Kohti vihreää supistumaa

Ulrike Herrmannin kirja Hyvästit kapitalismille : Miten elämme tulevaisuudessa (Tammi 2024, suomennos Heikki Eskelinen) ei ole aivan tuore, sen alkuteos Das Ende des Kapitalismus ilmestyi jo 2022. Viesti ei ole kuitenkaan vanhentunut niin, että että sen voisi jättää huomiotta. Pikemminkin on ilmastonmuutoksen vauhti ehtinyt muutamassa vuodessa kiihtyä niin paljon, että Herrmann tuntuu hetkittäin liiankin rennolta. Kuten edellisestä jo voi päätellä, kirjan pääpaino ei ole kapitalismissa vaan ilmastonmuutoksen torjunnan edellyttämissä toimissa, jotka Herrmannin kuvaaman logiikan mukaisesti tulevat tarkoittamaan ikuisen kasvun kapitalismin katoamista, suunnitelluin askelin tai sitten pakon edessä ja väkisin. Porvarillisesti asennoituneen lukijan ei pidä kuitenkaan säikähtää ja vastaavasti vasemmistolaisen ei kannata liikaa innostua. Herrmann ei ole poliittinen radikaali, vaan porvarillinen toimittaja, joka on kuitenkin kokoamansa aineiston perusteella tullut siihen johtopäätökseen, että moderni kapitalismi ja ilmastokatastrofin estäminen eivät voi toteutua yhtäaikaisesti.

Itse asiassa voi olla järkevää aloittaa kirjan lukeminen suoraan toisesta osasta ("Vihreä kasvu on mahdottomuus"), sillä Herrmannin aloitus "Kapitalismin nousu" on mielestäni kirjan heikointa antia. Kirjoittaja ei ole historian tai taloustieteiden tutkija ja hänen käsityksensä kapitalismin vaiheista ja piirteistä on niin lattea ja vääristynyt, ettei siitä voi kukaan viisastua. Riittänee minun lukijoilleni todeta, ettei Herrmann ymmärrä markkinatalouden ja kapitalismin eroa tai tunnu oivaltaneen, että tavallisten länsimaisten kansalaisten hyvä on saavutettu työväenluokan taisteluiden tuloksena, eikä nälän poistaminen tai eriarvoisuuden poistaminen ole kapitalismin vaan sen vastustamisen ansiota. Herrmannin naiiviutta kuvastaa lause "Kapitalismi ei suinkaan ole paratiisi eikä ole onnistunut poistamaan kaikkia eriarvoisuuksia." (s. 24) Luulin hetken, että Herrmann yrittää olla todella sarkastinen, mutta siitä ei selvästikään ole kysymys. Hänelle kapitalismi on hyvä juttu, jolla vain sattuu olemaan joitakin ikäviä, suorastaan katastrofaalisia ominaisuuksia. (Myöhemmin Herrmann polemisoi "ekososialismin" toimimattomuudesta.)

Herrmann ei tunne tai tunnista myöskään kapitalismin ja kolonialismin yhteyttä, vaan tuntuu aidosti ihmettelevän, miksi globaali etelä ei näytä millään pärjäävän niitä riistävien länsimaiden tavoin. "Helposti voisi luulla, että kapitalismi perustuu väistämättä riistoon." (s. 69), mutta itse asiassa orjakauppa oli Herrmannin mukaan taloudellisesti "vähäinen ilmiö" (s. 745). "Kapitalismi ei ole nollasummapeli, jossa voi voittaa vain sortamalla ja riistämällä muita. Kasvu on yhteistä." (s. 77) Tällaista alkeellista propagandaa jatkuu koko ensimmäisen osan ajan ja olin itse hyvin vähällä jättää kirjan lukemisen kesken. Onneksi Herrmann lopettaa jossain vaiheessa porvarillisesti ajattelevien (ja kirjoja ostavien) lukijoiden nuoleskelun ja päätyy toteamaan, että kaikesta muusta ihanuudestaan huolimatta kapitalismilla on yksi ikävä puoli; se edellyttää jatkuvaa kasvua rajallisten resurssien järjestelmässäkin eli vaurauden hintana on väistämätön (biologisen) maailman tuhoutuminen.

* * *

Herrmannin kirjan kahdella muulla osalla on kaksi pääteemaa. Pyrkimyksenä on osoittaa, ettei ns. "vihreä kasvu" ole todellinen vaihtoehto ja että ainoa toimiva ratkaisu löytyy kulutuksen ja tuotannon supistumisesta, kääntymisestä ekologisesti kestävän elämäntavan tielle. Harmillista kyllä se tosiaan edellyttää kapitalismin lopettamista, mihin Herrmann suhtautuu kirjan alkuosaa ajatellen yllättävän rauhallisesti ja lähinnä toteavasti. Herrmann ei näe myöskään ns. kiertotaloutta akuutin ongelman ratkaisuna, vaikka se myöhemmin, riittävän supistumisen jälkeen, onkin se ekologisesti kestävä tapa elää. Varsin laajasti perustellen Herrmann osoittaa, että toiveet vihreästä kasvusta eivät perustu todellisuuteen vaan toiveisiin. Niiden keskeinen ongelma on se, ettei mikään ekologisesti kestävä tapa hankkia energiaa (aurinko, tuuli, vesi jne) riitä minkäänlaiseen kasvun ylläpitoon.

"Jokainen uusi rakennushanke on rikos." (s. 174) Näin jyrkkä toteamus ei liity energian riittävyyteen vaan siihen, että ihmisen luonnolta riistämä pinta-ala ja monimuotoisuus ovat parantumattomassa ristiriidassa, niihin tehoaa vain käänteinen kehitys eli kulutuksen vähentäminen ja ihmiskunnan elättämiseen tarvittavan alueen vapaaehtoinen pienentäminen. Tässä yhteydessä Herrmann korostaa, ettei ongelmia voida jättää tekniikan kehittymisen tai esimerkiksi digitalisoinnin varaan. Tekniikan mullistukset ovat huikeita, mutta toisaalta vaikka jo 6 miljardilla ihmisellä on kännykkä, vesivessa puuttuu edelleen 2,5 miljardilta, vaikka saniteettitekniikka on sinänsä vanha ja suhteellisen yksinkertainen tekninen ratkaisu. Olennaista on, ettei ihmiskunnalla yksinkertaisesti ole aikaa odottaa ilmastonmuutoksen ratkaisevaa teknistä keksintöä. Kukaan ei voi taata, että sellainen keksintö on edes mahdollinen, mutta sen sijaan Maan ilmaston kuumeneminen ja asuttujen alueiden muuttuminen asumiskelvottomiksi on fakta, joka on jo käynnistynyt.

Herrmann muistuttaa myös modernin teknologian haavoittuvuudesta. Viestintä nojautuu nyt ja tulevaisuudessa aineelliseen infrastruktuuriin. Ilman luotettavaa ja riittävän tehokasta sähköverkkoa ei ole modernia viestintätekniikkaa. Kännykkä saadaan latautumaan vaikka kotikonstein, mutta ison palvelinkeskuksen jäähdyttäminen ja pyörittäminen kuluttavat valtavasti energiaa, jonka saannin on oltava myös keskeytymätöntä. Esimerkiksi moderni musiikin suoratoisto kuluttaa energiaa valtavasti enemmän kuin vinyyliajan LP-levyjen valmistaminen ja kuunteleminen. Yleinen sääntö näyttää olevan, että tekniikan parantuminen nostaa aina yleistä energian kulutusta. Tässä on ns. ponnahdusvaikutuksella keskeinen merkitys. Hyvä esimerkki on näyttöjen koon nopea kasvu. Litteä näyttö kuluttaa vähemmän energiaa kuin vanha kuvaputkitekniikka, mutta kun näyttöjen koko kasvoi moninkertaiseksi, säästö menetettiin ja näytöt ovat taas valtavia energiasyöppöjä.

* * *

Vihreä supistuminen on Herrmannin mukaan väistämätöntä, pelkät jakamistalouden kaltaiset konstit eivät yksinkertaisesti riitä. Kapitalismin tarvitsema jatkuva kasvu ei katoa vapaaehtoisesti ja tämä koskee myös esimerkiksi jakamistalouden kaltaisia ideoita. Lopulta Herrmann on valmis toteamaan, että "Kapitalismi on luonut valtavat ympäristöongelmat." (s. 202) Syynä on se, että kapitalistinen talous on aina dynaaminen järjestelmä, joka ei koskaan ole aidossa tasapainotilassa (kuten ei myöskään luonnonjärjestelmä). Ellei kapitalismi kykene kasvamaan, se alkaa supistua. Herrmannin mukaan haasteena on saada tuo supistusvaihde päälle ilman inhimillisiä katastrofeja. Taloustieteilijät ovat tässä tilanteessa täysin avuttomia, koska heidän "tieteensä" ei sisällä sellaista käsitettä kuin talouden hallittu supistuminen. Siksi sellaiset käsitteet kuin "vihreä kasvu" ovat illuusioita, joilla ei ole vastinetta todellisuudessa. Mikään kasvu ei ole ekologisesti kestävää. Markkinamekanismi ei kykene toimimaan ilmastonmuutoksen estäjänä, koska miinusmerkkistä markkinaa ei ole eikä tule.

Herrmann on supistumisen keinoja pohtiessaan löytänyt alustavan mallin vuoden 1939 Ison-Britannian sotataloudesta (ei kaikista sotatalouksista, hän itse korostaa). Ajatuksena on, että brittien sotatalouteen siirtyminen osoittaa pötypuheeksi väitteet, ettei kansalaisia voida demokraattisessa yhteiskunnassa pakottaa vähentämään kulutustaan. (Sivumennen sanoa paljon tuoreempikin esimerkki eli pandemian torjunta 2020-2022 osoitti, kuinka helppoa oli esimerkiksi henkilölentoliikenteen lakkauttaminen, vaikka ajatuskin oli tuntunut ensin mahdottomalta.) Herrmannin mallissa olennaista on, että valtio ottaa vastuun normaalin elämänmenon lopettamisesta ja sääntelyn yksityiskohdista. Herrmannille brittien sotatalous oli esimerkillinen, koska se ei lakkauttanut pyhää yksityisomistusta (se siitä kapitalismin päättymisestä!), mutta alisti tuotannon palvelemaan (1) sodasta selviämistä ja (2) kansalaisten siedettävää pärjäämistä. Herrmannin mukaan brittiläinen malli kavensi myös varakkaan eliitin oikeuksia, mikä oli olennaisen tärkeätä.

Huomio onkin tärkeä, sillä ilmastonmuutoksen aiheuttavia päästöjä tuottavat rikkaat, eivät köyhät ihmiset. Ilman rikkaiden ihmisten kulutuksen säännöstelyn millään muulla toimella ei ole merkitystä. Olennaista on, ettei varakkaimmalle 10 %:lle anneta mahdollisuutta rahalla ostaa itselleen ylikulutuksen jatkoaikaa, sillä sellaiseen ei ole globaalilla tasolla varaa. Juuri tuo 10 %:n toiminta on viime kädessä syyllinen siihen, että ilmastonmuutos uhkaa koko ihmiskuntaa jo nyt eikä vasta joskus paljon myöhemmin. Suunnaton ylikulutus, joka on ollut mahdollista kapitalistisen voitonjauhannan voimistumisen takia, on pakko saada loppumaan. Mitään vaihtoehtoa sille ei ole, päästökaupat ja vastaavat näennäispelleilyt eivät ole edes lievästi hidastaneet kehitystä. Herrmann käyttää kirjan loppupuolella käsitettä "selviytymistalous". Se ei ole enää erityisen vihreää, eikä sitä voi käyttää peittelemään kulutuksen lisäämistä. Nimensä mukaisesti ihmiskunta tarvitsee siirtymän kapitalismista selviytymistalouteen. Jos se onnistuu, jää nähtäväksi, miten ihminen taloudellisen toimintansa ja pärjäämisensä järjestää. Itse 1970-luvun kokeneena tiedän, että kuvitelma vaurauden ja onnellisuuden lisääntymisen yhteydestä on illuusio.