Stalin-komedian teko on vaikeaa

Järkeni luettelemia vastaväitteitä uhmaten kävin katsomassa Armando Iannuccin ohjaaman elokuvan The Death of Stalin. Ajattelin ehkä lapsellisesti, että kun elokuva kuitenkin perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan, se ehkä välttäisi karkeimmat klisheet, joiden varassa angloamerikkalaisten  mielikuvat Neuvostoliitosta ja sen johtajista ovat perinteisesti olleet. Ei välttänyt, en tiedä onko erityisemmin edes yritetty - tosin en tätä sarjakuvaakaan ole nähnyt. Mutta kenenkään Neuvostoliittoa inhoavan ei tarvitse pelätä tämän elokuvan katsomista. Voin taata, että sen tekijät ovat nähneen vain yhden värin eli verenpunaisen.

Elokuva ei ole kokonaan huono. Sen nimittäminen komeadiaksi tosin on katteetonta ja mautonta, niin avoimesti alleviivaten ja toistuvasti brutaalia väkivaltaa ja ahdistusta kuvataan. Muutaman naurahduksen elokuva kuitenkin kirvoitti ja kiitos siitä kuuluu lähinnä näyttelijöille, jotka hetkittäin ja käsikirjoituksen putkinäköisyydestä huolimatta tavoittavan sen absurdin maailman, jota olin itse kuvitellut koko elokuvan näyttävän. Erityisesti Steve Buscemin tulkitsema  Nikita Hruštšov on herkullinen sekoitus poliittista juonittelijaa ja arkijärjellä operoivaa musikkaa. (Buscemin laihuus tosin on aika häiritsevää aivan kuten Lavrenti Berijan lihavuus. Todellisuudessa asetelma oli juuri päinvastainen. No, näyttelijöiltä olisi varmaan ollut kohtuutonta vaatia lihottamista ja laihduttamista vain tämän takia.)

Valitettavasti elokuva epäonnistuu juuri siinä, minkä takia se olisi kannattanut tehdä ja nähdä eli käytännössä rajattoman vallan korruptoimien vanhojen äijien absurdina teatterina, jossa mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Elokuva ei tässä onnistu, koska ehkä lipputulojen varmistamisen takia ei ole uskallettu mennä absurdin suuntaan riittävän pitkälle vaan on tyydytty tekemään mahtavat neuvostojohtajat sekä naurettaviksi että halveksittaviksi. Ironista tässä ratkaisussa on se, että itse Iosif Stalin pääsee käsikirjoittajien mankelista lähes koskemattomana, kaikki muut keskuskomitean jäsenet Iannucci on päättänyt esittää yksiulotteisina typeryksinä tai juonikkaina psykopaatteina.

* * *

Ongelma ei ole siinä, että neuvostojohtajat näytetään elokuvassa vain yhdessä eli siinä verenpunaisessa valossa ja eroa on vain akselilla typerä - ovela. Ongelma on siinä, että tässä varmasti kassalla myönteisesti näkyvä ratkaisu tekee henkilöhahmoista epäkiinnostavia. Elokuvan pääpahis eli Lavrenti Berija saa käsikirjoittajilta sentään muutaman hetken menettää hermonsa ja näyttäytyä hitusen ihmiseltä ja Nikita Hruštšov kerran pyjamassa, mutta edes Berijan kohdallaan elokuva ei välitä taustoittaa pahiksen käsittämätöntä pahuutta millään lailla. Ilmeisesti on riittänyt, että hän toimi Stalinin käsikassarana ja salaisen poliisin pomona. Hyvä elokuva ei kuitenkaan vahvista vanhoja ennakkoluuloja vaan synnyttää kysymyksiä ja entisten näkemysten pohdiskelua. Siksikään The Death of Stalin ei ole mielestäni hyvä elokuva. Se ei pakota katsojaan miettimään uusiksi yhtään mitään.

Oletettavasti elokuvayhtiön kamreerin vaatimuksesta Iannucci käyttää paljon aikaa Stalinin maansisäisen terrorin graafiseen kuvailuun. Sillä olisi voinut ollut merkitystä luomassa vastapainoa Stalinin hautajaisten yhteydessä kuvatulle kansalaisten vilpittömälle surulle. Käsikirjoituksessa tätä yhteyttä ei ole osattu rakentaa, vaan brutaaleilla kohtauksilla näyttää olevan vain yksi tehtävä eli muistuttaa toistuvasti, että kaikki neuvostojohtajat olivat psykopaattisia murhaajia. Osa olikin, mutta elokuvan luoma kuva on propagandistisen lattea. Tekniikka sinänsä on tuttu jokseenkin kaikista Hitlerin Saksaa kuvaavista elokuvista, missä se sivistynyt ja ei-brutaali saksalainen on aina salainen toisinajattelija.

Väkivallalla mässäilyn lisäksi tarinaan on punottu aivan tarpeettomasti Stalinin tytär Svetlana ja poika Vasili. Kummallakaan ei ollut todellista roolia siinä valtataistelussa, joka on elokuvan sydän ja verisuonet, mutta aikaa hukkaantuu juopon pojan toilailuihin ja Svetlanan käsienrevittelyyn. Liian monta kohtausta, joiden aikana rupesi väkisinkin vilkuilemaan kelloa. Sellaista ei kestä parempikaan elokuva.

* * *

Minusta elokuvan parhaat hetket sijoittuvat heti alkuun, kun Stalin vielä on elossa. Kuvauksessa Mozart-konsertista, joka joudutaan äkillisesti rekonstruoimaan Stalinin vaadittua siitä itselleen äänitettä, on juuri sitä yksinvallan tuottamaa absurdismia, jonka varaan elokuva olisi kannattanut pääosin tehdä. Kuvat saliin raahatuista neuvostoihmisistä kuuntelemassa ostoskorit sylissä konserttia, johon eivät hevin olisi muuten ilmaantuneet, ovat hienoja. Tällä episodilla on myös historiallista osuvuutta, sillä ainakin perimätiedon mukaan Stalin tosiaan kuunteli mielellään Mozartia (ja katseli lännenelokuvia) ja hänen kuoltuaan levylautaselta olisi löytynyt Mozartin pianokonserton levytys.

Niille, jotka eivät tunne sen paremmin Stalinin Neuvostoliiton tapahtumia kuin toisen maailmansodan jälkeisen kylmän sodan asenteita, voi olla vaikea nähdä, mitä elokuvassa ehkä on tavoiteltu siinä onnistumatta. Tai mistä minä tiedän, mitä Iannucci on tavoitellut, mutta ainakin hän on käsitellyt historiallisia faktoja varsin löysäkätisesti (ks. kohta Historical accuracy Wikipedian artikkelissa). On kuitenkin selvää, että keskittyessään demonisoimaan neuvostojohtajia Iannucci menettää mahdollisuuden ymmärtää ja kritisoida Stalinin luomaa koneistoa. Opportunistiset juonittelijat olivat tietysti osa tuota koneistoa, mutta diktaattoria nuoleskelevat käsikassarat eivät ole erityisen uusi ja antoisa elokuvatekninen keksintö. Berijan nostaminen itse Saatanan rooliin vain korostaa ratkaisun hollywoodmaisuutta. (Itse asiassa oli mielessä helppo vaihtaa Stalinin paikalle Donald Trump ja Berijan paikalle Steve Bannon, ihan samalla konseptilla olisi saanut elokuvan myös tämän hetken Yhdysvalloista).

Iannucci olisi voinut pelastaa osan elokuvasta siirtymällä edes hetkeksi tavallisen neuvostokansalaisen näkökulmaan, siis sen kansalaisen, jolle Stalin oli ihan oikeasti Isä Aurinkoinen, arvostettu ja ihailtu johtaja. Kaikki elokuvan taustalla olleet tositapahtumat olivat mahdollisia siksi, että Stalinilla oli kansan suuren enemmistön tuki takanaan - aivan kuten Vladimir Putinilla tällä hetkellä, vaikka hänet on "lännessä" demonisoitu liki Stalinin kaltaiseksi hahmoksi, mikä on karkeaa tosiasioiden vääristelyä ja Stalinin hirmutöiden vähättelyä. The Death of Stalin on huono elokuva, koska se tyytyy vahvistamaan ennakkoluuloja ja välttää esittämästä kiusallisia kysymyksiä.

PS. Elokuvasta levitetyt julisteet olisivat erillisen pohdinnan arvoinen asia. Asetelma on kaikissa sama, mutta henkilögalleria vaihtelee. Erikoiseksi julisteen tekee se, ettei sillä ole suoraa yhteyttä elokuvan päähenkilöihin. Stalinin lapset komeilevat valitsemassani kuvassa, kun taas Berija on työnnetty viimeiseksi ja keskelle nostettu Michael Palinin näyttelemä Molotov, jolla on hyvin vähäinen rooli. Julisteen ainoa hyvä idea on ollut panna Hruštšov mulkoilemaan epäluuloisena vierellään seisovaa Berijaa, mutta tämänkin on filmiyhtiö onnistunut munaamaan sijoittamalla Berijan paikalle kenraali Žukovin, joka on elokuvassa Hruštšovin action-sankarina, vaikka todellisuudessa ei ollut Stalinin kuollessa sen paremmin paikalla kuin Puna-armeijan johtajakaan. Puhdasta Hollywoodia pahimmillaan siis.