Artisti maksoi jo sata vuotta sitten

Hanna Granfelt (1884-1952) kuuluu niihin suomalaisiin laulutaiteilijoihin, joiden nimi on alan harrastajille taatusti tuttu, mutta josta tarkemmalla mietinnällä ei sitten erityisen paljon muistetakaan - eli tiedetä. Salla Leponiemi, oopperalaulaja eli Granfeltin kollega ja taidehistorioitsija, on tarttunut toimeen ja koonnut taiteilijaelämäkerran Jumalainen kipuna : Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä (Gummerus 2018). 

Leponiemi on tehnyt perusteellista työtä, joten on epätodennäköistä että mahdollisesti vielä löytyvät alkuperäislähteet kuten kirjeet kovin radikaalisti voisivat syntyvää kuvaa muuttaa. Granfeltin elämä ja ura tulevat kirjassa valaistuksi siinä määrin kuin ne perinteisessä elämäkerrassa valaistuksi voivat tulla. Leponiemen teksti on selkeää ja oikoluku on kerrankin tehty kiitettävällä tarkkuudella. Myös kirjan liitteet ovat kunnossa ja suhteellisen suppea kuvitus lienee kattava saatavana olevien osalta. Näiltä osin kirja saa kiitettävän arvosanan.

Jumalainen kipuna ei kuitenkaan tyydytä kaikkia odotuksia. Kirja on luotettavan tuntuinen kronikka Granfeltin uran myötä- ja vastoinkäymisistä, mutta siitä puuttuvat käytännössä kokonaan kirjoittajan omat näkemykset, arviot, tulkinnat ja ennen muuta yhteenvedot ja tapahtumien suhteuttaminen toisiinsa. En tarkoita niinkään yksittäisten informaationpalasten lähdekriittistä tarkastelua, jota Leponiemi kyllä harrastaa, välillä kiitettävästikin. Tutkijan oma ääni jää kuitenkin turhan hennoksi eikä juuri kantaudu eteenpäin vyöryvien tapahtumien aiheuttaman yleisen kumun yli.

* * *

On toki jossain määrin koulukuntakysymys, onko elämäkerturi parhaimmillaan kirjurina ja reportterina vai rohkeita tulkintoja tekevänä tutkijana ja ajankuvaan suhteuttajana. Itse arvostan sitä, että kun faktat ovat paikoillaan, tutkija uskaltaa valuttaa julkaisuun lisäarvoa, joka syntyy ulkopuolisen ja sivistyneesti jälkiviisaan ihmisen pohdiskeluista. Hanna Granfeltin tapauksessa tätä kaipaa erityisen paljon, sillä vaikka hänen elämässään kiistatta oli myös tuo "jumalainen kipuna" ja adjektiivi "ihmeellinen" ei ole suurtakaan liioittelua, kokonaisarvion tekeminen Granfeltin urasta ja asemastaan sekä eurooppalaisessa että suomalaisessa taidelaulun perinteessä olisi ollut arvokas lisä.

Kokonaisarvion ja yhteenvedon tarvetta lisää Granfeltin elämän tavaton "värikkyys" eli ylä- ja alamäkien suuri määrä. Vaikka Granfelt sai kokea esiintyvän taiteilijan taivaan eli yleisön kiihkoisan palvonnan ja arvostuksen, se oli loppujen lopuksi silti vain pieni osa enimmäkseen pienistä ja suuremmista takaiskuista koostuneesta elämästä. Tämän arvion otsikko viittaa lähes koko kirjan kulkevaan punaiseen lankaan, pysyvään rahapulaan ja taiteilijan kurjaan asemaan sopimusneuvotteluissa. Granfelt oli suosittu, mutta ei koskaan päässyt sellaiseen asemaan, että olisi voinut sanella ehtonsa. Myöskään taloudellisen riippumattomuuden takaavaa naimakauppaa tai muuta sponsoria ei hänen kohdalleen sattunut. Hoitamattomat velat eivät olleet yksin Granfeltin ongelma, mutta itselliselle naiselle ne olivat suurempi haaste kuin olisivat olleet säätyläismiehelle.

Kun Leponiemi ei ihmeemmin suhteuta ylä- ja alamäkiä, taidelaulun maailmaa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vähemmän tunteva lukija ei loppujen lopuksi oikein tiedä, oliko Granfeltin uran polku poikkeuksellisen hankala, ihan tavanomainen vai peräti harvinaisen helppo. Krooninen ramppikuume, sen hoitamisesta seurannut jonkinasteinen alkoholiongelma ja jatkuva sairastelu eivät ainakaan köyhän laulajan taivalta helpottaneet, joskin sairauksien osalta sama kohtalo oli myös varakkailla, kun antibiootteja ei vielä ollut. Esimerkiksi sen olisi toivonut tutkijan selvittävän ja lukijoille kertovan, oliko aivan tavanomaista, että konsertoiva artisti joutui ottamaan aina taloudelliset riskit ja sai onnitella itseään, jos tappio jäi kohtuulliseksi. Leponiemen kuvauksen perusteella ei myöskään Gösta Serlachiuksen kaltainen taiteen mesenaatti luopunut kovinkaan mielellään markoistaan edes Granfeltin kaltaisen ylistetyn naislaulajan takia. Tällaisia asioita olisi voinut hyvin valottaa toteutunutta paremmin.

* * *

Hanna Granfeltin lumovoiman analyysin Leponiemi jättää yllättävän vähälle. Kilpailevien naislaulajien useimmiten kireät välit tulevat kohtalaisen hyvin näkyviin - ja kuvaukset erityisesti Aino Acktén kaltaisen vanhemman diivan kylmyydestä ovat suorastaan hykerryttäviä -, mutta Granfeltin kykyä kietoa ainakin heteromiehet pauloihinsa - todennäköisesti paljolti asiaa tiedostamatta - olisi pitänyt ehdottomasti edes vähän pohtia. Leponiemi esittelee satunnaisesti Granfeltin miessuhteita, mutta ne jäävät kovin vähäverisiksi ja irrallisiksi. Kirjan perusteella Granfeltilla oli elämässään Erkki Melartinin ja Georg Golowinin kaltaisia luotettuja miehiä, joille hän kirjoitti ja oletettavasti sai takaisin kirjeitä. Näissäkin olisi ollut pohtimista, varsinkin kun Leponiemi antaa Aino-oopperan vaiheita esitellessään ymmärtää, että Melartin oli ainakin välillä ärtynyt Granfeltin oikuista ja vahvoista tunteista.

Homoseksuaaliin Melartiniin Granfeltilla oli ymmärrettävästi täysin platoninen suhde, mutta osa häntä julkisesti arvioineista kriitikoista oli mitä ilmeisimmin täysin hullaantuneita varsinkin nuoreen Hanna Granfeltiin, jonka suloutta estoitta ylistivät. Erityisesti Evert Katilan uraa vähänkin tunteva ei voi hänen hurmioituneita Granfelt-kritiikkejään lukiessaan tulla muuhun tulokseen kuin että Katila oli umpirakastunut eikä ollenkaan objektiivinen kritiikkejä kirjoittaessaan. Ei Granfelt kaikkia hetero-oletettuja miehiä hurmannut, mutta kyllä tämä ilmiö olisi 1900-luvun alun naislaulajien maailmaa hahmottavana asiana ollut pohtimisen arvoinen.

Tällainen kronikoiva elämäkertakin onnistuu kuvaamaan hyvin sitä raakaa ja armotonta taistelua, jota eurooppalaiset ooppera- ja konserttiorganisaatiot ovat edustaneet kaukaisesta Suomesta saapuneille yrittäjille. Ilman suhteita ei hyväkään laulaja pärjännyt, ja aika pitkälle niin kävi myös Hanna Granfeltille, vaikka satunnaisia menestyksiä kertyikin. Euroopan oopperalavoilla olisi tarvittu paljon terävämpiä kyynärpäitä ja häijympää kieltä kuin mihin Granfeltilla oli valmiuksia. Tämän päivän uteliaalle Granfeltin uran takaiskut eivät merkitse enää mitään, sillä kaikeksi onneksi hän voitti muutaman kerran mikrofonikammonsa ja jätti meille mahdollisuuden kuunnella omin korvin, oliko hänen äänessään ja laulussaan sitä "jumalaista kipunaa" vai oliko se pelkästään oman ajan liioittelua palvotun tähden edessä.