Enemmän kuin pelkän kotoilun kuvittaja

Meille suurten ikäluokkien lapsille Martta Wendelin oli aikanaan tutumpi nimi kuin Walt Disney. Wendelinin tunnistettava tyyli tuli vastaan kirjojen kansissa, lehdissä ja postikorteissa. Emme pohtineet, millaista kuvaa yhteiskunnasta, perheestä tai lapsista Wendelinin kuvat rakensivat, meille hän oli pitkään itsestäänselvyys. En olisi osannut varmaan edes kuvitella, että Anni Swanin kirjoissa olisi ollut jonkun muun piirtämiä hahmoja. (1950-luvulla ainakin minä luin kirjoja ilman sukupuolittuneita ennakkoluuloja. Oli hienoa, kun ei tiennyt, että jotkut kirjat olivat muka pelkästään tytöille tai pojille tarkoitettuja!) En koskaan ajatellut Anni Swania tai Martta Wendeliniä todellisina ihmisinä saati tavallisina aikuisina. Luultavasti olisimme olleet pettyneitä siitä, että niitä lumoavia tarinoita kirjoittivatkin "vanhat tädit". (Minulla ei ollut lapsuudessani mummuja ja vaareja. Kaksi oli kuollut hyvissä ajoin ennen syntymääni ja se ainoa, jotka ehdin jotenkin tuntea, ei ollut mikään pullantuoksuinen mummu, vaan Klubia suupielessä kärytellyt, meille lapsille kiltti, mutta silti aika etäinen virkanainen.

Kun siis tartuin Martta Wendelinin tuoreeseen elämäkertaan Kultahiekkaa ihmisten poluille : Martta Wendelinin elämä (Docendo 2024), en oikeastaan tiennyt, mitä odottaa tai osannut jännittää, millaiseksi se arkielämän Wendelin osoittautuisi. Se olikin ehkä ihan hyvä asenne ja luin kirjan uteliaalla myötämielellä. Kirja on kronologisesti toinen Wendelinistä kirjoitettu elämäkerta, edellinen oli Jatta von Konowin Martta Wendelin : taide ja työ (WSOY 2003). Tämän uudemman kirjoittaja on taidehistorioitsija Päivi Ahdeoja-Määttä, joka on ahertanut Wendelin-tutkimuksen ja -esittelyn parissa pari vuosikymmentä. Kultahiekkaa on aika näyttävä, huolella tehty taiteilijaelämäkerta, jonka luettuaan arvelee kohteesta jotain ymmärtävänsä. Kirjoittajan tyyli on ilahduttavan asiallinen, huutomerkkejä ei viljellä, ei myöskään ylisanoja. On vaikea välttää vaikutelmaa, että Ahdeoja-Määttä on halunnut tasapainottaa stereotyyppistä Wendelin-mielikuvaa ja siirtää huomiota pois kaikille tutusta Kotiliesien kansikuvien maailmasta kunnianhimoiseen kuvataiteilijaan ja itsenäiseen naiseen aikana, jolloin naisen itsenäisyys oli hankittava omalla voimalla.

Ei ole yllätys, että kirja on täynnä asioita, joita en ole aiemmin Martta Wendelinistä tiennyt. Subjektiivisesti ehkä huvittavin yksityiskohta on Wendelinin sukunimen syntyhistoria. Olin aina ajatellut, että kyse on jostain historian syvyyksiin katoavasta suomenruotsalaisesta suvusta. Todellisessa maailmassa Martan isä Wilhelm oli Vehkalahden Salmen kylän Wenäläisiä, joka 16-vuotiaana oli mennyt ja vaihtanut sen jostain keksimäänsä Wendeliniin. Wenäläis-taloa oli Wilhelmin suku kyllä hoitanut 1700-luvun alusta lähtien, mutta mitään ruotsalaisuutta ei historiaan mahtunut. Olin tietäväni, ettei Martta Wendelinillä ollut puolisoa tai lapsia. Paitsi että hän adoptoi kolttasaamelaisen Helena Titoffin, jonka oli ottanut luokseen lapsen ollessa 13-vuotias. Adoptio toteutui tosin vasta "lapsen" ollessa jo 47-vuotias ja äiti itsekin, mutta tietysti ajatus oli tärkeintä. Toinen, melkein hupaisa sattumainen on se, että Martan isän liikekumppani Johan Lehtisen tytär oli nimeltään Hilja Onerva Lehtinen.

* * *

Ahdeoja-Määtän kirjan suuria teemoja ovat toisaalta itsenäisen, naimattomaksi jääneen tai jättäytyneen naisen taistelu miesten täydellisesti dominoimassa Suomessa, toisaalta (nais)taiteilijan uran ja arvostuksen rakentamisen haasteellisuus samaisessa patriarkaatissa. Naimattomuuteen on ollut löydettävissä sekä passiivisia syitä ("gynekologiset ongelmat" eli ilmeisesti kyvyttömyys lasten synnyttämiseen) että Wendelinin huomion kiinnittymistä muihin kuin perinteisiin naisille varattuihin rooleihin. Kyllä nuori Martta koki ihastumisia ja ehkä sydänsurujakin, mutta loppujen lopuksi kelvollista ei kohdalle osunut tai oma halua sitoutua ei ollut riittävän vahva. Koko kirjassa miehet ovatkin vain haaleita sivuhenkilöitä. Kaikki Martta Wendelinin ystävät ja varsinkin sielunkumppanit olivat kirjan perusteella naisia, sekä Marttaa vanhempia, nuorempia että ikäisiä. Wendelin ei ehkä itse mieltänyt elämänpolkuaan "feministiseksi esimerkiksi", vaikka se siltä näin jälkikäteen voikin näyttää.

Ahdeoja-Määttä antaa lukijan ymmärtää, että Wendelin oli uskonnollinen ihminen, mutta mitään erityisiä esimerkkejä sellaisesta ei kirjan sivuilta löydy, ei elämänvaiheista eikä töistä. Siitä, että Wendelin oli aiheiltaan korostuneen sovinnainen ja suorastaan ikoninen kodin ja reippaan maalaiselämän – sen kotoilun – ihannoija, ei kuitenkaan nouse esiin mitään poikkeuksellisesta uskonnollisuudesta kertovia säikeitä. Paljon suuremmassa määrin Wendelin oli paljon muutakin kuin herttaisten lehtien etusivujen ja kirjankansien kuvittaja. Itselleni oli yllätys huomata, miten vahva kunnianhimo Wendelinillä oli, vaikka hänen osallistumisensa esimerkiksi näyttelyihin päättyivät usein lempeiden kehujen lisäksi aika häijyyn mitätöimiseen "kuvittajana". Kaikeksi onneksi Wendelin ei ollut kuvataiteilijana happamien kriitikoiden varassa, vaan loi erityisesti muotokuvien tekijänä itselleen sekä laajan ihailijajoukon että elannon tarjoavan työn.

Miesten puolesta on todettava, että jotkut heistä kyllä ymmärsivät nopeasti Martta Wendelinin arvon taitavana, näkemyksellisenä ja luotettavana kuvantekijänä. WSOY:n Jalmari Jäntti houkutteli nuoren taiteilijan kuukausipalkkaiseksi työntekijäksi ja vielä asumaan vakituisesti Porvoossa, jotta liikenne taiteilijan ja kirjapainon välillä ei olisi hitaan postin varassa. Pääseminen Anni Swanin suosittujen kirjojen hovikuvittajaksi oli sekin merkittävä askel, kuten tietenkin päätyminen Kotilieden vakituiseksi kansitaiteilijaksi. Sen seurauksena oli aika, jolloin Martta Wendelin suorastaan dominoi suomalaisten naisten- ja joululehtien sekä lapsille suunnattujen kirjojen kansitaidetta. Asema ei syntynyt laiskotellen, vaan Wendelin rehki aamusta iltaan tyydyttääkseen kovan kysynnän ja pystyäkseen samalla hoitamaan luokseen muuttanutta äitiään Ida Wendeliniä. Sosiaalinen velvollisuudentunne olikin yksi Wendelinin tärkeimmistä voimavaroista, joka kantoi läpi hankaluuksien.

* * *

Me Martta Wendeliniä sukupolven tai kaksi nuoremmat emme tietenkään osaa edes kuvitella maailmaa, jossa ei olisi ollut Martta Wendeliniä. Joku muu olisi toki tehnyt kansikuvia Kotilieteen, ehkä Rudolf Koivu tai Venny Soldan-Brofeldt. Mutta kukaan muu ei olisi luonut juuri sellaista visuaalista maailmaa, josta muistamme Martta Wendelinin. Kun tämä taustalla katselen kirjasta kuvia ns. "vakavammista" taideteoksista, joita Wendelin teki runsaasti niin vesiväreillä, pastelliliiduilla kuin öljyväreilläkin, voin hyvin kuvitella, että hän olisi ilman kuvituksiaankin kirjoittanut ainakin yhden alaluvun Suomen kuvataiteen historiaan, erityisesti muotokuvien tekijänä. Tyhjästä tämä ei syntynyt, vaikka Wendelin varmasti oli keskimääräistä paljon lahjakkaampi jo kouluaikoina. Itselleni oli uutta tietoa, että hän oli toiminut Akseli Gallen-Kallelan "oppilaana" Porvoon vuosinaan, tunsi hyvin Pekka Halosen ja varsinkin tämän Hanna-puolison ja asettui lopulta asumaan itse suunnittelemaansa taloon Tuusulanjärven taiteilijapiirin läheisyyteen.

On siis myönnettävä, että vaikka olen uskoakseni aina "arvostanut" Martta Wendeliniä kuvataiteilijana, vasta tämän kirjan luettuani ymmärrän, miksi siihen olisi ollut syytä ilman noita ikonisia Kotiliesien kansiakin – ja ilman Anni Swanin kirjojen kansia. Täydellisen amatöörin silmissä Wendelinin kansikuvataide ja itsenäinen taidemaalaus tuntuvat usein eri ihmisen luomilta. Kun kansitaide on usein aika kirkasta ja heleää, varsinkin öljymaalausten väriskaala on häkellyttävän tumma, melkein kirkkaita värejä karttavaa. Ammattilaisilla on tähän varmaan jotain fiksua sanottavaa, itselleni se on arvoitus. Itseäni – kolmen tyttären isänä – liikuttavat ehkä eniten Wendelinin Helenasta pienenä lapsena tekemät usein varsin vapain vedoin piirtämät tilannekuvat. Niissä näkyy lapsen eksoottinen tummuus, mutta myös lapsikuville yhteiset, universaalit piirteet, jotka saavat meidät aikuiset hymyilemään lempeästi.

Kun katselen kuvituskuvaksi valitsemaani Wendelinin tekemää kuvaa Berta Ruckin romaanin Nykypäivien tyttö (Otava 1937) kannessa, arvelen useimpien lukijoiden yllättyvän siitä, että Martta Wendelin tuotti tuollaistakin, suorastaan modernia visuaalista ilmettä. Kun tämän polkkatukkaisen, tupakkaa etelän yössä ilman ihmiskavaljeeria (nainen katsoo kai papukaijaa) puhaltelevan "jazz-tytön" rinnalle asettelee varsinkin sodanaikaisia idyllejä naisten isännöimistä maalaisympäristöistä (Wendelin ei viihtynyt suurkaupungissa), eivät ne todellakaan näytä saman ihmisen tekemiltä. Itselleni syntyikin kirjan pohjalta tunne, että Martta Wendelinin sisällä kävi koko hänen elämänsä ajan taistelua kaksi voimaa, joista se ensimmäinen, ja yleensä päällimmäinen, dominoiva, oli perinteitä ja velvollisuuksia korostava porvarillinen naisihanne, mutta toisena, syrjään yleensä pakotettu paljon epäsovinnaisempi, perinteiset roolit hylkäävä moderni, luova ja ennen kaikkea itsenäinen, riippumaton nainen. Wendelin eli 93-vuotiaaksi, ainoana haittanaan kuulon heikkeneminen ja lopulta katoaminen kokonaan. Päivi Ahdeoja-Määtän kirja on hieno todiste siitä, että myös Martta Wendelin oli paljon enemmän kuin pelkästään kultahiekkaa (mitä se edes on?) Kotilieden lukijoiden aitanpoluille ripotteleva, patriarkaatinkin arvostama kuvittajanainen.