koskaan tieteellinen tai edes neutraali, vaan aina läpipolitisoitunut (kyllä, myös taistelu lupiineista on syvästi poliittinen!) ja vallankäyttöön sidottu käsite

Sanan "alkuperäinen" käyttäminen tulisikin kokonaan kieltää poliittisessa maantieteessä sekä eläin- ja kasvitieteissä. Jokainen eliölaji on maapallolla "tulokaslaji". Jokaisen maapläntin on joku ihminen joskus muinoin ensimmäisen kerran saanut käpälänsä alle, mutta noista aidoista "alkuperäisistä" ei ole eikä tule koskaan olemaan mitään tietoa saati todisteita.

Hyväksyn pitkin hampain ilmaisun "varhaisin tunnettu", kunhan väite on uskottavasti todistettavissa ja myös todistettu (kuten esimerkiksi maorien Uuden-Seelannin asuttamisen kohdalla näyttäisi olevan). Vielä pitemmin hampain hyväksyn "vahingollisen lajin" käsitteen, sillä olen lupiinien suuri ystävä ja pidän niitä esteettisenä siunauksena tienpenkoilla, jotka inhojen autojen takia on luontoon rakennettu.Mutta  kaukasianjättiputki on kyllä minunkin mielestäni aika epämiellyttävä laji. Se toisaalta maistuu vaarattomasti naudoille, sioille ja lampaille, joten...

Viheroikeisto

Olen koko elämäni ollut kiinnostunut asioista, jotka ovat myös Vihreän liiton julkilausutun kiinnostuksen kohteena. Silti en ole koskaan edes harkinnut puolueen tai sen edustajan äänestämistä, vaikka pidän monia julkivihreitä fiksuina ihmisinä. Tajusin syyn vasta luettuani Pekka Saurin kirjaa Parempaa kuin seksi (2014). Suomen Vihreä liitto on synnynnäisesti anti-vasemmistolainen. Sopivassa tilanteessa puolue käyttäytyy kuin oikeistopuolue, vaikka avoimesti oikeistolaisten nimimerkkipataljoonan kielenkäytössä ovatkin niitä kirottuja "vihervassareita".

Helsingin Vihreiden valtuustoryhmästä on juuri lähtenyt kaksi naista. Zahra Abdulla ja Sirkku Ingervo ovat sanoneet syykseen vihreiden politiikan muuttumisen entistä oikeistolaisemmaksi. Minua tämä ratkaisu ei ihmetytä. Pikemminkin ihmettelee, ettei lähtijöitä ole ollut tämän enempää. Valtuustokauttahan tosin on vielä jäljellä.

Monet Vihreiden kannattajat ja äänestäjät eivät missään tapauksessa koe olevansa oikeistolaisia, vaikka ainakin Helsingin seudulla puolueiden profiilit poikkeavat käytännössä varsin vähän toisistaan. Sekin on selvää, että varsinkin muualla Suomessa monet vihreät aktivistit ja heidän kannattajansa eivät missään tapauksessa koe itse olevansa poliittisella kartalla oikealla. Jotkut tuntemani vihreät eivät ole välttämättä poliittisella kartalla ollenkaan.

* * *

Vihreiden anti-vasemmistolaisuus tulee 1980-luvulta asti ja puolueen vallan ytimen muodostaneesta "Pyhästä perheestä". Saurin lisäksi siihen luetaan yleensä Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Osmo Soininvaara. Porukkaa yhdistää lyhytaikaiseksi jääneen 1970-luvun nuorison ja opiskelijaliikkeen vasemmistolaisuuden vastaisuus, henkinen irtiotto ja joidenkin kohdalla suoranainen poliittinen allergia.

Osmo Soininvaara on pitkällä julkisella urallaan osoittautunut ideologisesti niin hyvin Kokoomusta ymmärtäväksi, ettei asioita tuntematon hänen kannanottojensa pohjalta välttämättä voisi virallista puoluevalintaa arvata. Toki Soininvaara kuuluisi Kokoomuksen "vasemmistoon", mutta mahtuisi silti sisään ongelmitta.

Pekka Haavistoa pidettiin pitkään maltillisena keskitien kulkijana, mutta presidentinvaalien yhteydessä hänestä paljastui uusia puolia. Kun piti kilpailla Kokoomuksen Samuli Niinistön kanssa, Haavisto arvioi hyväksi syyttää keskenjääneistä opinnoistaan "taistolaisia" ja näiden yliopistolle synnyttämää huonoa ilmapiiriä. Saurin kirjassa on tätä kertomusta tukemassa mielikuvituksellisia tarinoita hirmuvaltaa harjoittaneista "tutoreista" Ullanlinnassa sijaitsevine pappaharbetalat-asuntoineen.

Heidi Hautalan yleisesti tunnettu Venäjä-kriittisyys ei tietysti nykyään edusta ideologista oikeistolaisuutta, koska Venäjällä vallassa oleva puolueryhmittymä on poliittisesti oikeistolainen ja kansallismielinen. Todennäköisesti hänen intohimoinen suhtautumisensa kuitenkin kumpuaa Neuvostoliiton aikaisista näkemyksistä.

* * *

Tässä vaiheessa vihreitä äänestävä potentiaalinen lukija voi aiheellisesti kysyä, miksi Vihreä liitto ei saisi olla oikeistolainen puolue. Eikö ole vain hyvä, että joku kuitenkin pitää esillä ns. vihreitä arvoja, kun pääosa Kokoomuksesta ja RKP:stä on siirtynyt voimakkaasti oikealle?

Kyllä Vihreä liitto saisi olla minun puolestani julkioikeistolainen puolue, mutta sitä se ei missään tapauksessa halua olla, koska pääosa äänistä tulee ihmisiltä, joille Kokoomus & RKP ovat kauhistus. Vaikka kukaan tuskin pitää Vihreää liittoa enää erityisen tai yksinomaisen "ekologisena" liikkeenä, on kannattajakunnassa paljon niitä, jotka kammoksuvat oikeistolaista maankäyttö- ja ympäristöpolitiikkaa, militaristisuutta ja ehkä kaupunkikeskeisyyttäkin.

Oikein empaattisesti ajatellen voisi Vihreän liiton ideologeja jopa hiukan sääliä. On perin vaikea esiintyä samaan aikaan perinteisesti vihreisiin liittyvien aatteiden kantajana ja poliittisen vallan harjoittajana. Helsingissä tämä ristiriita on nyt johtanut ensimmäiseen repeämiseen. Muualla Suomessa Vihreän liiton hajurako julkioikeistoon lienee selkeämpi, mutta ongelmia tuottavat sekä suhtautuminen Natoon että EU-kehitykseen. Sitä voi itse kiistää olevansa vasemmistoa tai oikeistoa ja julistautua nykyisen puheenjohtajan Ville Niinistön tavoin "sosiaaliliberaaliksi" liikkeeksi. Tosiasia kuitenkin on, että Vihreä liitto on istunut Lipposen I & II:ssa, Vanhasen II:ssa, Kiviniemen, Kataisen ja Stubbin hallituksissa melkein koko 2000-luvun ajan. Siinä on jokunen "kompromissi" jouduttu tekemään.

* * *

Puolueen historiaan nähden nykyinen oikeistohenkisten käyttämä haukkumasana "vihervassari" on mielenkiintoinen. Kuten vaalikoneistakin voi päätellä, monen Vihreän liiton aktivistin näkemykset todella ovat lähempänä ns. vasemmistolaisia kuin oikeistolaisia arvoja. Miksi nämä arvot näyttävät karisevan joko taustalle tai kokonaan pois työkalupakista, kun päästään vallan kahvaan kiinni, olisi ihan erillinen pohdinnan arvoinen ilmiö. Sellaisena se ei tietysti rajoitu Vihreisiin vaan on historiallisesti koskenut enemmänkin vasemmistoa. "Ministerisosialismi" on aina ollut haukkumasana.

Vihreätä liittoa ei tietenkään kiinnosta kuulla, että kaltaiseni ei anti-vasemmistolaista puoluetta äänestä. Puolueen imagolle kahden helsinkiläisen valtuutetun poistuminen riveistä puolueen oikeistolaistumisen takia on kuitenkin vakava asia. Toki tapahtuma näin vaalien alla painetaan villaisella ja kääritään mahdollisimman tuskattomaan selittelyjen huopaan, mutta viimeistään eduskuntavaalien jälkeen, kun pitää päättää, miten konservatiiviseen hallitusohjelmaan Keskustan johdolla uskalletaan sitoutua, puolueen "oikeistolaisuuden aste" tulee väkisinkin arvioitavaksi.

Me ulkopuoliset emme tiedä, missä määrin "Pyhä perhe" edelleen vaikuttaa Vihreän liiton arvomaailmaan. Nuoremmille "vihervasemmistolaisuus" ei välttämättä ole ristiriitainen käsite, mutta entä "viheroikeisto"? Joko puolueen oikeistosiipi uskaltaa profiloitua perinteisellä akselilla oman syvimmän arvomaailmansa mukaisesti? Se kun saattaa olla ainoa passi, jolla pääsee vaalien jälkeen Keskustan arvokonservatiivisen tarkastuspisteen läpi.

Väärin auttamisen pitkä historia

Matti Kääriäinen varmasti tiesi, mihin sohaisi julkaisemalla kirjansa Kehitysavun kirous (Into 2014). Huonon omantunnon nujertamiseen erikoistuneelle valkoihoiselle, hyvinvoivalle suomalaiselle väite kymmenien vuosien hyväntekemisen tehottomuudesta tai valumisesta eliitin taskuun sattuu kovasti ikävään paikkaan. Ulkoistettu kehitysapu kun on ollut niin kätevä tapa saada lupa unohtaa maailman eriarvoisuuden todellisuus.

Totta kai Kääriäinen kärjistää, kuten hyvä pamfletisti aina. Epäonnistuminen tuskin on niin totaalinen ja onnistumisen hetken niin olemattomat, kuin kirjan perusteella joutuu ajattelemaan. Mutta minusta kyllä riittää itsekriittiseen uudelleenajatteluun sekin, että Kääriäisen väitteistä edes puolet on täyttä totta. Oma arvioni on, että osuus on paljon suurempi.Kun olen itse 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun kehitysapuherännäisiä, joudun jatkossa puhumaan pääosin itsekriittisesti.

* * *

En halua siteerata Kääriäistä, koska haluan, että mahdollisimman moni lukee kirjan itse, kannesta kanteen (lukuhaluja näyttää myös olevan; tätä kirjoittaessani kirjaa jonottaa HelMet-kirjastossa 221 ihmistä). Lukuhimon nostattamiseksi mainitsen kuitenkin Kääriäisen keskeiset teesit.

I Kääriäinen murskaa kolme isoa kehitysapuun liittyvää myyttiä:
* "kehitysyhteistyö vähentää köyhyyttä"
* "kehitysavulla voidaan edistää demokratisoitumista, hyvän hallinnon vahvistumista ja ihmisoikeuksien kunnioittamista"
* "kehitysyhteistyö on yhteistyötä ja kohdemaiden omien pyrkimysten kunnioittamista"

II Kääriäinen ottaa käsittelyyn kehitysyhteistyön kiusallisia tabuaiheita:
* Pääomien pako kehitysmaista rikkaisiin maihin ja veroparatiisien vahingollisuus.
* Poliittisen korruption ja kehitysavun syvä yhteys.
* Maataloustuen itsekkyys.
* Työn tuottavuuden taso.

III Kääriäinen asettaa omaan arvoonsa monet kehitysyhteistyön mantrat eli hokemat:
* "Hyvä hallinto" on pelkkää puhetta, koska asiasta ei vallitse minkäänlaista yksimielisyyttä.
* "Ihmisoikeusperustaisuus" on menettänyt sisältönsä, koska  kaikkea perustellaan nykyään ihmisoikeuksilla, joista ei kuitenkaan vallitse yksimielisyyttä.

* * *

Monet kehitysavun parissa pitkään työskennelleet ovat moittineet Kääriäistä yksipuolisen synkästä tilannearvioista. Varmaan onkin niin, että kokonaiskuvasta puuttuvat ne onnistumiset, joita ruohonjuuritasolla epäilemättä on olemassa (vaikka Kääriäisellä on kyllä myös masentavan paljon esimerkkejä siitä, miten pieleen yksinkertaisimmatkin perustason jutut voivat mennä). Tämä ei ole kuitenkaan olennaista.

Olennaista on se, että ns. virallinen kehitysapuajattelu nojautuu liikaa sekä itsepetokseen että kohdemaiden kansalaisten, niitten autettavien, pettämiseen. Kääriäinen todistaa konkreettisesti, miten totuuden ääneen sanominen systemaattisesti joko vaietaan kuoliaaksi (normaali menettely) tai ääneenpuhuja siirretään muihin tehtäviin, vapaaehtoisesti tai avustettuna. Kehitysapukeisarilla ei ole vaatteita, mutta se on muka edelleen visusti vaiettava salaisuus.

Kääriäinen jaksaa edelleen olla hitusen optimistinen, mutta asettaa toivon toteutumiselle kovat ehdot. Niistä ensimmäinen on rikkaan maailman kehitysaputoimien itsekkyyden tunnustaminen ja kehitysavun peruskuvioiden muuttaminen. Tällä hetkellä kehitysapu auttaa rikkaita maita enemmän kuin kohdemaita, joissa vain vallassa oleva eliitti hyötyy henkilökohtaisesti merkittävästi kehitysapumiljardeista.

Kääriäinen ei halua esiintyä poliittisesti radikaalina, mutta siitä hän ei pääse, että hänen teesinsä ovat radikaaleja. "Valtaa pitävä eliitti ei muuta arvomaailmaansa vapaaehtoisesti, vaan tarvitsemme seuraavan sukupolven tekemän arvojen vallankumouksen." (s. 165). Loppusanoissaan Kääriäinen joutuu siteeraamaan Fidel Castroa, vaikka varmuuden vuoksi toteaa, ettei kuulu Castron ihailijoihin. Samaa mieltä hän on kuitenkin olennaisesta: "Maailmamme on kuin Titanic, jossa rikkaitten maiden muodostama 20 prosentin eliitti matkustaa ja juhlii yläkannen ykkösluokassa, kun taas kehitysmaiden muodostama 80 prosentin enemmistö on suljettu alakannen kolmosluokkaan eikä kykene sieltä pysäyttämään laivan kulkua kohti tuhoaan. Nyt on aika avata kolmosluokan portit ja ryhtyä yhdessä pohtimaan, miten laivamme kurssi saadaan oikaistua. Keinoja siihen on, tarvitaan vain tahtoa. Aikaa ei kuitenkaan ole paljon." (s. 169)

* * *

Jokaiselle ns. kehitysmaaidealistille Kääriäisen sanoma on kitkerää luettavaa. On kuitenkin erotettava toisistaan sinisilmäisyys ja kyynisyys. Me kehitysapu-uskovaiset olemme olleet liian sinisilmäisiä tai hyväuskoisia, mutta siitä kyynisyydestä ovat pääosin vastanneet vallanpitäjät ja elitti niin rikkaissa kuin kehitysmaissakin. Eliittien yhteinen etu on edistänyt valheessa elämistä ja illuusioiden pystyssä pysyttämistä. Miksi kehitysavun miljoonia omalle ja sukulaisten pankkitilille valuttava afrikkalainen johtaja purisi rahaa tarjoavaa kättä? Molemmat voivat teeskennellä, että asioille "yritetään tehdä jotain".

Tähän kohtaan tarvitaan ehdottomasti tämän maailman mattikääriäisiä, jotka tuntevat eliitin valheet läpikotaisin. Meille kotona empaattisesti, mutta tehottomasti murehtiville maailmanparantajille tekee oikein hyvää saada muistutus siitä, että vaikka pienikin hyvä teko on hyvä teko, maailma ei muutu ratkaisevasti paremmaksi vain hyvää toivomalla. Siksi parasta kehitysapua voi olla rikkaan maailman valheiden tekeminen näkyviksi, kieltäytyminen osallistumasta tuohon valheeseen ja ison kurssinmuutoksen vaatiminen. Onhan se "radikaalia", mutta kyllä Titanicin yläkansilaisillekin olisivat laivan miehistön hyvin ajoitetut radikaalit pakkotoimet kelvanneet. Yksi ainoa elämä niillä rikkaillakin on.

Ευθανασία - yksilön viimeinen toivo

Suomalaisten selvä enemmistö haluaisi aktiivisen eutanasian sallivan lainmuutoksen. Kyselystä toiseen kannatus on ollut 75%:n tienoilla. Merkittävä määrä lääkäreistä vastustaa sitä, joten melkein kaikkien poliitikkojen on helppo peesata ja olla täysin passiivisia.

Myös monelle muuten ihan täysjärkiselle ihmiselle eutanasia menee yli ymmärryksen. Ei sitten millään uskota, että moderni eutanasia ei ole sama asia kuin natsien rodunjalostus tai valtion vanhusväestön vähentämiseksi tarvittava ohjelma. Väärinkäsitysten määrä on pöyristyttävä siihen nähden, miten yksinkertaisesta asiasta pohjimmiltaan on kyse eli ihmisyksilön oikeudesta haluta kuolla.

Oman toivottomien tapausten joukon muodostavat tietenkin nämä uskonnollisin perusteluin liikkeellä olevat, joille elämä on jonkun satuolennon pyhäksi tekemä asia. Jostain syystä tuntuu tuo elämä olevan tärkeä vain kuoleman kynnyksellä, sitä ennen myötätuntoa ei yleensä ilmene. Eikä tämä uskonnollinen eutanasian vastustus tietenkään mistään myötätunnosta kumpua vaan vääristyneestä maailmanselityksestä.

Eutanasialainsäädäntöä vastustavista lääkäreistä en halua kirjoittaa tätä yhtä kappaletta enempää, sillä pidän lääkärikunnan enemmistön torjuvaa asennetta itsekkäänä ja julmana. Siinä on lääkärin etiikka kiepsautettu oman mukavuuden takia nurin niskoin. Minusta se on anteeksiantamatonta, oli saattohoito ja kivunlievitys miten laadukasta hyvänsä.

* * *

Palataan päättäjiin, jotka ovat tässä(kin) asiassa ratkaisevassa roolissa, koska vain kansanedustajilla on oikeus laillistaa eutanasia. Poliitikkojen rajatonta pelkuruutta kuvastaa se, että vain yhdellä puolueella on asiaan selkeästi myönteinen kanta (Vihreät).

Tässä asiassa on melko turvallista olla passiivinen pelkuri. Eutanasiaa kaipaavat potilaat eivät uhkaa äänestyskäyttäytymisellään tarjolla olevia etuisuuksia, eivät edes potilaitten omaiset, jotka näkevät ja kuulevat kuolemaa haluavan inhimillisen hädän aivan läheltä.

Kollektiivinen pelkuruus on helppo nakki, kun äänestäjä ei voi puoluevalinnalla passiivisuuteen vaikuttaa. Vihreitä eivät kaikki eutanasiaa tukevat äänestä vain tästä syystä. En minäkään. Kun kukaan ei halua profiloitua eutanasiapotilaiden etujen ajajana, heidät on helppo hylätä.

* * *

En toivo eutanasialakia vastustavien joutuvan itse tilanteeseen, jossa vain kuolema tuntuu toivottavalta asialta. Mutta toivon, että niin timosoinit ja päiviräsäset kuin vähemmän fanaattisesti asiaan suhtautuvat kollegansa edes kerran asettuisivat eutanasiaa kaipaavan asemaan. Ei se voi olla ylivoimaisen vaikeaa, jos vain tahtoa löytyy.

Meitä eutanasialainsäädäntöä ajavia syytetään mielellään "itsekkyydestä". Kaikin mokomin, kyllä sietämättömistä tuskista pääsemisen toive voidaan laskea "itsekkyyden" piikkiin. Se toive tosin kuulunee melkein jokaisen ihmisen kalupakkiin, aito masokismi ei taida terminaalihoidoissa kukkia. Mutta miksi ihminen ei saisi edes viimeisellä hetkellä olla vähän "itsekäs"? Kenenkään muun henkeähän siinä ei olla ottamassa.

Sietämättömistä kivuista ja ahdistuksesta kärsivän, parantumattomasti sairaan elämän pitkittäminen vastoin ihmisen omaa tahtoa on sadistista julmuutta. Jos ihminen itse haluaa kuolla, jokainen veruke sen torjumiseksi on julma tekosyy.

* * *

Itseäni pelottaa ajatus jäämisestä lääkäreiden ja päättäjien armoille. Sitä riskiä ei kuitenkaan voi kokonaan torjua, ellei surmaa itseään saman tien. Voi joutua onnettomuuteen, jonka seurauksena on täydellinen halvaantuminen ja kyvyttömyys päättää omasta elämästä. En voi eettisistä syistä pyytää ketään tekemään rikosta, joten haluan aktiivisen eutanasian sallivan lain.

Haluan sen lain kuitenkin ennen muuta niiden kanssaihmisten takia, jotka tälläkin hetkellä vain odottavat vapahtavaa kuolemaa kykenemättä asiaa mitenkään edistämään. Heidän hätänsä ja tuskansa on päättäjien ja lääkärikunnan pysyvä häpeä.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eutanasia

http://www.exitus.fi/