Suku pahin myös kapitalismissa?

Hannu Sokala on jatkanut siitä, mihin jäi yhdessä Jukka-Pekka Raesteen kanssa kirjoitetussa kirjasssa Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä (Nemo/Otava 2021, arvioni kirjasta täällä). Näkökulma ja käsittelytapa ovat pysyneet ennallaan, mutta nyt luupin alle ovat päässeet sellaiset suvut, joiden on onnistunut hankkia ja pitää käsissään (useimmiten, ei ihan aina) jättimäisiä omaisuuksia kapitalismin tarjoamilla välineillä ja keinoilla. Maailman 50 vaarallisinta sukua (Nemo/Otava 2023) ei ole yhtä mielenkiintoinen kuin edeltäjänsä, ellei ole kiinnostunut ihmisen ahneuden, häikäilemättömyyden ja juonittelukyvyn kuvauksista. Sokalan tekemästä rajauksesta seuraa, että kirjaan eivät ole mahtuneet mukaan yhden sukupolven mittaiset tarinat, vaan pelkästään pidemmän aikavälin onnistuminen omaisuuden pitäminen yhden suvun hallussa. En ole varma siitä, onko tämä merkityksellinen piirre. Sen ehdoilla kuitenkin mennään.

Merkittävä osa Sokalan mukaan ottamista suvuista ei ole niminä kovinkaan tunnettuja, vaikka heidän omistamansa yhtiöt ja niiden liikemerkit sitä olisivatkin. Varsinkin loppua kohden kirjan luvut lyhenevät ja suvut muuttuvat tyystin merkityksettömän tuntuisiksi suhteessa kirjan raflaavaan otsikkoon. Suurin osa kirjan suvuista on aivan "tavallisia" kapitalistisen talousjärjestelmän synnyttämiä ja mahdollistamia ahneita alueellisia saalistajia, joiden vaarallisuus on kyseenalaista, jollei pidä omistusten kasautumista sinänsä vaarallisena asiana, kuten itse teen. Myös Sokala tuntuu jollain tasolla tuomitsevan kapitalistisen ahneuden, mutta purkaa sen enemmänkin sukujen sisäisten kiistojen näyttämöksi kuin yhteiskunnallisesti merkittäväksi tekijäksi. Pidän tätä kirjan antia heikentävänä tekijänä. Olisi ollut mielekkäämpää keskittyä keskimääräistä monopolistista kapitalistia enemmän niihin, joiden elämässä ahneus rahan perään on yhdistynyt poliittisen vallan himoon.

Näitä yhteiskunnallisesti vaarallisia valtaa himoitsevia ja käyttäjiä on toki kirjassa mukana (mm. Kochin veljekset ja Rupert Murdoch), mutta jotenkin heidän vaarallisuutensa laimenee, kun rinnalle asetetaan rikkautensa tuhlanneet Vanderbiltit tai Suomen Herlinit, joilla tuskin on globaalissa katsannossa tarjota minkään lajin vaarallisuutta. Tässä suhteessa olisi parempi ratkaisu ollut luopua tuosta 50:n tasaluvusta ja keskittyä 1900- ja 2000-lukujen todellisesti vaarallisimpiin sukuihin, joiden toimialana on viestintä, aseteollisuus, öljy yms. On toki kiinnostavaa lukea, miten Sokala yrittää rakentaa Antti Herlinistä kuvaa suomalaisen rikkaan suvun vaikutusvaltaisena edustajana. Se on hankalaa, koska Herlin on itse esiintynyt julkisesti sen verran, että tunnemme melko hyvin hänen elintapansa, kiinnostuksensa maanviljelyyn ja suuren huolen ilmastonmuutoksesta. Myös Herlinien suvun tragediat tunnetaan ennestään niin hyvin, ettei luku tunnu tarpeelliselta edes yltiöisänmaallisesta näkökulmasta. Voi olla, että Antti Herlin on ohjaillut Helsingin Sanomien kirjoittelua ja tavoitteita, mutta sellaista tietoa ei Sokala onnistunut pusertamaan esiin. Minusta suomalainen kapitalisti, joka tukee rahallisestikin ilmastonmuutoksen vastaisia toimia, ei ole erityisen vaarallinen.

* * *

Sokala on koonnut kiitettävän paljon informaatiota raharikkaitten sukujen vaiheista ja yksittäisten edustajien elämästä. Tasapainottelu yksityisen ja yleisen välillä onnistuu välillä paremmin, välillä huonommin. Pahimmillaan kirjan teksti on kuin jostain julkkisjuoruja levittävällä lehdellä, parhaimmillaan Sokala avaa kiinnostavasti omistamisen outoja polkuja ja rahan ristiriitaista vaikutusta ihmiseen. Joissakin suvuissa arvostetaan vaatimattomuutta, säästäväisyyttä ja omaisuuden säilyttämistä (sen kasvattamisen rinnalla). Toisissa taas ostellaan luksusasuntoja, huvijahteja ja valtavia maa-alueita eli kulutetaan saatua vaurautta tulevaisuutta suuremmin murehtimatta. Ei ole mikään yllätys, että tolkuton rikkaus vapauttaa ihmisen töissä käymisen vaivasta ja mahdollistaa minkä tahansa harrastuksen siinä missä julkean laiskottelun 24/7/365-periaatteella. Kuten ei sekään, että rikkaus ei tuo kaikille onnea, vaan synnyttää verisiä kiistoja ja suvun sisäisiä paineita.

Tunnustan kuuluvani niihin, joita juorulehtien tyypillinen aineisto ultrarikkaiden häpeämättömästä tuhlailusta, lemmensuruista tai onnettomuuksista ja itsemurhista ei suuremmin kiinnosta. Vaikka raha mahdollistaa monia asioita, se myös vaikeuttaa aitojen tunteiden tunnistamista ja vääristää ihmissuhteita muutenkin. Nämä eivät ole kuitenkaan millään tavalla yleisesti "vaarallisia" asioita, eikä niillä sen takia olisi pitänyt olla mitään roolia kirjassa, jonka otsikossa puhutaan "vaarallisista" suvuista. Karkeasti arvioiden puolet kirjan tekstisisällöstä kuuluu mielestäni tuolle juoruosastolle, minkä seurauksena tämä kirja synnyttää jossain määrin pettyneen olon. Näin käy myös siksi, että vaikka jotkut suvut on käsitelty suhteellisen laajasti, Sokalan kapitalismianalyysi on samalla tasolla kuin ennenkin, eikä yhteiskunnallisesti todella merkittävien sukujen rooli erotu kunnolla niistä, jotka ovat lähinnä vain tolkuttoman ahneita ja piittaamattomia.

Maailmanpoliittisesti Sokala näyttää pyrkineen ottamaan mukaan näytteitä niin lännen kuin globaalin etelän ja idän valtioista. Venäjää edustavat vain Rotenbergit, Andrei Gurjev ja ainakin itselleni täysin tuntematon Aleksandr Bortnikov. Kiinan johtajan Xi Jinpingin ottaminen mukaan kirjaan on minusta outoa, koska vaikka hänellä varmasti on valtaa ja ehkä vaarallistakin valtaa, se ei kumpua ultrarikkaasta suvusta, vaan poliittisesta etenemisestä huipulle. Mukana on paljon aasialaisia ja Latinalaisen Amerikan ultrarikkaita, jotka ovat suomalaisille lukijoille pääosin tuntemattomia, vaikka ehkä hyvä olisi heidänkin nimensä painaa mieleen. Euroopasta ja Yhdysvalloista on kaikeksi onneksi löytynyt myös sellaisia sukuja, joiden rooli on globaalista tärkeä ja jotka ovat toimineet ja toimivat edelleen tavalla, jota voi kutsua aidosti vaaralliseksi.

* * *

Voisi sanoa, että jokainen pankkiiri on roolinsa takia vaarallinen ja potentiaalinen rikollinen, koska pankit hoitavat rahaliikennettä ilman eettisiä ja usein myös juridisia esteitä. Mutta Sokala nimeää heitä useammin vaarallisiksi ne ihmiset ja suvut, jotka omistavat pankkien käsittelemät rahat. En rupea tarkemmin käymään läpi Sokalan ratkaisuja, mutta haluan nostaa omasta puolestani esiin muutamia, jotka minulle edustavat kapitalistisen ahneuden ja häikäilemättömyyden vaarallisimpia puolia. Sacklerin suku synnytti Yhdysvalloissa valtavan opioidiongelman, joka on tuottanut ainakin puoli miljoonaa kuollutta. Sacklerit joutuivat lopulta lopettamaan toimintansa, mutta mitään katumista ei ole havaittu. Miljardit myös siirrettiin turvaan ennen konkurssia. Todella vaarallista porukkaa, sitä ei voi kiistää. Samaa voi sanoa saksalaisista Quandt- ja Porsche-Piëch -suvuista, joiden historiassa on häpeällisiä Hitlerin Saksan tuen ja sotavankityövoiman hyödyntämisen kausia, jotka on vasta nyt saatu paljastetuksi vuosikymmenten aktiivisen salailun jälkeen.

Aivan oman ryhmänsä muodostavat ne ultrarikkaat, joiden käsissä on Yhdysvaltain näennäisesti demokraattisen järjestelmän todellinen valta. Rupert Murdoch, Elon Musk ja Charles Koch eivät ole pelkästään kapitalistisia yrittäjiä, vaan samalla merkittäviä poliittisia toimijoita, joilla on ollut rahaa ostaa päättäjät niin, etteivät ne tee rahoittajiensa intressien vastaisia päätöksiä, vaan kuuntelevat rahoittajiensa lobbareitten ohjeita. Ei ole tietenkään yllättävää, että nämä politiikan harmaat eminenssit ovat kaikki oikeiston tai äärioikeiston tukijoita. Tiukimmat kriitikot ovat sitä mieltä, että Donald Trump valikoitui presidentiksi 2016 vain siksi, että Charles Koch päätyi tukemaan juuri häntä. Murdoch tunnetaan globaalina oikeistolaisen valheita levittävän median taustahenkilönä niin hyvin, ettei juuri kukaan oleta hänen toimivan eettisesti kestävällä tavalla. Elon Musk on monella tavalla arvoituksellinen persoona, mutta on selvää, että hänellä on vahva tarve vaikuttaa kansainväliseen politiikkaan siinä missä kollegoillaan kuten Mark Zuckerbergillä (ei kirjassa, koska sukua ei vielä ole). On aina vaarallista, kun "demokratiaa" voi ostaa rahalla.

Ultrarikkaat ovat järjestään oikeistolaisia, mutta pelkästään se ei tee heistä kaikista yleisesti vaarallisina. Monet ultrarikkaat harrastavat laajamittaista hyväntekeväisyyttä, joka ainakin Yhdysvalloissa hyödyttää verotuksessa myös lahjoittajaa. Osa rikkaista on myös julkisesti luvannut omaisuutensa luovutuksen yleisiin tarpeisiin, kun he kuolevat. Tämä voi joskus olla hyvesignalointia, mutta epäilemättä osa rikkaista kokee aidosti tarvetta luopua omaisuudestaan, kun oma elämä päättyy. Suurin osa ultrarikkaista ei kuitenkaan tunne mitään tarvetta hävetä rikkauttaan saati ruveta sitä jakamaan vähäosaisille. Siksi rikkaita sukuja tulee olemaan runsaasti myös tulevaisuudessa. Suurin osa maailman vaikutusvaltaisesta mediasta on yksityisten sukujen hallussa, mutta sitä tietoa et löydä näistä lehdistä. Kun käytät Lacosten, Calvin Kleinin tai Hugo Bossin tuotteita, rahat menevät yhtiölle JAB Holding, jonka omistaa saksalainen Reimannin suku. Vuonna 1937 Albert Reimann nuorempi kirjoitti Heinrich Himmlerille: "Olemme puhtaasti arjalainen yritys, joka on yli 100 vuotta vanha. Omistajat ovat tinkimättömiä rotuteorian kannattajia."