Vain ihmiset itkevät

Sain katsottavakseni filminpätkän, jossa naarasleijona jättää liikuntakyvyttömäksi vahingoittuneen, mutta elossa edelleen olevan pentunsa. En voinut katsoa kuin muutaman sekunnin, enkä halunnut, koska tilanteen pakahduttava surullisuus sai minut purskahtamaan itkuun. En kestänyt katsoa tilannetta, joka luonnossa toistuu joka päivä lukemattomia kertoja erilaisina muunnelmina.

Näemme nykyään paljon dokumentaarisia näytteitä eläimistä, jotka tuntuvat ymmärtävän ja tuntevan ihmisen lailla menetyksen tuskaa. Kuolleen isännän haudalla vuosikausia vartioivat koirat tuntuvat meistä ihmisenkaltaisilta, vaikka tuskin kukaan ihminen kykenisi moiseen uskollisuuteen. Liikutumme silti kyyneliin tällaisten tapausten äärellä.

Nuorempana ajattelin, ettei eläimillä voi olla samanlaisia tuntemuksia kuin ihmisillä, koska niillä ei ole abstraktia kieltä. Enää en pysty ajattelemaan, että kieli olisi voimakkaiden tuntemusten ehto. Monet eläimet tuntuvat ymmärtävän poikasensa, lajitoverinsa kuoleman lopullisuuden. Olemme nähneet norsujen ja valaiden jäähyväisseremonioita, joiden kohdalla jälleen liikutumme kyyneliin.

Useimmat eläimet ovat kuitenkin kovin pidättyväisiä meihin ihmisiin verrattuna. Eläimen suru on jotenkin hiljaista, alistunutta ja toteavaa. Siitä tuntuu aina puuttuvan se pakahduttavin osuus, vastustamaton itku, tuo ihmisen tunteiden universaali ilmenemismuoto. Kuolleen poikasensa luona valvova emo ei vuodata kyyneliä, mutta olen melko varma siitä, että se silti osaa surra omalla tavallaan.

Miksi me ihmiset itkemme, vuodatamme kyyneliä kohdatessamme pakahduttavaa surua? Mehän osaamme myös itkeä ilosta, mutta silloinkin tunteen pakahduttavuuden takia. Emme tunne itkun perimmäistä syytä, vaikka nykyään tutkijat pitänevät sitä ainakin stressinlaukaisijana. Mutta miksi minä purskahdin itkuun muutaman sekunnin jälkeen, heti kun aivoni ehtivät tajuta tilanteen? Oliko se leijonanaarasta kohtaan tuntemaani empatiaa vaiko vain voimakkaan itsesäälinen reaktio tilanteeseen, jollaiseen pelkään itsekin joutuvani?

Vauvat ovat tunnetusti itkemisen monitaitoisia mestareita. Lajievoluutiomme on kehittänyt itkusta vauvoille aseen, jonka edessä useimmat aikuiset nöyrtyvät. Vauvan itkun taajuudet pakottavat meidät tekemään asialle jotain, ne eivät salli reaktiottomuutta. Myöhemmin lapsen itkustrategian teho heikkenee nopeasti ja hämmästyttävän monet teini-ikäiset tuntuvat muuttuvan itkukyvyttömiksi (tai -haluttomiksi).

Mutta tällaiset signaali-itkut ovat jotenkin eri asia kuin se parku, jota ihminen ei voi pidätellä edes ollessaan aivan yksin. Enhän minä kenellekään mitään viestinyt purskahtaessani itkemään. Leijonanaaras ei näyttänyt meidän silmissämme surulliselta, ei myöskään pentu. Ne alistuivat tilanteeseen. Ihminen aina ajattelee, ettei näin pitäisi käydä, ei näin saisi käydä. Eläimet eivät tuhlaa energiaansa kyyneliin, ne siirtyvät elämässä eteenpäin.

Pakahduttava itku on kulttuurissamme hämmentävä asia, vaikka ei varsinaisesti kokonaan torjuttu. Moni kuitenkin toivoo, että ihmiset purskahtaisivat itkuun vain tietyissä sosiaalisissa tilanteissa ja kaikkein mieluiten vain poissa julkisuudesta. Suomessa on erityisesti miehen itkua pidetty kielteisenä, jopa halveksittuna asiana. Tiedän sen, koska itselleni tulee tippa linssiin varsin vähästä, varsinkin jos puhutaan lapsista, pennuista, jälkeläisistä, avuttomista.

Tekikö itku minulle hyvää? Vähensikö se kokemaani stressiä? Itse asiassa ei ollenkaan. Itkuni oli ja on reaktio asiaan, ei mikään väline, käsittelytapa. En halua katsoa sitä leijonafilmiä uudelleen, koska tiedän jo, miten siinä taas kävisi. Pelkästään tuon alla olevan kuvituskuvan valitseminen oli vaikeaa. Järkeni osaa selittää nämä tilanteet, mutta se ei estä tunnekuohua. Yritän ajatella, että tämän ansiosta kykenen ehkä toimimaan empaattisesti sellaisessakin tilanteessa, jossa oma turvallisuuteni on uhattuna. Toivon siis, ettei tämä itkuun purskahtamisen taipumus ole täysin hyödytön piirre.