Iskeviä sävelmiä halullisille ja torjujille

Sain Marko Tikan kirjan Iskusäveliä : Suomalaisen tanssimusiikin varhaishistoria (Atena 2022) luetuksi vähän jälkijunassa, mutta pääseehän sitä perille silläkin lailla. Kirja kuuluu jokaisen suomalaisen musiikkikulttuurin vaiheista kiinnostuneen tai ainakin uteliaan lukulistalle, koska siinä käsitellään eräiden ennalta tuttujen aiheiden lisäksi myös useita hyvin vähäiselle huomiolle jääneitä. Tikka on Finlandia-palkittu tutkija, mutta muutamasta asiasta täytyy kirjaa kritisoidakin lukusuosituksesta riippumatta. Kirjan alanimekkeen muotoilu voi mennä kustantajan piikkiin, mutta kyseessä ei ole "varhaishistoria". Kirja ei ole systemaattinen, eikä edes selkeästi kronologinen. Oikea termi olisikin ollut "varhaishistoriaa", sillä kirja koostuu melko itsenäisistä pienoistutkielmista, joita yhdistää lähinnä yleinen aihepiiri eli suomalaisen populaarimusiikin historia ennen 1970-lukua. Jopa termi "varhaishistoria" on hiukan harhaanjohtava, sillä kirjan aiheet ulottuvat varsin lähelle nykyaikaakin jäämättä selkeästi varhaisimpaan vaiheeseen.

Kustantajaa voinee moittia kirjoittajan lisäksi myös oikoluvun ja kustannustoimituksen riittämättömyydestä. Turhan monet huutomerkit ja ajoittainen pakinamaisuus ovat tyylillisiä pikkujuttuja, mutta kun "Jonny Loke" on kirjassa "Johnny Loke" (s. 65) ja "Muusikeriliitto" on "Musiikeriliitto" (s. 80), lukijaa alkaa jo hiukan huolestuttaa. On myös ilmeistä, ettei kirjasta ole toimitusvaiheessa viitsitty siivota pois samojen asioiden toistamisen kaltaisia sinänsä vähäisiä, mutta silti lukijaa häiritseviä ilmiöitä. Tällaisilla asioilla ei ole painavaa substanssimerkitystä, mutta ne kertovat jonkinlaisesta välinpitämättömyydestä lukijaa kohtaa. Täysin käsittämätöntä ja anteeksiantamatonta on, että toimijoiden nimiä vilisevässä kirjassa ei ole henkilöhakemistoa. Syynä ei voi olla tilanpuute, koska bibliografialle ja viiteluettelolle on annettu 40 sivua ja loppuun liitetty vielä Ylen esitysrajoitettujen äänilevyjen luettelo 1948-1955, joka vie melkein yhtä monta sivua. Hakemisto puuttunee siis vain siksi, ettei sitä ole muistettu tai viitsitty tehdä. Noloa ainakin kustantajalle.

Pohdin myös kirjaa lukiessani Marko Tikan käyttämää terminologiaa, koska se tuntuu ainakin musiikkikirjastonhoitajan näkökulmasta jotenkin häilyvältä. Tikka erittelee kiitettävästi termien "jazz" ja "jatsi" käyttöhistoriaa ja etäisyyttä suomalaisessa todellisuudessa, mutta tuntuu siltä, kuin hän ei haluaisi käyttää yleiskäsitteitä "viihdemusiikki" tai "populaarimusiikki". On totta, että ne ovat vakiintuneen vasta 1900-luvun loppupuolella, mutta lukija ei välttämättä pysy aina perässä, kun Tikka puhuu "iskelmästä", "tanssimusiikista", "rillumareista" tai "levylaulusta". Osa termeistä on funktionaalisia, osa liittyy tyyligenreajatteluun. Vaikka "tanssimusiikkia" esitettiin paljon ilman laulajaa ja tekstiä, on mahdotonta vetää mitään selkeää rajaa tanssittavan ja ei-tanssittavan iskelmäviihteen välille. Systemaattisessa historiikissa tämä asia olisikin ehkä tullut selkeämmin määritellyksi. Missään tapauksessa Iskusäveliä ei rajoitu käsittelemään tanssimusiikkia, vaikka alanimeke siihen suuntaan vihjaa.

* * *

Marko Tikka esittelee odotusten mukaisesti 1900-luvun alun "suomalaista soittolistaa" eli sitä, mikä sai levyjen ostajat, tansseissa kävijät ja radion kuuntelijat lämpenemään. Tällä kaikella on yleissivistävä ja kulttuurihistoriallinen merkityksensä, jonka takia Iskusäveliä on suositeltavaa luettavaa kenelle tahansa. Yllättävämpiä ovat kaksi paikallishistoriikkia eli Viipurin ja Lappeenrannan viihdemusiikkimaailmojen esittelyt (luvut 3 ja 5) sekä suomalaisen levyvalmistamisen (luku 4) ja iskelmälaulukilpailujen historiaa (luku 6) valaisevat erillistutkimukset. Nämä ovat kaikki omalla tavallaan mielenkiintoisia, joskin keskimääräistä uteliaampi lukija saattaa jäädä vähän nälkäiseksi; juuri, kun aletaan päästä asioiden ytimeen, Tikka jo sulkeekin aiheen ja siirtyy aivan toisiin maisemiin. Ehkä lähdeaineisto ei ole antanut mahdollisuuksia enempään, mutta tosiaan perusteellisemmatkin käsittelyt olisivat olleet paikallaan.

Yksi aihe on selvästi lähellä Marko Tikan sydäntä eli viihteellisen musiikin asema Suomen Yleisradion ohjelmapolitiikassa. Aiheelle on omistettu yksi pitkä luku (nro 7, Kun radio ei soittanut renkutuksia) ja melkein yhtä pitkä listaus niistä levytyksistä, joihin Yle kohdisti joko rajoituksia (soitto sallittu vain tietyin ehdoin) tai täyskieltoja (ei saanut soittaa missään tilanteessa). Aihe on ymmärrettävistä syistä suuren lukijakunnan uteliaisuutta kutittava, koska me vanhemmat ikäluokat muistamme elävästi, kuinka rajoitetun kuvan maailman musiikista Yle pitkään tarjosi (rajoituslistat lopetettiin virallisesti vasta vuonna 1970, mutta aidosti moniarvoinen musiikkipolitiikka käynnistyi vasta paikallisradioiden myötä paljon myöhemmin).

Tikan teksti tarjoaa radion musiikkisensuurista paljon selittävää taustatietoa, mutta valitettavasti hänkään ei pysty avaamaan taustalla ollutta ajattelua täsmällisesti, koska rajoitusten syistä ei ole säilynyt yksityiskohtaista tietoa, vaan syitä on täytynyt päätellä ja arvailla. Tämä on harmillista, koska sekä itse viihdemusiikkiteollisuuden arvomaailman että Yleisradion käytännössä elitistisen sensuroinnin taustalla olevat maailmankatsomukset olisivat äärimmäisen kiinnostavia selvittää. Voi arvailla, että levyteollisuuden sisällä laskelmoitiin kaupallisen menestyksen tekijöillä, jotka olivat osin arvaamattomia, osin hyvin helposti kansan makua seuraamalla hahmotettavissa. Yleisradion linjauksia tekivät sen sijaan muodollisesti yhteisesti omistetun ja hallinnoidun, mutta käytännössä hyvin pienen sisäpiirin täysin epädemokraattisesti valitut edustajat, joiden ratkaisuihin ei ollut veto-oikeutta käytännössä kenelläkään.

* * *

Kulttuurihistoriallisesti ironista on - ja tämän Marko Tikka kyllä antaa rivien välistä loimottaa -, että viihdemusiikin esitysrajoituksia säätelivät pääosin taidemusiikin piirissä meritoituneet ja sieltä arvomaailmansa rakentaneet miehet. On selvää, että useimmilla esitysrajoituksista päättäneillä ei ollut vähäisintäkään populaarimusiikin sisällöllistä tai kulttuurista tuntemusta, mutta tuomioita jaettiin vahvasti arvottaen ja syvällisen ymmärtämättömyyden mahdollistaman moralismin kautta. Tikka ei tarkemmin kuvaile, miten arviointiraadit valikoituivat ja minkälaista intrigipeliä siihenkin saattoi sisältyä. Sen hän sanoo suoraan, että esitysrajoituksia määräämällä taidemusiikin edustajat saattoivat vaikuttaa suoraan ja nykykatsannossa jääveinä radion jakamiin Teosto-korvauksiin. Taidemusiikin levytykset eivät käytännössä koskaan joutunet esitysrajoitusten kohteiksi, mutta viihdemusiikista sen kohtalon koki melkoinen osa.

Kulttuurihistoriallisesti kiinnostavaa on, että vaikka viihdettä yritettiin kovalla kädellä ja pääosin läpinäkymättömin perustein pitää Yleisradion ohjelmissa kurissa, sen osuus kaikesta esitetystä musiikista oli silti taidemusiikkia suurempi. Kun kuuntelimme 150-ja 1960-luvun vaihteen kesäiltoina Kankkulan kaivolta kaikunutta pontevaa humppamusiikkia, emme tienneet olevamme totisen kulttuuritaistelun ytimessä. Sen sijaan toinen vakituinen suosikki eli Lauantain toivotut osoitti sen sijaan suoraan virallisen arvojärjestyksen. Perheessämme järjestettiin usein tietokilpailuja ohjelman musiikista (koska tiedot kerrottiin aina vasta kappaleen lopuksi, mikä oli tärkeä yksityiskohta) ja muistan hyvin, kuinka me lapset odotimme ohjelman lopussa olevia muutamaan viihde- ja lopulta suorastaan pop-kappaletta saadaksemme äitimme taidemusiikkitietämyksen päihitetyksi. Harvoin se onnistui, sillä ensin piti kuunnella iäisyys suosittuja klassikkoja (joista tosin pikkuhiljaa tuli tuttuja aina myös minulle).

Iskusäveliä kertoo konkreettisesti siitä kulttuuritaistelusta, jota nuoressa Suomen valtiossa käytiin eliitin ja kansan kulttuurinäkemysten välillä – usein myös hiukan erilaisista taustoista nousseiden levyteollisuuden yrittäjien kesken. Taidemusiikkieliitillä on paljon valtaa, mutta heikkoutena oli vallitsevassa markkinataloudessa se tosiasia, että vaikka taidemusiikin harrastajat olivat keskimäärin varakkaampia, heidän vaikutusvaltaan heikensi vähäinen lukumäärä ja siitä aiheutunut rajallinen markkinarahan määrä. Ymmärtämätön kansa, joka rakasti kuunnella tarttuvia iskelmiä, tanssikappaleita ja kaihoisia melodioita, oli vähävaraista, mutta kykeni lukumääräisellä enemmistöllään houkuttelemaan äänilevyteollisuuden ja – paljon hitaammin – myös Yleisradion tarjoamaan sitä, mitä suuri enemmistö halusi ja josta se oli myös valmis jotain maksamaan. Voidaan tietysti pohtia, tuliko kansan voitto maksamaan liikaa kulttuurin ja korkean laadun näkökulmasta, mutta sitä on pohdittava toisessa yhteydessä.