Kiihkolla Raamatun ja Israelin puolesta

Koska olen uskonnoton rationalisti ja kohtalaisen tiukka antirasisti, Timo R. Stewartin kirja Luvatun maan lumo : Israelin kristityt ystävät Suomessa (Gaudeamus 2022) oli varsin raskas lukukokemus. On vaikea suhtautua empaattisesti ihmisiin, joiden elämä perustuu toisaalta fiktiivisiin olioihin uskomiseen, toisaalta Raamatun kaltaisen monikerroksisen sepitteen pitämiseen paitsi uskottavana, myös oppaana menneeseen, olevaan ja tulevaan. Timo R. Stewart ei ole urakkaa helpottanut sikäli, että hän on paneutunut suomalaisten uskonnollisten Israel-fanien vaiheisiin ja näkemyksiin kunnioitettavalla tarkkuudella. Kirja on hyvin kirjoitettu ja oikoluettu, eikä ole tietenkään kirjoittajan vastuulla, että aihe on pääosin puiseva tai syviä huokauksia synnyttävä. Kuvitusta on ilahduttavan paljon ja kansi (Heikki Rönkkö Ragnhild Sellénin maalauksen pohjalta) on tyylikäs, vaikka ehkä johdattaa lukijan odottamaan jonkinlaista kansalliskiihkoista tarinaa, mistä kuitenkaan ei ole kyse.

Stewart tarjoaa aihepiiristä todella vankan informaatiopaketin, joka kattaa sekä Israelin valtion historiaa, hitusen juutalaisen sionismin vaiheita, suomalaisen herännäiskristillisen sionismin ideologiaa että eri kristillisten piirien suhtautumisen uskoville monimutkaisiin kysymyksiin Raamatusta, lähetystyöstä ja pakanoista. Harmillisesti vähemmälle jää historiallisen sionismin kehitys eurooppalaisesta sosialistisesta aatteesta nykypäivien äärioikeistolaiseksi ja rasistiseksi ylivaltaideologiaksi. Myöskään Israelin valtion suhtautuminen suomalaisten ja muiden ei-juutalaisten intoiluun ei ole suuremmin esillä, mahdollisesti dokumenttien vähyyden takia. Lukija jää kuitenkin miettimään, onko Israelin hallintojen puntarissa käynyt muitakin arvoja kuin turismi, yleinen PR ja pelko kristittyjen lähetystyön vaikutuksesta juutalaisen valtion perustuksiin. Näitä voi toki itsekin pohdiskella, mutta vastauksia on vaikeampi keksiä.

Olen seurannut sivusta kirjan kohteen eli suomalaisen sionismin vaiheita siltä osin, kun kyse on ollut julkisesta Israelin sotaretkien puolelle asettumisesta ja siitä ulkopuoliselle aika skitsofreenisena näyttäytyvästä solidaarisuudesta, jota kristityiksi itsensä määrittelevät tuntevat juutalaisvaltiota kohtaan (kiihkeimmille kristityillehän juutalaiset ovat joka tapauksessa Jeesuksen pettäneitä ja hylänneitä pakanoita). Olinkin yllättynyt siitä, miten pitkälle historiaan kotimaisen sionismin ja myöhemmän Israel-fanituksen juuret ulottuvat. En tiedä, onko tämän historian tuntemisesta mitään hyötyä, mutta tässä se nyt joka tapauksessa on varsin perusteellisesti esiteltynä sille, jota asia kiinnostaa. Hyvä tietokirja ei välttämättä maistu kaikille lukijoille, mutta pysyy silti hyvänä tietokirjana.

* * *

Luvatun maan lumo selittää kohtalaisen hyvin sen outouden, että aktiiviset kristityt tuntevat voimakasta vetoa juutalaisen Israelin suuntaan. Tärkein huomio lienee siinä, että todellisuudessa kristillinen sionismi ei olekaan kiinnostunut juutalaisuudesta ja juutalaisista muussa mielessä kuin lähetys- eli käännytystyön kohteina. Kristilliset sionistit eivät ole semiittejä, vaan heitä vetää Israelin suuntaan pakkomielteinen suhtautuminen Raamattuun ja sen erehtymättömyyteen. Historiallisesti tarkastellen varhaisten kristillisten sionistien suhtautuminen juutalaisiin oli itse asiassa melko antisemitististä, vaikka ei ulottunutkaan samaan ylimieliseen rasismiin, jolla useimmat suhtautuivat Palestiinassa asuviin muslimeihin ("arabeihin"). Itselleni melko uusi ajatus oli vakaumus, että Israelin valtion perustaminen oli kristillisille sionisteille jonkinlainen todiste Raamatun luotettavuudesta. Tässä oli kyse myös erilaisten profetioiden eli tulevaisuuden ennustamisen "onnistumisesta" ja tulossa olevasta kristittyjen taivaaseen tempaamisesta toteutuneiden profetioiden seurauksena.

Stewart esittää myös mielenkiintoisen ajatuksen siitä, että suomalaisten sionistien Israel-rakkaudessa oli uskonnollisten mielikuvien lisäksi kysymys jonkinlaisesta Suomen talvisodan heijastuksesta, kun Israel päihitti ympäröivät arabivaltiot sotilaallisesti. Ajatusta lienee hankala varsinaisesti todistaa, mutta kyllä se uskottavalta vaikuttimelta vaikuttaa, kun kristilliset sionistit olivat jokseenkin kaikki mieleltään hyvin oikeistolaisia ja suhtautuivat torjuvasti Neuvostoliittoon. Tässä mielessä on kiintoisaa todeta, että myös sosialidemokraattisen vasemmiston piirissä oli suhteellisen näkyvää Israel-myönteisyyttä valtiojohdon korkeita tasoja myöten. Demareille esimerkiksi kibbutsit olivat myönteinen, jotenkin "epäpoliittinen" ilmiö. Osaltaan reformistisen vasemmiston asenteisiin vaikutti se, ettei Suomessa kerta kaikkiaan ollut voimia, jotka olisivat puhuneet palestiinalaisten puolesta (Palestiina-solidaarisuusliike kyllä syntyi myöhemmin). Kenttä jäi täysin kristillisten sionistien haltuun.

Sionismin historian näkökulmasta on silti ironista, että sekä kristittyjen että juutalaisten oma sionismi muuntui jonkinlaisen sosialistisen kansallishenkisen alun jälkeen vanhoilliseksi, jyrkän oikeistolaiseksi ja lopulta avoimen rasistiseksi ideologiaksi. Itselleni jäi jotenkin epäselväksi, onko ilmaisu "kristillinen sionismi" myös näiden ihmisten itsensä hyväksymä, vai onko se tutkijan kehittelemä työtermi ilmaisulle, josta itse käytän herkästi aika pejoratiivista ilmaisua "Israel-fanitus". Ainakaan Stewart ei osoita, että suomaiset kristityt Israelin ystävät olisivat olleet varsinaisia sionistisen liikkeen asiamiehiä tai naisia. Siihen heillä ei liene ollut riittävää motivaatiota, koska oman "sionismin" motiivina ei ollut juutalaisten oman valtion saaminen itseisarvona, vaan pelkästään Raamatun ennustusten todentajana.

* * *

Stewartin kirja vaikenee monista ikävistä ja ehkä kiusallisistakin asioista, jotka voisivat luontevasti liittyä kristillisten sionistien historiaan. Israelin valtion perustamiseen ja rakentamiseen elimellisesti liittynyt palestiinalaisten häätäminen ja massamittainen surmaaminen ohitetaan kirjassa, koska luultavasti sen ohittivat myös kristityt Israelin ystävät. Tampellan salaisista asekaupoista Israelin kanssa (Shlomo Zabludowicz) tai Israelin ydinaseesta ei kirjassa myöskään puhuta. Stewart tuo kyllä esiin sen, että osa kristityistä sionisteista tuomitsee sodan ja myös palestiinalaisten tappamisen periaatteen tasolla, vaikka asiasta ei mitään isompaa ongelmaa tehty haittaamaan aiottua käännytystyötä. Senkin Stewart toteaa, että monet kristilliset sionistit ovat joutuneet toistuvasti pettymään keskeisissä toiveissaan. Israelin valtio on vakaasti pystyssä, mutta juutalaiset eivät halua kääntyä kristityiksi ja maailmanloppua Raamatun ennustamalla tavalla ei näytä kuuluvan. Stewart ei kysymystä henno suoraan muotoilla, mutta omasta puolestani kyllä kysyisin, mitä vuosisataisesta suomalaiskristillisestä sionistisesta liikkeestä on loppujen lopuksi jäänyt käteen matkailumuistojen lisäksi.

Tuskin kristilliset sionistit missään olosuhteissa myöntävät mahdolliseksi, että juutalainen Israel on käyttänyt hyväkseen kristittyjen uskonnollista kiihkoa ja siitä seurannutta tietoista sokeutta. Lähetystyö ei ole tuottanut tuloksia, mutta Israelin valtio on vahvistunut myös kristillisten sionistien tuella, vaikka ei välttämättä sillä tavalla, minkä puolesta aktivistit ovat toimineet. Suomalaisten Israel-turistien rahavirtaa ei kannata liioitella, mutta sitäkin tärkeämpää Israelin hallinnolle lienee ollut se, että varsinkin Palestiina-solidaarisuustyön käynnistyttyä on myös Suomessa ollut vahva Israel-lobby, jonka toimintaa juutalainen Israel on voinut hyödyntää. Jyrkimmät juutalaiskiihkoilijat eivät Stewartin kirjan todistuksenkaan mukaan ole koskaan hyväksyneet kristittyjen toimintaa Israelin hyväksi, mutta pragmaattisemmille poliitikoille se on ollut myönteinen asia, olivatpa vallassa olleet Israelin demarit, maltillinen oikeisto tai jyrkän linjan kiihkoilijat, kuten tällä hetkellä.

Lienee selvää, että Israelin hallinto näkee kristillisen sionismin itselleen hyödyllisenä ilmiönä, vaikkakin eri syistä kuin mitä kristilliset sionistit itse kuvittelevat. Suomalaiset Israelin ystävät tekevät lobbaustyötä, joka Suomen juutalaisille olisi hankalaa sekä määrällisesti että perinteisten ennakkoluulojen takia. Suomalaiselle uskovaiselle näyttää olevan helppoa avustaa juutalaisvaltiota, kun sen voi tehdä sellaisen järjestön kautta, joka ilmoittaa pyrkivänsä käännyttämään juutalaiset ja joka pitää Raamattua manuaalina maailman kaikkeen ongelmanratkaisuun. Se, mikä kaltaiseni ulkopuolisen (ja antirasistin) näkökulmasta näyttää täysin älyttömältä olemattoman ympärillä peuhaamiselta, täyttää ilmeisesti joidenkin suomalaisten uskonnollisesti virittyneiden ihmisten toiveet riippumatta siitä, mitä tuon toiminnan tosiasialliset tulokset ovat tai eivät ole tai millaisiin rasistisiin ja epähumaaneille asioille samalla tulee antaneeksi tukensa. Ja ainahan voi arvella, että oli niin tai näin, sen täytyy olla kaikkivaltiaan jumalan tahto, joten mikäpä ettei.