Kansalla, joka lumoutuu menneisyydestä, ei ole tulevaisuutta

Heino Nyyssönen on suomalaisittain harvinainen tutkija, joka on keskittynyt poliittiseen historiaan ja erityisesti kansainväliseen politiikkaan. Unkari on maa, josta Nyyssönen on kirjoittanut useasti 2000-luvun aikana Kruunu: Unkarin tuhatvuotinen arvoitus 2001, Unkarin kansannousu 1956 (2006 yhdessä Anssi Halmesvirran kanssa) sekä Tasavallan loppu? Unkarin demokratian romahdus 2017). Tuore kirja Unkarilaisen autoritarismin nousu (Vastapaino 2024) ei siis ole mikään hetken oikku, vaan pikemminkin johdonmukainen päivitys aiempaan. Kirja esittelee kriittisesti, mutta tutkijan maltilla sitä poliittista järjestelmää, jonka unkarilainen talonpoika Viktor Orbán on muutamassa vuosikymmenessä rakentanut oman yksinvaltansa näyttämöksi. Unkarilaisen "Kansallisen yhteistyön järjestelmän" symbolina Nyyssönen esittää houkuttelevan appelsiinin, jonka sisältä tuleekin vastaan naaman irveeseen vääntävä sitruuna.

Kirjallisena julkaisuna Unkarilaisen autoritarismin nousu on kaksijakoinen. Unkarin vaiheita vain vähän tai ei lainkaan tuntevalle kirja tarjoaa valtavasti taustoittavaa informaatiota, joka valaisee usein vaikeasti hahmottuvia käänteitä unkarilaisten ikuiselta tuntuvassa kamppailussa harvojen vallan ja jokaisen arvon tunnustavan kansanvallan historiassa. Itse olen hitusen Unkarin poliittista historiaa tutkaillut ja muun muassa arvioinut Attila Csernokin erinomaisen kirjan Katkennut silta : Unkarin unohdettu historia (Into 2014). Uskallan suositella sitä myös Nyyssösen kirjan tausta-aineistoksi, koska tämä uusi kirja keskittyy vuoden 1991 jälkeisiin tapahtumiin ja aivan erityisesti Fidesz-puolueen 2010 vaalivoiton jälkeiseen aikaan, jolloin se autoritarismi alkoi kypsyä appelsiinin kuorten suojissa.

Nyyssösen tapa kirjoittaa ja hyödyntää valtavaa tietämääräänsä ei ole valitettavasti erityisen lukijaystävällistä. En tarkoita tekstiin jääneitä vähäisiä kielellisiä kömpelyyksiä, joilla ei ole merkitystä, vaan Nyyssösen haluttomuutta tai kyvyttömyyttä jäsentää tekstiään väliotsikoin tai muilla taitollisilla ratkaisuilla. Teksti jatkuu nyt katkeamatta, vaikka siirtymä poliittisen historian esittelystä Nyyssösen suosimiin tilastollisiin vertailuihin olisi kuinka nopea ja hyppy pitkä. Lukija kaipaa lepotaukoa kohdissa, joissa näkökulma vaihtuu, ja helpointa on silloin tarjota väliotsikko. Nyyssösen viisi päälukua ovat perusteltuja, mutta niiden alla olevat 14 alaotsikkoa eivät erityisen hyvin avaa sisältöjään. Tämä on subjektiivinen havainto, mutta kirjoitan sen auki, koska koin ratkaisun vaikeuttavan arvokkaan sisällön omaksumista.

* * *

Tekstini otsikon mietelmä ei ole Nyyssösen kirjoittama, mutta itselleni se tulee mieleen aina, kun joku kuvailee Unkarin historiallisia vaiheita. Kaikki hieno, ihailtava ja arvokas löytyy historiasta, jolloin Unkari oli alueeltaan suurempi ja näytteli isoa roolia Euroopan vaiheissa islamin pysäyttäjänä. Viktor Orbán ei ole jättänyt hyödyntämättä tätä unkarilaisten kansallista kompleksia. Sen pohjalta on ollut helppo julistaa konservatiivisia arvoja, kristinuskoa ja kansalliskiihkoisia tulkintoja, joiden muodostaman verhon alla on rakennettu yksinvaltaa, jota ei voi ns. parlamentaarisin keinoin enää kumota tai peruuttaa. Unkari on aina ollut uhri, jota kateelliset ja ahneet naapurit ovat kiusanneet rajoja siirtelemällä ja unkarilaisia väheksymällä. Tässä suhteessa Orbánin Unkarin rooli EU:ssa on vain vanhan jatkumon ennustamaa pahantahtoista väheksyntää.

Nyyssönen painottaa pitkin kirjaansa sitä, että nykyinen Unkari on juuri Viktor Orbánin tahdon mukainen, vallan näennäisenä välineenä toimiva Fidesz-puolue ei päätä asioista yhtään sen enempää kuin Adolf Hitlerin Saksassa päätti itse kansallissosialistinen puolue. Unkarin tilanne, onnistumiset ja epäonnistumiset, kaikki se on seurausta Orbánin ja hänen pienen lähipiirinsä ratkaisuista. Vaikka Unkari valtiona määritellään edelleen osittaiseksi     demokratiaksi, on Nyyssösen esittelyn pohjalta helppo todeta, että se on kaikissa olennaisissa suhteissa yhden miehen eli Orbánin diktatuuri. Merkittävin ero Hitlerin valtaan on fyysisestä väkivallasta pidättäytyminen. Orbán on ymmärtänyt, ettei avoin väkivalta ole 2000-luvun EU-maassa menestyvä strategia. Väkivallan puutteesta ei pidä kuitenkaan tehdä sellaista johtopäätöstä, että Orbán sallisi esimerkiksi vapaan median kaikkine riskeineen. Muitakin tehokkaita keino löytyy kuin pamppu ja kiväärin luoti.

Orbánin avoimesti julistaman illiberaalisen valtion ihanne on toteutunut Unkarissa. Siinä missä esimerkiksi Yhdysvalloissa trumpistit yrittävät käydä päättymätöntä kulttuurisotaa, Unkarissa asia on jo hoidettu. Nyyssönen käyttää ilmaisua "pehmeä autoritarismi" kuvaamaan sitä, että Orbánin arvot on pakotettu Unkarin arvoiksi huijaamalla, lahjomalla ja opposition toimialaa systemaattisesti kaventamalla. Unkari etenee selkä edellä hakien katseellaan voimaa vanhoista arvoista ja voitoista. Orbánia ei vaivaa tulla leimatuksi vanhoilliseksi, koska hän on julistanut vanhoilliset arvot oikeiksi arvoiksi. Riittävä tuki äänestyksissä on varmistettu avokätisellä rahanjakamisella uskollisille Orbánin tukijoille, minkä lisäksi kunnallisveroa ei lain mukaan kerätä, vaan esimerkiksi vaaleissa opposition haltuun jäänyt pääkaupunki Budapest saa pärjätä ilman Orbánilta valuvaa lahjontarahaa.

* * *

Nyyssönen vertailee moneen otteeseen Orbánin Unkaria muihin itäisen Euroopan maihin ja myös globaalin etelän toimijoihin. Taloudelliseti maa on pärjännyt kohtalaisen hyvin, mutta immateriaalisia arvoja kuten lehdistönvapautta kuvaavissa tilastoissa Unkari on yleensä Euroopan huonoin tai toiseksi huonoin Bulgarian jälkeen. Unkarin EU:ssa nauttima kauhukakaran maine ei johdu kuitenkaan demokratiavajeesta, joka on EU:n omakin sisäinen ongelma, koska päätökset tekevä komissio ei ole parlamentaarisesti valittu. Unkarin ja Puolan niputtaminen kätkee usein sen, että Unkari on EU:n johdolle ongelma sen itsenäiseksi pyrkivän ulkopolitiikan takia. Orbán nostetaan tikun nokkaan toistuvasti sen takia, että hän ei ole halukas tuomitsemaan Venäjää pitkälle ritualistisin sanakääntein, joita EU:ssa rakastetaan. Orbán on vetänyt myös suhteessa Ukrainaan tiukkaa linjaa, jonka mukaan ei ole Unkarin velvollisuus alistaa talouttaan Ukrainan hyväksi.

Nyyssösen mukaan on kuitenkin virheellistä ja mutkat suoristavaa väittää, että Orbán olisi Venäjän tukijamaa. Väite voi olla laskelmoitu, mutta jos se ei sitä ole, taustalla on ajatusvirhe, että Orbán olisi kenenkään apuri. Sen sijaan hän on opportunistinen poliitikko, joka etsii liittolaisia läheltä ja kaukaa, jotta voi kehittää Unkarin taloutta tavalla, joka pitää hänet itsensä tukevasti vallassa. Sillä Unkarissa järjestetään edelleen vaaleja, vaikka kaikenlaiset poikkeustilavaltuudet ovatkin käytössä. Kukaan ei voi taata, että Orbán sallii vaalit, joissa hän voisi menettää kahden kolmasosan superenemmistönsä (jonka hän on saanut noin kolmanneksen kannatuksella, ei koskaan enemmistön tuella). Sitä riskiä Orbán ei ota, että tilapäinenkään oppositio alkaisi perua ikuisiksi tarkoitettuja Orbánin vallan takaavia olosuhteita. Todennäköisempää lienee, että kun vaalit seuraavan kerran järjestetään, ne tulevat olemaan sekä äärimmäisen epäreilut että tarvittaessa myös manipuloidut.

Heino Nyyssösen mielestä Unkari on eräänlainen eurooppalainen totuudenjälkeiden todellisuuden laboratorio, jossa Orbán kokeilee erilaisia vallan säilyttämisen taktiikoita, joista suosituin näyttää olevan uhriutuminen ja ulkoisten vihollisten (muslimit, George Soros, EU-eliitti) syyttely. Kun taloudessa menee hyvin, se on Orbánin ansiota, kun huonosti, se on ulkopuolisten syytä. Nyyssönen muistuttaa siitä, että Orbán on vasta hiukan yli 60-vuotias ja voi realistisesti laskelmoida pysyvänsä vallassa 15-20 lisävuotta. Se ei tietenkään onnistu yksin, vaan tarvitaan lojaali lähipiiri ja lojaaliksi ostettavissa oleva laajempi toimeenpaneva piiri. Raha ja osittaisen vallan jakaminen on perinteisesti tehokkain tapa hankkia lojaaliutta, mutta todennäköisesti Orbánin vallassa ei ole kyse pelkästään rahasta. Tässä suhteessa hän muistuttaa Donald Trumpia, jonka uskollisimpia ja fanaattisimpia kannattajia eivät mitkään rötökset, tuomiot tai epäonnistumiset saa epäilemään. Veikkaan, että Nyyssönenkin pääsee kirjoittamaan vielä ainakin yhden kirjan Orbánin vallankäytöstä joskus 2030-luvun alussa. Millaisen, sitä en rohkene ennustaa.