Että ymmärtäisimme

Antti Haatajan kirja Tappajat – Suurpetojen kilpajuoksu ravintoketjun huipulle (Tammi 2023) on vavahduttava lukukokemus myös ihmiselle, joka jo ihailee susia ja suhtautuu kaikkiin toislajisiin myönteisesti. Erityisen vahvan vaikutuksen tekee alusta lähtien se, että Haataja käyttää johdonmukaisesti ilmaisuja hän ja he jokaisesta eläimestä ja kasvista (ehkä käyttäisi myös sienistä, jos niistä olisi ollut puhe, ehkä ei kuitenkaan viruksista). Vaikka itse hyväksyn täysin ratkaisun taustalla olevan ajattelutavan, eliöiden sinutteluun täytyi totutella. Vasta kirjan lopulla se alkoi tuntua luonnolliselta. Näin aivopestyjä me ihmisparat olemme, Antti Haatajalla on muutenkin taipumusta sanoa asiat kuten ne ovat. Minua se miellyttää, joku romanttisemmin luontoon ja eläimiin suhtautuva saattaisi puhua inhorealismista. Itse uskon, että luonnosta täytyy puhua suoraan, realistisesti ja epämukavia faktoja karttamatta.

Tappajat on huikea tietopaketti jokaiselle, jolla on kärsivällisyyttä seurata Haatajan usein varsin pitkää ja polveilevaa todistelua. Sillä siitä on kyse, lukemattomin tutkimuksin ja empiirisen kokemuksen vahvistamasta kertomuksesta siitä, miten julkisessakin puheessa vilahtelevat sudet, ahmat ja valkohäntäkauriit todellisuudessa elävät. Tämä biologinen lähestymistapa on edellyttänyt runsaan lukemisen ja sisäistämisen lisäksi mittaamatonta määrää omaa liikkumista luonnossa sen omilla ehdoilla. Satunaisesti talousmetsissä liikkuvan retkeilijän täytyy tämän kirjan äärellä todeta vaieten, että eläinten seuraaminen ja valokuvaaminen niitä ja niiden systeemejä häiritsemättä on haastavaa työtä, johon useimmista meistä ei olisi. Onneksi Antti Haatajasta on.

Vielä enemmän Haataja kertoo tosiasioita siitä, miten luonto on dynaaminen järjestelmä, jossa todella aivan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kertomukset petojen ja niiden saaliiden keskinäisen vuorovaikutuksen ihmeellisyydestä ovat usein maallikon mielikuvista uhmaamia. Täysin vastoin kaupunkilaisen ja maalaisen ihmisen intuitiota juuri suurpedot pitävät huolta eläinkunnan kestävyydestä vallitsevissa olosuhteissa, ja kun olosuhteet muuttuvat, kuten juuri nyt elinaikanamme, suurpetojen rooli vain kasvaa. Ne ovat konkreettisesti ja symbolisesti avainlajeja, joiden riittävyys ja voima ratkaisevat koko ekologisen lokeron selviämisen. Television luontodokumenttien synnyttämä vaistomainen asettuminen saalistettavan puolelle saa tästä kirjasta vahvan kiistäjän. Metsäpeuran menestys Suomessa on mitä suurimmassa määrin suden menestyksestä kiinni. Metsäpeuraa ei voi tukea tukematta samaan aikaan myös sutta. 

* * *

Antti Haatajalla on kirjassa rooli sekä tutkijana ja valokuvaajana että "yleisen mielipiteen" ja luontoa tuhoavien voimien haastajana. Kaikista näistä rooleista hän selviää voittajana, enkä usko, että monikaan tuhoajien edustaja olisi halukas julkiseen väittelyyn Haatajan kanssa. Voi olla, että hän saa sehä vihapostia että konkreettisia uhkauksia pelkästään sen takia, että puolustaa suden ja muiden petojen oikeutta olla olemassa. Vielä suuremman loukkauksen petovihaisia kohtaan Haataja nakkaa muistuttamalla siitä, miten tärkeitä pedot ovat sen hetkellisen tasapainon turvaajina, joita luonto ja evoluutio sallivat. On varmasti erittäin ärsyttävää kohdata ihminen, joka on lukenut tutkimuskirjallisuuden läpi ja pystyy esimerkein todistamaan keskeiset väitteensä. Haatajaa ei pääse kukaan mitätöimään nojatuolitutkijana, joka puhuu asioista teoreettisesti ja itseään likaamatta. Haataja on haastaja, jota vastustajat taatusti pelkäävät, vaikka eivät sitä julkisesti myöntäisi.

Petojen ymmärtäjä lienee pahinta, mitä Haatajan kaltaisista uranuurtajista keksivät sanoa ne, joiden mieltä korventaa pysyvä viha luontoa ja sen järjestelmää kohtaan. Vihaa, joka syntyy joskus pelottelusta, mutta useammin siitä, että elänkunnan pedot ottavat tilaisuuden tullen ravinnokseen myös ihmisen koiria, lampaita ja vasikoita. Petovihaajalle susi ja muut suurpedot ovat myös kilpailijoita metsästämisharrastukselle. Jos petoja on riittävästi, mitään tarvetta "kannanhoitoon" ei ole ja metsästäjät jäävät vaille mielihyvää tuottavia tappokokemuksia. Tällaisen uhkakuvan edessä jotkut viihdemetsästäjät ovat valmiita kovaan vihapuheeseen, jossa saunan taakse vieminen ei ole harvinaista. Näin jyrkästi puhutaan tietysti yleensä vain turvallisesti somessa ja nimimerkin suojasta, ei omalla naamalla ja nimellä.

Kirjan valokuvat ovat asia erikseen ja sinänsäö. Antti Haatajan kuvat ovat pääosin eläinten itsensä ottamia. He ovat laukaisseet kameran lukemattomia kertoja Haatajan ollessa jossain aivan muualla. Haataja on silti mitä suurimmassa määrin valokuvaaja, koska hän käy ne kamerat maastoon asentamassa kokemuksensa ja vaistonsa parhaiksi arvioimiin paikkoihin. Lopputuloksena on ollut kuvia, joissa pääsemme häkellyttävällä tavalla kokemaan hetkiä, joita meillä ei muuten voisi olla. Kansikuvaa myöten Haataja rikkoo perinteisen "kauniin luontokuvan" illuusion. Hänen kuvissaan eläin on usein vasta saapumassa kameran ulottuville tai juuri poistumassa siitä. Pedot eivät katso kameraan eivätkä myöhempien aikojen katsojaan, vaan tarkkailevat ohi kulkiessaan maiseman yksityiskohtia. Nämä yleensä totuttua lähempänä maan tasoa syntyneet luontokuvat ovat taianomaisia. Tulee tunne, että olin kuin olinkin siellä paikalla, niin taitavasti naamioituneena, ettei edes suden tarkka hajuaisti auttanut. 

* * *

En tässä tekstissäni kerro juuri mitään siitä kaikesta, mistä Antti Haataja kirjoittaa. Haluan kiihkeästi, että sinä tämän blogitekstin harvinainen lukija hankit Haatajan kirjan käsiisi ja paneudut siihen kunnolla. Sillä helpolla ei Haataja lukijaansa päästä, ei viestin, ei esitystavan kustannuksella. Tappajat ei ole varsinaisesti tutkimuskirjallisuutta, vaan suurelle yleisölle suunnattu tietoteos. Haataja tarjoaa kuitenkin tutkimustuloksia ja niiden pohjalta tehtyjä arvioita niin paljon ja perusteellisesti, että tätä kirjaa ei kannata suunnitella ns. kahvipöytäkäyttöön. Täytyy olla aikaa ja mahdollisuus keskittyä. Omaa luku-urakkaani haittasi taittajan kirjaan valitsema fontti (FF Seria Sans), joka ainakin tässä koossa muutti lukemisen totiseksi selviytymiskamppailuksi. Oletuksen mukaan nuoremmat ja parempisilmäiset selviävät vähemmällä vaivalla. Ainakin se kannattaa.

Antti Haataja on yhtä aikaa tiukasti faktoissa pysyttelevä tutkija ja huikeita tulevaisuuden näkymiä maalaava idealisti – tai runollinen fatalisti. "Kuvittelen suden optimististen alleelien vievän voiton varovaisuudesta ja hänet harjulle kanssani. Kuvittelen, miten me kaksi suurpetoa ravintoketjun huipulla näemme ihmisen tuhoavan sillan takanamme, kun muut kanssaeläjämme vielä kiiruhtavat sen ylitse." Ehkä onkin realistista ajatella, ettei ihminen kykene taltuttamaan tuhoisuuttaan koko eliömaailmalle. Mutta minne Haataja ja susi voivat pelastautua? Aika yleisen näkemyksen mukaan luontokato tulee koskettamaan Maan kaikkia osia, vaikka toisia rajummin kuin joitakuita onnekkaampia. Tulkitsen niin, että Haataja luottaa sekä suden että ihmisen kykenevän sopeutumaan myös täysin uusiin olosuhteisiin, jos tai kun ihmisen tuhoaa vanhan maailman.

Olen tavattoman helpottunut siitä, että maailmassa on Antti Haatajan kaltaisia nuoria, vahvoja ja eettisesti lujia toimijoita. Helpottunut siksi, että oma panos on ollut ja on myös lopussa aivan naurettavan ja hävettävän vähäinen. Aikoinaan Kainuun luonnonsuojelupiirin puheenjohtajana olin ehkä pienen hitusen verran estämässä Oulujärven ylitystien rakentamista ja nostamassa paikallista tietoisuutta ympäristönsuojelun välttämättömyydestä myös ja erityisesti Kainuun kaltaisella alueella. Mutta mihinkään Antti Haatajan kirjan kaltaiseen urotyöhön eivät osaaminen ja jaksaminen riittäneet. Näin on useimilla meistä luonnonsuojelijoiksi itseämme kutsuvilla. Jos ihmiskunta taas kerran selviää jatkoon, se on Antti Haatajan kaltaisten työmyyrien ansiota. Ja susien.