Olen ollut koko aikuisikäni Suomen Luonnonsuojeluliiton jäsen, Kainuussa asuessani peräti järjestöaktiivi (taisin olla jonkun vuoden sikäläisen luonnonsuojelupiirin vetäjänäkin). Kun järjestö nyt täyttää vuosia (jo 85), onnittelisin sitä mielelläni koko sydämestäni valtavasta työstä luonnon suojelemiseksi ja ihmisten asenteiden korjaamiseksi. Rakkauteemme on kuitenkin pesiytynyt pysyvä ryppy, joka taas aktivoitui kesän lähestyessä ja liiton lehden Luonnonsuojelijan tuoreen numeron pudottua postiluukusta. Jo kannessa pistää silmään aggressiivinen vinkki "Eroon haitallisista vieraslajeista". Hetken ehdin jo toivoa parasta, kun päätoimittaja Liisa Hulkko oli otsikoinut pääkirjoituksensa leppoisasti "Kaikki kukat kukkikoot". Mutta ei, kyllä hänkin on "vieraslajien" kimpussa ja haluaakin vain eroon käsitteestä "rikkakasvi" (olen aivan samaa mieltä). Luonnonsuojelijoiden lehdessä on sitten kokonainen aukeama annettu Markus Seppälän kokoamalle jutulle "Tunnista, torju ja raportoi" (vaikka en halua levittää jutun ideologiaa, linkki on aktiivinen niille, jotka eivät juttua ole lukeneet ja ihmettelevät tätä tekstiäni.)
Olen jo vuosia sitten kirjoittanut blogitekstin Lajirasismia, jossa kritisoin vieraslajivihaa ihmiskeskeisenä ideologiana. Sen jälkeen on SLL vain kiihdyttänyt toimintaansa tällä alueella ja pitää aihetta aktiivisesti esillä myös Suomen Luonto -lehden puolella. Olen pahoittanut tästä mieleni usein ja syvästi, mutta eihän yksittäinen jäsen asialle mitään voi, jos vieraslajiaktivismilla on liiton päättäjien enemmistön tai ehkä jopa yksimielinen tuki. Sen tiedän, etteivät kaikki biologitkaan allekirjoita SLL:n vieraslajiteesejä (esimerkiksi tunnettu eläintieteilijä Seppo Turunen on ollut samoilla linjoilla kuin minä), mutta siltä näyttää, että ainakin enemmistö on valinnut toisin ja kannattaa aktiivista "vieraslajien" torjuntaa. Seppälä ja jutun toinen kirjoittaja Titta Vikstedt kirjoittavat kiihkoilematta, mutta eivät toisaalta problematisoi sen paremmin vieraslajin kuin haitallisuuden käsitteitä. "Haitalliset vieraslajit ovat suomalaiselle luonnolle vielä suhteellisen vähäinen, mutta ilmastomme lämmetessä jatkuvasti paheneva ongelma."
VieKas-hanke viehättää ilmeisesti monia, mutta ei minua. Kuten tuossa kahdeksan vuoden takaisessa tekstissäni totean, termi "vieraslaji" on jokseenkin ongelmallinen. VieKas-työssä on onneksi sentään luovuttu (toivottavasti) aiemmin viljellystä sanaparista "alkuperäinen" ja "tulokaslaji", joka perustui täysin mielivaltaiseen 200 vuoden rajapyykkiin. Mutta kun "vieraslaji" on määritelmällisestikin ihmisen toiminnan tuottama ilmiö, sen asenteellisuus suorastaan häikäisee kriittistä katsetta. Tiedämme, että luonto pystyy ihan omin voimin ihmeellisiin leviämisiin, joten joitakin poikkeustapauksia (kalojen ja riistan istutus) lukuun ottamatta emme voi varmuudella tietää, onko jokin vieraaksi tuomittu ihmisen piittaamattomuuden seurausta vai kuitenkin luonnon omia ilmiöitä. Tästä riippumatta VieKas-aktivistit tuomitsevat yksittäiset lajit "vieraiksi" sanan kielteisessä merkityksessä.
* * *
Eliölajin "haitallisuus" on puhtaasti antroposentrinen käsite, johon jokaisen biologisesti orientoituneen ihmisen luulisi suhtautuvan varauksella. VieKas-piireissä on tosin kehitelty ajatusta, että "vieraslajeilla" on keskeinen merkitys yleisen luontokadon aiheuttajana. Minusta väite on ongelmallinen, koska eliöiden katoaminen ja ilmaantuminen on evoluution väistämätön ja tavattoman yleisesti toistuva piirre. Jos "vieraslajit" yhdistetään luontokatoon, täytyy edes myöntää, että kyseessä on ihmisen aiheuttama ongelma, ei näitten eliölajien itsensä. Mielestäni yleinen näyttö "vieraslajien" ja inhimillisen luontokadon yhteydestä on heiveröistä. Vaikka luonnossa ei mitään absoluuttista tasapainotilaa koskaan olekaan, evoluutio näyttää yleensä johtavan hetkellisen ylivoiman tasoittumiseen ajan myötä. Että näin käy ilman ihmisen toimia, ei tietenkään ole yllättävää. Evoluutiolla ei ole tavoitteita, mutta sen perusmekanismit näyttävät varmistavan, että kun ympäristöt eli elämisen ehdot muuttuvat, mikään strategia ei ole ylivoimainen ja voittamaton (tosin bakteerit näyttävät löytäneet strategian, joka ehkä haastaa tämän näkemyksen).
Olen myöntänyt ja myönnän edelleen, että jotkin eliöt ovat ihmisen kapeasta näkökulmasta kiistatta "haitallisia" tuottamalla ihmisen kaltaiselle eliölle terveyttä tai henkeä uhkaavia ominaisuuksia, kuten myrkyllisyyttä. Biologisesti ajatellen tämäkin haitta on normaalia evoluution vaikutusta ja ainoa ongelma on, ettei ihmisen evoluutio ole tuottanut kykyä sietää tätä tai tuota ominaisuutta. Siksi olisi ääneen todettava, ettei itse eliössä ole mitään haitallista sinänsä, mutta ihmislajin turvallisuuden takia sen ja ihmisen kohtaamiset täytyy voida minimoida. Siksi voin hyväksyä esimerkiksi jättiputkien hävittämisen ihmisasutusten läheltä, vaikka suunnilleen samoin perustein voisi myös nokkosen julistaa "haitalliseksi". Pidän kuitenkin biologisesti käsittämättömänä, että jonkin lajin tehokas leviämiskyky leimaa sen "haitalliseksi". Ei ihmisen pidä ruveta mestaroimaan ja tukemaan keinotekoisesti lajeja, joilla ei ole riittävästi puolustuskykyä. Se on silkkaa antroposentristä itsekkyyttä ja esteettistä hienostelua.
Henkilökohtaisesti eniten tympäisevät leimat, joiden perusteella jonkin lajin "haitallisuus" kytketään sen ihmisen taloudenpidolle synnyttämille haasteille ja uhille. Jos vaikka hyväksytään ihmislajin lajikohtainen itsekkyys, ei sitä nyt ainakaan luonnonsuojelun yhteydessä pitäisi mainita. Lause "Tontin valloittanut jättiputki voi alentaa kiinteistön ja maan arvoa, ja vanhoissa kulttuurimaisemissa sitä voi pitää myös maisemallisena haittana." voi olla totta, mutta toteamuksella ei ole mitään tekemistä luonnonsuojelun kanssa. Ihmisen talous on jatkuvaa taistelua muiden eliölajien alistamiseksi, mutta se täytyy perustella jollain muulla kuin luonnon varjelemisen viikunanlehdellä. Taloudellisten haittojen rinnalla voivottelu "kotoisten lajien" syrjäytymisestä on hitusen ymmärrettävää, kyllä minäkin perinteisiä piennarlajeja rakastan. Mutta autotiemaisemia kaunistavan komealupiinin mahdottomaksi osoittautunut hävitysvimma on minusta absurdia. Se on jo kotoinen laji, joka leviää alueille, jotka ihminen on tuominnut joutomaiksi. Suurimmassa osasta Suomen maapinta-alaa ei kasva lupiinin lupiinia.
* * *
Vaikka VieKas-aktivistit todennäköisesti myöntävät, että jokseenkin kaikki haitallisiksi määritellyt eliölajien esiintymät ovat ihmisen oman toiminnan seurausta, jostain syystä rankaisu kohdistuu noihin eliölajeihin, ei ihmiseen itseensä. On toki totta, että vahinko on jo tapahtunut ja tulee tapahtumaan uudestaan ja uudestaan. Mutta olisi hyvä samalla myöntää, että ihmiskeskeinen harmittelu on ihmiskeskeisyyttä, joka ei myönnä luonnon ja sen sisältämien eliölajien itseisarvoa. Juuri tämän takia minua surettaa, että myös SLL on niin aktiivisesti mukana tässä aktivismissa, jonka pitäisi kuulua pikemminkin Maa- ja metsätalousministeriön, Metsähallituksen ja 4H-kerhojen työlistalle. Henkilökohtainen luontosuhteeni lähtee siitä, että meillä lajina ei ole mitään eettistä valtaa muun elonkirjon yli. Olen aina ajatellut – tai ehkä vain toivonut –, että kaikille luonnonsuojelijoilla olisi samanlainen eliölajien itseisarvosta lähtevä eetos. Joudun kuitenkin myöntämään, että näin ei näytä olevan.
Jos olisin keltamajavakaali (Lysichiton americanus), ihmettelisin kovasti sitä vieraskammoista asennetta, jolla minut on otettu Suomessa vastaan. En ole omin voimin tänne Alaskasta siirtynyt, enkä voi mitään sille, että evoluution myötä minusta on kehittynyt karuissakin oloissa pärjäävä, tehokkaasti leviävä laji, jonka ulkomuoto myös miellyttää monia ihmislajin edustajia. En osaa – en edes osaa haluta – oman leviämiseni estämistä, joten toivon suomalaisten kollegoiden lopulta hyväksyvän minutkin osaksi suomalaista elonkirjoa, johon olen sattumalta liittynyt, tietojeni mukaan brittiläisten hortonomien ansiosta (itse en olisi osannut Amerikan länsirannikolta Eurooppaan mitenkään siirtyä). En tiedä itsekään, jäänkö pelkästään Etelä-Suomeen, aika sen sitten näyttää. Paitsi jos ahkerat "haitallisten vieraslajien" hävittäjät onnistuvat tuhoamaan kaikki ilmentymäni. En osaa itse arvioida, mitä iloa siitä olisi ja kenelle, mutta mielestäni se olisi aika jyrkkää toimintaa.
Kun palaan ihmislajiseen tietoisuuteeni, pohdin vielä tovin sitä, haluanko olla jäsenenä yhteisössä, joka toimii kyllä menestyksekkäästi luonnon suojelemiseksi, mutta samalla kampanjoi aktiivisesti monien eliölajien hävittämiseksi Suomen luonnosta. Ei voi toivoa kaikkien kukkien kukkivan ja samaan hengenvetoon vaatia komealupiinien hävittämistä. Kesäkuun 16. päivänä vietetään taas "Luonnonkukkien päivää", jo kahdennenkymmenennen kerran. En tiedä, ovatko VieKas-aktivistien hävitysjoukot töissä myös silloin, ehkä eivät. Mutta minä kyllä iloitsen tuolloin yhtä hyvin voikukista, päivänkakkaroista, juhannusruusuista kuin lupiineista, puistolemmikeistä ja silkkiunikoista, jos niitä näkyviini satun saamaan. Luotan myös siihen, että esimerkiksi kimalaiset ovat kanssani aivan samaa mieltä. Suhteeni Suomen Luonnonsuojeluliittoon on kriisissä, sitä en kiistä. Mutta jaksan toivoa, että tämä vieraslajivimma on tilapäistä ja lopulta voittaa elonkirjon itseisarvon tunnustava eetos.
Hyvä!
VastaaPoista