Marginaalissa, mutta silti olemassa

Esittelen ja arvioin tässä kerralla kaksi tietokirjaa, joista kumpikin kulkee omalla tavallaan niin marginaalissa, että tuskin nousevat itsestään edes uteliaan ihmisen havaintojen piiriin. Suomessakin julkaistaan koko ajan ei-fiktiivisiä kirjoja, joita ei mainosteta ja joiden näkyvyys on sen takia suppea ja pahimmillaan niin vähäinen, että kirjaa uhkaa unohdus ilman hetkeäkään parrasvaloissa, 15 minuutin julkisuudesta puhumattamaan. Molemmat tässä esittelemäni kirjat kuuluvat uskoakseni tähän joukkoon, halusivat tai eivät. Kirjan kaltaisen kulttuurituotteen arvo ei kuitenkaan koskaan riipu sen saamasta julkisesta huomiosta, joka on oikukasta ja epätasa-arvoista. Siksi tämä pieni huomion lisä.

* * *

Harri Ahosen kirja Muinaislinnat ja linnavuoret : Historiallisia retkikohteita (SKS Kirjat 2024) herättää ehkä suurempia odotuksia, kuin mihin se kykenee vastaamaan tai mihin se edes pyrkii vastaamaan. Kyseessä ei ole ns. muinaislinnoja ja linnavuoria käsittelevä tietoteos, vaan alanimekkeensä mukaisesti retkeilyopas. Sen pääantina ovat tunnettujen kohteiden tarkka listaus, kohteiden äärelle ja luo opastava teksti  sekä kohteiden tunnelmaan virittävä kuvitus. Kirjassa on lyhyt johdatus siihen, mitä arkeologian piiriin kuuluvat peruskäsitteet tarkoittavat, mutta laajempaa paneutumista muinaislinnojen ja linnavuorten usein varsin spekulatiiviseen ja olettamusten varaan jäävään aiheeseen kirjassa ei ole. Joidenkin kohteiden kulkuopastuksen lisäksi on jonkin verran arkeologisia ja historiallisia taustatietoja, mutta kirjan nimeä voi pitää jossain määrin harhaanjohtavana. Itsekin odotin nimen perusteella enemmän kuin sain. Tästä huolimatta kirja on varsin hyödyllinen jokaiselle, joka haluaa henkilökohtaisesti vierailla näillä joskus hyvin vaikuttavilla, joskus melko huomaamattomasti maastoon uppoavilla kohteilla.

Kirjan kuvitus on Harri Ahosen omaa käsialaa. Ratkaisu on ymmärrettävä, sillä olisi kai ollut mahdotonta löytää kymmeniin eri kohteisiin liittyvää kuva-aineistoa millään muulla tavalla. Ahonen osaa ottaa hyviä maisemakuvia, jotka ovat todellisuudessa erittäin haastavia kolmiulotteisiin näkymiin tottuneille ihmisaivoille. Parhaimmillaan Ahosen luontokuvat ovat hyvää ammattilaistasoa ja tavanomaisemmatkin kuvat ovat teknisesti laadukkaita. Valitettavasti on silti niin, että lukijalle kuvien anti on kirjassa paljon vähäisempi kuin voisi olla. Tähän on kaksi syytä, kuvien valinta ja kuvatekstit. Kovin monissa tapauksissa kuvassa ei ole itse kohde, vaan sen päältä avautuva näkymä. Ratkaisussa ei ole mitään vikaa sinänsä, mutta kun kuvatekstinä on kuitenkin vain kohteen nimi, lukija joutuu usein pohtimaan, mikä kuvassa on sitä linnavuorta tai muinaislinnaa. Liian monessa kuvassa on vain epämääräinen näkymä sammaloituneeseen kivikasaan, jollaisia Suomen metsäluonto on täynnä ilman viitettäkään arkeologiseen lisäarvoon.

Pahimmillaan kuvalla ei ole mitään yhteyttä kuvatekstiin. Eräällä sivulla on upea kuva kelottuneen hongan oksista sinistä taivasta vasten. Kuvatekstissä kuitenkin väitetään, että siinä näkyy Hankaan linnavuori Hollolassa. Vaan kun ei näy, vaan oletettavasti tuolla vuorella sijaitseva kuvauksellinen kelohonka. Sivuilla 100-101 näkyy metsäpolku kuusimetsässä. Kuvatekstin mukaan siinä on kuitenkiun Sairilan linnavuori Mikkelissä. Minusta siinä on täysin tavanomaisen kuusikon kuva ilman vähäisintäkään viitettä mihinkään linnavuorten ominaisuuteen. Samanlaisia mitään kohteisiin liittyvää informaatiota sisältäviä kuvia on paljon. Itse asiassa vain vähemmistö kuvista täyttää tehtävänsä itse kohteen hahmottajana. En vähättele tehtävän haastavuutta, monista muinaislinnoista on jäljellä niin vähän, ettei havainnollista kuvaa oikein millään saa otettua. Olisin kuitenkin toivonut tältä osin kunnianhimoisempaa otetta tai sitten selkeää toteamusta, että kuvitus koostuu kohteissa otetuista luontokuvista ilman kuvatekstien lupausta, että tässä on kuva kohteesta, jonne ehkä olet menossa. Kuvien ja kuvatekstien ongelmallisuus ei estä kirjan käyttöä retkiopppaana. Kokonaisuus jää kuitenkin jotenkin vajaaksi, valitettavasti.

* * *

Raimo Jussila kertoo esipuheessaan tarjonneensa kirja-alan sanakirjaansa turhaan vakiintuneille kustantajille. Useimmat eivät vaivautuneet edes vastaamaan ja se ainoa vastannut sanoi "ei kiitos". En ole lainkaan yllättynyt. Erikoissanakirjat eivät kerta kaikkiaan kuulu ainakaan enää kustannuskulttuurimme piiriin, koska ne eivät tavoittele eivätkä tavoita riittävän isoa ostajakuntaa. Useimmissa tapauksissa ainoaksi vaihtoehdoksi jääkin omakustanne kaikkine hyvine ja vähemmän hyvine puolineen. Jussilan tapauksessa löytyi lopulta yksi pienkustantaja, joka katsoi kirja-alan sanakirjan kaltaisen marginaalisen, mutta kulttuurista rikkautta ilmentävän kirjan julkaisemisen mahdolliseksi. Kirjasanat - Kirja-alan sanakirja (Vastapaino 2024) on sanan kaikissa merkityksissä kulttuuriteko niin kirjoittaja-toimittajan kuin kustantamon puolelta. Maailma olisi pysynyt pystyssä ilman tämän kirjan julkaisemista, mutta toisaalta se sama maailma olisi hiukan tyhjempi ja ehkä myös tyhmempi.

Olen tavallaan jäävi kehumaan Jussilan urakkaa, koska olen koko tietokirjoittajan urani harrastanut lähes pelkästään samanlaisia marginaaliin sijoittuvia hakuteoksia. Mutta en nyt piittaa moisesta, meidän marginaalin pienten täytyy aina pitää yhtä. Vain me ymmärrämme syvällisesti, mistä kumpuaa se energia ja hulluus, joita tarvitaan tällaisten hankkeiden viemiseksi maaliin tai satamaan. Jussila kertoo esipuheeseen oman motivaationsa taustoista ja se teksti kannattaa lukea, jos pyörittelee päätään selaillessaan sanakirjan sivuja. Tavallisin ihmettely kiteytyy sanaan MIKSI? Vastaus on sekin lyhyt. Koska sellaista ei ole aikaisemmin ollut. Tällaisten hakuteosten tarpeellisuudesta on hyödytöntä kiistellä, koska se ei ole mielipiteen, vaan arjen kokemusten kysymys. Jos teosta ei kukaan koskaan käytä tai tarvitse, sen tekeminen ja kustantaminen olivat tavallaan turhia, hukkaan menneitä hyviä aikeita. Mutta ei sitä voi tietää, ellei kokeilla. Hyvä siis, että Jussila ja Vastapaino ovat halunneet kokeilla.

Kirjasanat on kaltaiselleni kirjoja rakastavalle ja niitä itsekin rustaavalle lumoavaa lueskeltavaa. Jos joudun jossain tietovisassa vastaamaan kysymykseen "Mikä on poisi?", osaan Jussilan ansiosta voittaa sen kymppitonnin selkeällä vastauksella "No sehän on painovärin dynaamiselle viskositeetille eli valuvuudelle annettu mittayksikkö, jonka lyhenne on P ja mitä pienempi pee, sitä ohuempaa eli valuvampaa painoväri on." En usko joutuvani näin onnekkaan kysymyksen eteen, mutta nyt voin rauhassa joutua. Vastaavia valaistumisen hetkiä on Kirjasanat täynnänsä, sekä aivan uusia että tuttuja kiintoisasti avaavia. En tohdi väittää, että Kirjasanat olisi helppokäyttöinen, sillä fontti on pikkuruinen ja teksti on ladottu kahdelle kapealle palstalle, näinhän sanakirjat on ollut tapana latoa. Tiiviin ilmaisun ja lyhenteiden oppimien vie aikansa, mutta kyllä Jussilan ratkaisut ovat mielekkäitä ja perusteltuja (mustan neliön olisin tosin itse laittanut hiukan pienemmässä koossa, nyt se riistää liikaakin huomiota itseensä).

Erityiskiitoksen Jussilan urakka ansaitsee hyvistä yksityiskohdista sen lisäksi, mitä tällaisen monumentaalisen sanaston kokoaminen sinänsä tarkoittaa. Erinomainen keksintö on ollut lisätä termin selitysten loppuun tiivis ja ytimekäs monikielinen opas, joka saman tien kertoo, miten termi ilmaistaan englanniksi, espanjaksi, italiaksi, latinaksi, ruotsiksi, saksaksi, ranskaksi, venäjäksi tai viroksi. Jo tämän tiedon kokoaminen valmiiksi olisi ollut tavalliselle tallaajalle mahtava saavutus. Kirjasanoissa saamme sen ikään kuin kaupan päälle. Sanakirjaan valituista termeistä ja niiden selityksistä on aina mahdollista kiistellä. Itselleni ei pikaisella selaamisella (koko sanaston lukemiseen pitäisi varata ainakin viikko) osunut silmiin mitään, mistä olisin ollut kiivaasti eri mieltä. Jussila näyttäisi tehneet varsin tasapuolista ja maltillista keräys- ja selitystyötä. Joku voi olla toistakin mieltä, mutta olkoon. Tämä upea hakuteos tulee jäämään marginaaliin, mutta sieltäkin käsin se tule rikastuttamaan kulttuuriamme, siitä olen aivan varma. Ainakin oma sivistystasoni ja tietouteni nousi jo selailun aikana monin pienin askelin.

Häikäilemätöntä

Kun potentiaalisella lukijalla on valmiiksi erittäin kriittinen näkemys ilmiöstä, jota tuore kirja voimakkaasti kritisoi, tarvitaanko enää myötäkarvaista nyökyttelyä? Tällaisia ajattelin, kun ryhdyin lukemaan ruotsalaisen Mariette Lindsteinin kirjaa Pako kultista : 25 vuotta skientologialiikkeen ytimessä (Atena 2024, sujuva suomennos Christine Thorel). Skientologia ei ole aidosti kiinnostava ideologiana, kirkkona tai edes järjestäytyneen huijauksen esimerkkinä. Lindsteinin kirjaan tartuin alaotsikon sanan "ytimessä" takia, koska arvelin kirjan ehkä tarjoavan lisävalaistusta siihen kummalliseen psykopatologiseen ilmiöön, jollaisena skientologiaa pidän. Jossain määrin kirja vastaakin tähän odotukseen, vaikka kyseessä on pääasiassa Lindsteinin henkilökohtainen selviytymistarina. Kirjan ruotsinkielinen nimi painottuukin toisin kuin suomennos: Lång väg hem - Mina 25 år i sekten. Ei mainintaa skientologiasta, pääotsikko on vähemmän dramaattinen.

Skientologia on yhden ihmisen, seikkailija ja viihdekirjailija L. Ron. Hubbardin keksimä ja rakentama moderni uskonnollinen yritys. Kuinka tosissaan Hubbard oli, sitä on vaikea jälkikäteen varmistaa. Ainakaan mitään kiistatonta "testamenttia" tai vastaavaa ei ole ilmaantunut, jossa Hubbard nauraisi koko jutulle ja käskisi seuraajiaan rentoutumaan. Sitäkään emme tiedä, missä määrin Hubbard itse ajatteli keksintönsä ensi sijassa liikeyrityksenä eli keinona huijata rahaa pyramidin huipulla olevien ihmisten käyttöön. Sellaiseksi skientologiakirkko kuitenkin muodostui taisteltuaan vuosikymmeniä sen tärkeimmän eli verovapauden takaavan uskonnollisen liikkeen aseman saavuttamiseksi. Yhdysvalloissa tämä onnistui, Euroopassa huonommin. Hubbard vetäytyi liikkeen näkyvästä johdosta jo 1970-luvulla, jolloin skientologian kultakausi oli vasta alkamassa.

Tarkoitukseni ei ole tässä tekstissä pohtia skientologiaa uskontona tai liiketoimintana sinänsä, vaan yksilön oman tahdon nujertavana kulttina. Se on myös Mariette Lindsteinin näkökulma. Häntä ei näytä kiinnostaneen tai myöhemminkään kiinnostavan ruotia Hubbardin kehittelemän dianetiikan uskottavuutta. Kirjassa toistuu monta kertaa ajattelu, ettei dianetiikassa tai siihen liitetyissä tekniikoissa ole mitään vikaa, vaan ongelmat liittyvät yhteisölliseen vallankäyttöön ja mukaan lähteneiden ihmisten kohtelemiseen. Taustalla voi olla se, että Lindsteinin tutuista monet ovat kultista paenneita, mutta kaikki eivät ole välttämättä hylänneet dianetiikan ideoita, vaan pelkästään painostavan ja uhkaavan organisaation. Näinhän ihmisen mieli usein tuntuu toimivan; ideat ovat hyviä, toteutus on huono. Ehkä se tieteiskirjailija oli oikeasti löytänyt jotain, mitä kukaan muu ei ollut?

* * *

Mariette Lindsteinin tarina on skientologiasta riisuttuna suorastaan tavanomainen. Siinä etsitään, rakastutaan, petetään, hylätään lapsia ja puolisoita, eletään kurjuudessa, koetaan onnen hetkiä, rakastetut vanhemmat kuolevat ja asuinpaikka on milloin missäkin. Ruotsissa Lindstein on noussut menestyneeksi kirjailijaksi, joka ennen tätä omaelämäkerrallista teosta on kirjoittanut peräti yhdeksän romaanimuotoista kirjaa kokemuksistaan fiktiiviseen ympäristöön sijoitettuna. Jos tämän muistelmateoksen perusteella voi arvailla, romaanit kuuluvat viihteellisen rikoskirjallisuuden genreen. Lindstein kirjoittaa sujuvasti, mutta myös aika tavanomaisesti asioista, jotka itsessään ovat kyllä varsin dramaattisia, välillä suorastaan vaikeita uskoa. Toisaalta elämäntarina on kokonaisuudessaan uskottavan tuntuinen, joten olen arvioinut Lindsteinin kuvaukset skientologialiikkeen "ytimestä" rehellisiksi.

Se, miten Lindstein päätyi skientologien vaikutuspiiriin, on jälkikäteen katsottuna monen sattuman summa. Mistään väistämättömästä ei ollut kyse, vaan uteliaisuuden ja ehkä lievän hyväuskoisuuden tuottama satunnaisesta kohtalosta. Lindstein kohosi skientologien organisaatiossa kuitenkin niin nopeasti ja niin ylös, että hänellä on epäilemättä ollut tuon organisaation ja sen huipulla olleiden kannalta hyödyllisiä ominaisuuksia. Kirkkohan antaa ulospäin mielellään vaikutelman tilanteiden täydellisestä hallinnasta, mutta Lindsteinin kertoman perusteella käynnissä on koko ajan uusien kannattajien ja tehokkaiden toimihenkilöiden rekrytointi, koska muuten pyramidia uhkasi luhistuminen.

Lindsteinin kuvaama skientologien hallintojärjestelmä on jyrkän, sanoisin armeijatyylisen hierarkian oloinen. Aina on jokin ylempi taho, jolla on absoluuttinen määräysvalta alempien suuntaan. Jokainen organisaation jäsen on alituisen psyykkisen ja psykologisen manipulaation ja painostuksen kohteena, vaikka sitten ystävällisen hymyn kera tarjoiltuna. Mielenkiintoista on, että vaikka Lindstein yleni oman käsityksensä mukaan liikkeen ytimeen, hän ei missään vaiheessa päässyt elämään mukavasti. Kirjan tarinasta päätellen Lindstein pääsi ehkä ytimen lähelle, mutta jäi todellisuudessa sitä palvelevien tasojen piiriin. Kirjan suomennoksen otsikko on näin ajatellen valheellinen klikkienkerääjä. Kirjan pääpahis on Hubbardin kuoleman 1986 jälkeen yksinvallan itselleen kaapannut David Miscavige, joka nosti ja laski henkilökohtaisesti Lindsteinia siellä ytimen lähellä mielensä ja oikkujensa mukaan. Ei ole kaukana ajatus, että juuri Miscavige muutti liikkeen niin mielivaltaiseksi, että aivan huipulta lähtien alkoi merkittävä pako ei skientologiasta, vaan Miscavigen valtapiiristä. Lindsteinin kuvailun perusteella on ilmeistä, että David Miscavige on ihmisenä ikävä sosiopaatti, psykologisen sadismin soveltaja ja arjen oikukas diktaattori.

* * *

Wikipedian tietojen perusteella liikkeen omat puheet miljoonista kannattajista ovat valhetta, aktiivisia kannattajia olisi enää ehkä joitakin kymmeniä tuhansia koko maailmassa. Liikkeellä on kuitenkin merkittäviä kiinteistöomaisuuksia, joten kaikkien pyramidihuijausten tavoin siellä aidossa ytimessä on kaikki hyvin, kunhan vain kulissit pysyvät pystyssä. Lindsteinin kirjan lukenut ei vastustele, jos ja kun skientologiaa kuvataan häikäilemättömänä rikollisjärjestönä, joka henkisen välivallan avulla saattaa kannattajansa valtaviin velkoihin pakollisilla kurssimaksuilla. Tätä puolta ei Lindstein juurikaan kuvaa, koska hän nousi suhteellisen nopeasti sinne ydintä palvelevaan pikkujohtajien ryhmään, jossa ihanteena pidettiin yksinkertaista ja kurinalaista elämää.

Rikollisjärjestön piirteitä skientologiassa on ollut ilmeisesti aina ennen muuta siksi, että kirkko vainoaa aktiivisesti sen piiristä paenneita ja jokaista sen julkista kriitikkoa, mutta myös hoipertelevia tai työssään epäonnistuneita kannattajia. Lindsteinin pakokuvaus on kuin suoraan jostain rikoselokuvasta. Turvallisessa kotimaa Ruotsissakin kirkon vainoajat piinasivat seuraamalla, valo- ja elokuvaamalla, uhkailemalla kello 3 aamuyöstä soitetuilla puheluilla ja hakkeroimalla tietokoneen. Lindstein ei päässyt missään vaiheessa niin luotetuksi, että hän olisi nähnyt vilaustakaan rahoista, joita pyramidin huipulle koko ajan imettiin. Kirkon piiriin houkuteltujen ihmisten henkinen profiili mietityttää ulkopuolista lukijaa, joka ei voi kuvitella itseään lankeamassa dianetiikan kaltaisen hölynpölyn uskovaksi. Ehkä skientologikirkko on aina etsinyt ihmisiä, joilla on vahva etsintä päällä itselläänkin. Sellaisia, joiden on vaikea erottaa toisistaan tieteiskirjallisuutta, orientaalista mystiikkaa ja itse keksittyä "tiedettä".

Lindsteinin kirja on itse asiassa aika masentavaa luettavaa, vaikka kertojan omakohtainen pako saa onnellisen lopun. Skientologiakirkko on voinut pienentyä, mutta se on edelleen olemassa ja sliipatulta yritysjohtajalta näyttävä David Miscavige johtaa sitä, oletettavasti samoilla keinoilla kuin Lindsteinin pakenemisen aikaankin. Suomeen skientologia ei ole koskaan pureutunut laajempana ilmiönä ja jäsenmäärä lienee vain sadan ja kahden välillä eli on tuollaisen keskimääräisen sukuseuran kokoinen. Hubbardin ideoille ja väitteille on helppo hymähdellä, mutta ainakin Yhdysvalloissa skientologian aggressiivinen taistelu kriitikoitaan vastaan muistuttaa siitä, ettei kyseessä ole mikään harmiton uskonlahko, vaan vaarallinen järjestö, jolla ei ole aikomustakaan antaa periksi ja kadota. Huolestuttavinta lienee se, että maailmalla on suuri joukko ihmisiä, jotka uskovat Hubbardin dianetiikan toimivuuteen, vaikka olisivat paenneet rikollisjärjestön tavalla toimivasta kirkosta. Pako näyttää jääneen henkisesti kesken.

 

Suukko ja halaus!

Ihmisen tavat ilmaista myönteisiä tunteita ovat pääosin yhteisiä, mutta samalla kuitenkin erilaisen kulttuurisen evoluution räätälöimiä. Heilautimme avointa kämmentä ilmassa missä päin maailmaa tahansa, se ymmärretään ystävälliseksi tervehdykseksi. Näin tapahtuu varmemmin, kun kättä heiluttava samalla hymyilee sillä anatomialla, joka on meille kaikille yhteinen ja tunnistettava. Jo kaukaa erottuvien myönteisten eleiden lisäksi meille ovat yhteisiä monet läheisyyttä, luottamusta, kiintymystä, rakkautta ja eroottista kiihtymistä ilmaisevat kosketukset, joita ei jaeta kenen tahansa kesken. Intiimien eleitten maailmassa on sielläkin paljon yhteistä eri kulttuureissa, mutta todennäköisesti myös enemmän eroavuuksia. Kulttuureissa, joiden piirissä on kehittynyt erilaisia koodeja miehille ja naisille, on todennäköisesti tarkemmat rajat intiimien eleiden käytölle kuin kulttuureissa, joissa myös naisilla on näkyvä ja yleisesti hyväksytty ihmisarvo.

Jäin pohtimaan erityisesti kahta elettä, joissa janan ääripäät tuntuvat olevan äärimmäisen kaukana toisistaan. Suukko ja halaus voivat antaa viattoman ensivaikutelman, mutta tarkempi asian pohdinta osoittaa, että ne ovat vain pieni otos janan vaarattomammasta päästä. Siellä toisessa päässähän ovat voimakasta seksuaalista kiihtymystä ilmaiseva suudelma, jossa vaihdellaan sekä ruumiinnesteitä että kielten sijaintia kiivaaseen tahtiin, vaikka aluksi vain huulten pinnat olisivat varoen koskettaneet toisiaan heti hiukan vetäytyen ja toisen reaktiota arvioiden. Kiihkeään suudelmaan voivat liittyä myös hampailla tehtävät näykkäisyt ja tietenkin se kuuluisa "ranskalainen suudelma" eli kielen työntyminen syvälle partnerin suun pintojen väliin merkkinä täydellisestä antautumisesta hetken kiihkoon.

Janan toisessa ääripäässä on rituaalinen poskisuudelma, jolla ilmennetään jonkinlaista kohteliasta tai jopa molemminpuolista sovinnollisuutta. Oletettavasti se, jota poskisuudellaan, on kuitenkin valta-asteikolla ylempänä ja suutelija osoittaa hyväksyvänsä tilanteen. Aidossa poskisuudelmassa ei ole tarkoitus huulten koskettaa yhtään mitään, vaan parhaimmillaan suutelemme raitista ilmaa samalla kun poskemme suorittavat rohkean lähestymisen, jonka ei kuitenkaan ole tarkoitus johtaa keskinäiseen hieromiseen vaan pelkästään luoda mielikuva sellaisesta. Näinhän tapahtuu myös kädelle suuteleminen, joka ainakin eurooppalaisessa variaatiossaan on kai aina miehen suudelma naisen kädelle (paavin, diktaattorin tai imaamin käden suuteleminen on puhdasta alistamista, joten en ota sitä tähän pohdintaa). Taaskaan ei ole tarkoitus moiskauttaa naisen kädenselälle kosteaa suukkoa, vaan imitoida sellaista turvallisten millien päästä. Olennaista tässä kaikessa on myös se, miten tahdikkaasti ja kauniisti mies nostaa tervehdittävän naisen käden ulottuvilleen (tarkoitus ei ole, että mies joutuu nöyristämään vartaloaan liikaan).

* * *

Aiheen laajuutta kuvastaa se, että emme pääse vieläkään halauksiin, vaan on pohdittava muutamaa erityistä suudelman alalajia, joista kulttuurisidonnaisin taitaa olla slaavilainen  "Brežnev-suudelma", jonka mallia näyttivät aikoinaan ikoniseksi muuttuneella tavalla valtionpäämiehet Leonid Brežnev ja Erich Honegger (jälkimmäinen luultavasti vain pakon edessä). Kahden aikuisen miehen kostea suudelma huulet vastakkain on tässä tapauksessa täysin epäseksuaalinen ele ja ilmentää syvää yhdenvertaisuutta, ystävyyttä ja luottamusta, ei mitään muuta. Rauhansopimuksen, kauppakirjan tai vastaavan muun tärkeän dokumentin suutelemisella on ainakin joskus ollut allekirjoitusta vastaava hyväksyvä symbolinen merkitys, joskaan sitä ei ole voitu jälkikäteen vahvistaa ilman modernia DNA-tekniikkaa.

On myös erikseen käsiteltävä lapset ja varsinkin vauvat, joiden suukottelemista pidetään jonkinlaisena jokahenkilönoikeutena ainakin sen jälkeen, kun on päästetty suukotteluetäisyydelle. Vauvojen sileä, käyttämätön iho on meistä ja pahasti kuluneista lähes vastustamaton, joten suukkoja satelee täysin siitä riippumatta, onko vauva hereillä tai miten hän tähän massiiviseen taudinaiheuttajien levitysvimmaan suhtautuu. Ku vauvasta tulee lapsi, jonkinlainen lapsen omasta tahdosta riippumaton lähiomaisten oikeus antaa suukkoja milloin milläkin tekosyyllä on voimassa ainakin koulun alkamiseen asti, mutta joskus senkin jälkeen, vaikka koululainen osaa jo katsoa murhaavasti takaisin ja puistella ällötyksestä päätään. Sitten jossain vaiheessa oikeus suukotella lasta loppuu kuin seinään, mutta tuon hetken päättää käytännössä lapsi, ei aikuinen. Varmaan hyvä niin.

Suuteluosion lopuksi on pakko käsitellä myös eläinten, siis lähinnä omien ja muiden lemmikkien suukottelu. Se jakaa ihmiskunnan tiukasti kahteen leiriin. Ehkä isompaan kuuluva ei mistään hinnasta halua koskettaa huulillaan "likaisen eläimen" pintaa puhumattakaan siitä, että se saisi nuolaista ihmistä. Aivan saman näköiset eläinten ystävät taas ilahtuvat kovin, kun naapurin 75-kiloinen lemmikkikoira nousee takajaloilleen ja antaa vieraan poskelle oikein leveän pusun, Mitään sopua ei näiden leirien välille ole odotettavissa, koska molemmat pitävät toistensa näkemyksiä täysin järjettöminä, eikä edes tiede voi tässä auttaa, sillä kyllähän kissat levittävät toksoplasmoosia, vaikka eivät pahuuttaan, vaan syömällä hiiriä. Yleisesti ottaen halumme suukotella lemmikkieläimiä (jopa kilpikonnia, käärmeitä ja rukoilijasirkkoja) kumpuaa hellimisen tarpeestamme, joka ihmisen puuttuessa kohdistuu eläimeen. Ei mennä tämän syvemmälle aiheeseen, josta ei kuitenkaan löydy sopua eikä rauhaa.

* * *

Äkkiseltään ajatellen halauksessa tuntuu olevan paljon vähemmän eriteltäviä piirteitä kuin suukkosessa. Silti ihmiskunta tuntuu senkin osalta jakautuvan kahteen leiriin, joiden on vaikea ymmärtää toisiaan. Jos kuuluu itse halaajiin, tietää kysymättäkin, että halaus on ihmisen spontaani tapa ilmaista ilahtumista ja kiintymystä (ei mennä seksuaalisen puristelun alueelle ollenkaan). Suomalaisessa kulttuurissa halaus on varattu lähiomaisten keskeiseksi, mutta sitä voi soveltaa myös eräissä muissa tapauksissa. Lähtökohtana on ajatus, että vanhempi voi halata nuorempaa "isällisesti" tai "äidillisesti" (ilmaisuja "vaarillisesti" tai "mummoisesti" ei käytetä, mutta niitä sovelletaan). Kirkollisia halauksia emme tässä yhteydessä käsittele, koska minä blogin kirjoittajana en ole asiantuntija enkä halua mennä epämukaviin mielleyhtymiin.

Naiset ovat ainakin eurooppalaisessa kulttuuripiirissä herkemmin keskenään halaavia kuin miehet, mutta ei asia näin yksinkertainen ole. On tilanteita, joissa jopa toisilleen tuntemattomat miehet voivat halata spontaanisti yhteisen ilon eli urheilutapahtumaan liittyvän kliimaksin (lätkä ylämummoon, kunnari viimeisessä vuoroparissa tai keihään olympiavoitto uudella maailmanennätyksellä) seurauksena. Miehet voivat halata myös musiikillisen kiihtymyksen tuloksena, puhumattakaan kuningas alkoholin rentouttavasta vaikutuksesta, jonka vallassa miehet tekevät mitä tahansa, mitä eivät selvin päin halua tai uskalla haluta. Hartiat kuuluvat miehen epäeroottisiin ruumiinosiin, joten hurtti ote miehen hartioista on sallittua, tietenkin vain em. asiallisen syyn perusteella. Senttikin kohti vyötäröä voi johtaa ei-toivottuun reaktioon.

Tunnen itse halailun yhden erityismuodon eli ns. karhunhalauksen. Se on mahdollinen, kun halaaja on halattavaa kookkaampi ja vahvakätisempi. Karhunhalausta ei kannata erikseen ehdottaa, koska sitä ei kukaan halua yhtään enempää kuin aitoakaan karhun syliotteeseen joutumista. Karhunhalausta paljon rakastetumpi on ns. ryhmähali, jossa mikä tahansa senhetkinen ihmisjoukko rakentaa kädet toistensa harteilla ringin, jonka keskelle jää se "ryhmähenki", jonka olemassaoloa ja hienoutta ryhmähalilla ilmennetään. Ryhmähalin jälkeen kaikilla on hyvä mieli ja olo. Ihmisen onnellisuus on usein pienestä kiinni. Tähän onkin hyvä lopettaa.

"French kiss" eli kaikkea yhdessä kuvassa. Alkuperäisen, rajaamattoman ja 

asiayhteydestään irroittamattoman kuvan otti Ludovic Marin.

Wikipedia: "Suuteleminen aktivoi suuren osan aivoista. Huulissa ja kielessä on paljon hermopäitä, joista välittyy tieto suutelemisesta aivoihin: huuliin menee verta, suun sylkirauhaset erittävät sylkeä, veren testosteronitaso nousee, sekä hyvää oloa tuottavia endorfiineja ja oksitosiineja erittyy aivoihin. Verenpaine nousee  ja pulssi kiihtyy  Verisuonet laajenevat, minkä seurauksena keho saa lisää happea. Energiankulutus nousee lepotilan yhdestä aina kuuteen kilokaloria per minuutti. Pupillit laajenevat ja posket alkavat punoittaa."

Militarismi leviää, tehokas torjunta etsinnässä

Kotimaisen kriittisen militarismitutkimuksen avaus Sodan pauloissa : Militarismi suomalaisessa yhteiskunnassa (Gaudeamus 2024) on tärkeä kirja juuri nyt, kun elämme toisen maailmansodan jälkeisen ajan ehkä jyrkimmin militarisoidussa länsieurooppalaisessa maailmassa. Kirja edustaa antologiamuotoista tutkimuskirjallisuuden haaraa, jolla on omat vahvuutensa (mahdollisuus tutkailla hyvinkin etäällä toisistaan olevia teemoja monen laisista ympäristöistä tulevien kirjoittajien voimin) ja heikkoutensa (temaattinen hajanaisuus, näkökulmien yhteismitattomuus ja yleinen sattumanvaraisuus, ellei ole ollut todella isoa laaria, josta ammentaa; ehkä myös kielen akateemisuus, joka minimoi luontevan omaäänisyyden ja rentouden). En pidä itseäni sen paremmin militarismin kuin militarismitutkimuksen asiantuntijana, mutta taustani takia (isä oli ammattiupseeri, olin itse reservin upseeri, olen nykyään reservin pasifisti ja jyrkkä militarismin kriitikko) minulla oli melko paljon odotuksia ja jonkin verran etukäteistä huolta. Osa odotuksista täyttyi, osa ei ollenkaan. Osa huolista toteutui, eivät kuitenkaan kaikki (en pelännyt, että kirja on omistettu voittoisien sotiemme veteraaneille!).

Kirjoittajat tulevat kirjavasta taustasta, mutta useimmat ovat tohtoritason tutkijoita Suomessa. Mukana on myös muutamien ulkomaisten tutkijoiden tekstien käännöksiä (Kataja Varisvaara), eikä kirjalle valittu alaotsikko aivan tarkasti ottaen vastaakaan kirjan monipuolista sisältöä. Luettelen seuraavassa kaikki kirjoittajat, vaikka tässä tilassa on mahdotonta kommentoida kuin muutamaa teemaa ja silti teksti on normaalia pidempi. Susanna Hast ja Noora Kotilainen, jotka ovat myös kirjan vastaavia toimittajia, Victoria M,. Basham, Henri Myrttinen, Benjamin Schrader, Ilmari Käihkö, Antti Häkkinen & Mikko Salasuo, Pauli Rautiainen, Minna Lindqvist, Katri Otonkorpi-Lehtoranta, Hải Nguyễn, Jan Willem Honig, Iida-Maria Tammi, Elisa Aaltola, Mika Luoma-aho, Karim Maïche ja Anitta Kynsilehto. Äänessä eivät siis ole vain "miehet", mutta eivät myöskään vain "naiset". Nähdäkseni kaikki edustavat kriittistä tutkimusta, yksikään ei kuulu siihen "puolustusmyönteiseen" perinneseuraan, joka yleensä toteaa lyhyesti puheet militarismista Suomessa asiantuntemattomiksi ja sen myötä tarpeettomiksi.

Vaikka useimmat huomioni ovat enemmän tai vähemmän kriittisiä itsessään kriittisen tutkimusalan edustajien eräitä näkemyksiä ja valintoja kohtaan, suhtaudun myönteisesti ja kannustavasti kirjan yleiseen eetokseen, tieteellisen militarismitutkimuksen edistämiseen ja aidon vuoropuhelun lisäämiseen niiden kanssa, jotka varsinkin Suomessa edustavat militaristista ajattelutapaa. Kritiikkini kumpuaa siis enemmän siitä, mitä kirjasta tuntuu puuttuvan kuin siihen, että olisin monista asioista aivan eri mieltä. Olen tietenkin vapaana kansalaisena ja eläkeläisenä helpommassa asemassa, koska en joudu ottamaan huomioon kysymystä tulevaisuuden mahdollisista tutkimushankaluuksista (Puolustusvoimat on kautta aikojen osoittanut myös herkkänahkaisuutta, joka on ilmennyt jopa yhteistyöstä ja sotatarvikkeiden lainaamisesta kieltäytymisenä tilanteessa, jossa armeijalla on monopoli) tai reserviläisrekrytoinnin yläikärajan ylittäneenä uhkaa joutua ylimääräisiin kertausharjoituksiin uudelleenkoulutettavaksi.

* * *

On ymmärrettävää, ettei kriittistä militarismitutkimusta esittelevä antologia voi välttää mainitsemasta ajankohtaista ja maantieteellisesti läheisintä kriisiä eli sotaa Ukrainassa. En voi silti välttää huomiota, että kovin monet kirjoittajat ovat kokeneet tarpeelliseksi käyttää asiayhteydestä riippumatta ilmaisua "Venäjän hyökkäyssota". Oletan, että sillä on haluttu, mahdollisesti alitajuisestikin, varmistaa yksinkertaisella tavalla, ettei puheenvuoro joudu suoraan jätesankoon, jonka kannessa lukee "Putinisti asialla". Pidän mahdollisena, että fraasi "Venäjän hyökäyssotas" on tällä hetkellä pääsylippu mielipiteeseen oikeutettujen joukkoon, mutta erityisesti tässä kontekstissa se näyttää epäammattimaiselta. Kai kirjoittajat kuitenkin tietävät, että Ukrainassa oli jo sodittu avoimesti kahdeksan vuotta Yhdysvaltain ja Venäjän toimitttamilla aseilla sisällissodassa? Ettei kirjassa mainita kertaakaan "Yhdysvaltain hyökkäyssotaa" Vietnamiin, Irakiin, Serbiaan, Libyaan jne., voi tietysti olla puhdas sattuma. Kun toimittajat vielä suoraan ja väitettä mitenkään perustelematta toteavat, että "Venäjän sotilaallinen uhka on kasvanut" (s. 19), jää takaraivoon tikittämään epäilys akateemisen normaalin ylittävästä varovaisuudesta.

Militarismi ei ole "sotahulluutta", vaan ideologia, jonka vahvistumista ja normalisoitumista militarisaatio pyrkii edistämään. Määritelmät ovat erinomaisia, kuten myös suora toteamus, ettei Maanpuolustuskorkeakoulun sotatieteellinen tutkimus edusta kriittistä militarismitutkimusta, vaan tukee Puolustusvoimien toimintaa (s. 11) ja että armeija noin ylipäätään on omaa toimintaansa ja motiivejaan salaileva organisaatio (s. 22), ei mikään dialogia vapaaehtoisesti käyvä yhteisö. Kirjan toimittajat pitävät sotaa ihmiskunnan "keksintönä", todeten samalla sen yleisen tutkimustuloksen, että tappaminen ei ole ihmiselle luontaista toimintaa, vaan edellyttää normaalin mielen murtamista, usein brutaalin alistamisen ja toisteisuuden avulla. Jokainen "armeijan käynyt" suomalainen tietää, mistä tässä on kysymys. Militarismin ytimessä on laillistetun väkivallan normalisointi tavalla, joka estää siviilimaailmaa esittämästä toistuvasti kiusallisia kysymyksiä sotilaiden moraalista ja motivaatioista. 

Suomalainenkin militarismi on syvällisesti rasistista periaatteella "saat olla muualta, kunhan se ei näy eikä kuulu ulospäin" (suurvaltojen militaristisesta rasismista on paljon elokuvia). Varusmiespalveluksen kokeneet tietävät, että armeijat eivät koskaan kohtele ihmisiä tasa-arvoisesti tai yhdenmukaisesti (pois lukien tilanteet, joissa kaikkia kohdellaan yhtä huonosti). Ennen naisten vapaaehtoisen palvelun alkamista suomalainen militarismi oli liian usein vain hiukan verhotusti seksismin ja misogynian maustamaa, myötähäpeän sävyttämää äijäilyä. Nyttemmin se on tiettävästi verhoiltu paremmin, mutta eivät ne asenteet paljoakaan ole muuttuneet, kuten Ilmari Käihkö antaa ymmärtää tuoreessa kirjassaan Sotilaan päiväkirja. Ensimmäisen naisen arvellaan kirjassa Sodan pauloissa etenevän kenraalikuntaan vasta 2030-luvulla. Veikkaan, että puolustusvoimain komentajan virkaa vartioi kuitenkin timantin ja naisoletetun pyrkimyksen kestävästä lasista tehty suojus.

* * *

Militarismi ja konkreettinen sota ovat aina olleet aktiivisia tekijöitä myös ympäristötuhon edistäjinä. Kysymys ei ole vain aktiivisen sodankäynnin usein totaalisesta tuhosta kaikelle elolliselle (usein myös elottomalle) luonnolle. Myös rauhan aikana armeijat ovat merkittävä häiriötekijä, ympäristön myrkyttäjä ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen kaltaista katastrofia kiihdyttävä fossiilisten polttoaineiden tuhlaaja. Militaristiset luonnonharrastajat kehuvat usein sitä, miten hienoja luonnonsuojelualueita syntyy, kun armeijat estävät siviililiikenteen laajoilla alueilla (Suomessa esimerkkinä usein Santahaminan linnoitussaari, s. 202). Aina unohdetaan tarkoituksella, että nämä "suojelualueet" syntyvät tahattomina oheisvahinkoina siksi, ettei kovapanosammuntojen alueille voi päästää ulkopuolisia. Objektiivista tutkimusta armeijoiden ympäristövaikutuksista on liian vähän. Jotkut tuhot tunnetaan liiankin hyvin, kuten Yhdysvaltain armeijan Vietnamiin kylvämät kasvientuhomyrkyt, joiden seurauksista puhuttaessa otettiin käyttöön termi ecocide, ekologinen kansanmurha.

Militarismi kohtelee "vihollisten" lisäksi julmasti ja häikäilemättömästi myös toislajisia sekä alistamalla ne erityistehtävien "kommandosotilaiksi" että surmaamalla sotimisen yhteydessä vähäisintäkään sääliä tuntematta myös lukemattomia domestikoituja ja vapaana eläviä eläinyksilöitä. Kun Vietnamin sodassa poltettiin talonpoikia ilmasta pudotetuilla napalm-palopommeilla, joutuivat uhreiksi tietysti myös kaikki talonpoikien eläimetkin. Kun Israelin armeija toteuttaa kansanmurhaa Gazan alueella, sen kohteina ovat myös palestiinalaisten kotieläimet, viljelykset ja usein ikivanhat oliivipuut. Onkin täysin perusteltua, että Elisa Aaltola on antanut tekstilleen otsikon "Sota eläimiä vastaan".

Militaristinen kielenkäyttö on levinnyt laajalle ilman, että ilmiö tajuttaisiin militarisaatioksi, jota on syytä torjua. Varsinkin poliitikot ovat innostuneita kampanjoista, joiden yhteydessä voidaan puhua "sodasta" jotain vastaan. Esimerkiksi presidentti Richard Nixonin "war on drugs" käynnistyi 1971 ja on varsinkin Suomessa edelleen virallinen totuus edelleen. Kirjan toimittajat kertovat mielenkiintoisen esimerkin siitä, mitä tapahtui, kun he pääsivät pitämään luentoa Maanpuolustuskorkeakoulun sotilassosiologian perusteiden kurssille vuonna 2023. Hast ja Kotilainen huomasivat jälkikäteen ryhtyneensä huomaamattaan käyttämään varsin militaristista puhetapaa ja sanastoa (s. 282). Ehkä he tajusivat, että saadakseen edes osan viestistään läpi heidän oli puhuttava kuin lapsille, näiden omalla kielellä. Oman nihkeän kokemukseni mukaan ammattisotilas ei ota mitään argumenttia vastaan muilta kuin vertaisikseen kokemiltaan tai ylemmiltään. Toivottavasti olen väärässä.

* * *

Vaikka kirjan Sodan pauloissa aihepiiri on varsin laaja (edellä olen nostanut esiin vain muutamia teemoja, en läheskään kaikkia, pahoitteluni!), puuttuu siitä mielestäni joitakin aivan keskeisiä ja ilmeisiä kokonaan. Pahin puute on militaristisen vallan analyysi suhteessa siviilimaailman poliittiseen ja taloudelliseen valtaan. Ilman sitä näyttää siltä, kuin militarismi olisi täysin omavoimainen yhteiskunnallinen ilmiö, jolla ei ole mitään muuta yhteyttä muuhun valtatodellisuuteen, kuin että se löytyy kaikista valtiorakenteista (ja historiallisesti tiedämme militarismin seurauksista usein enemmän kuin rauhan töistä). Yksikään kirjaan valituista tai saaduista teksteistä ei pohdi esimerkiksi kenraalina ja presidenttinä toiminaan Dwight D. Eisenhowerin kuuluisaa varoitusta sotateollisen kompleksin vallan kasvusta, vaikka jo suomalaisten tekemistä asekaupoista Lockheedin kanssa olisi saatu tuoretta ja valaisevaa aineistoa, kun kävi ilmi, että puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg siirtyi tehtävästään suoraan asekauppiaan lobbariksi. Tästä maanpetturuudesta huolimatta tai juuri sen ansiosta Lindbergiä palkittiin kansanedustajan tehtävällä.

Jos militarismia kriittisesti käsittelevä kirja ei edes kevyesti hipaise sotien yhteyttä vallitsevan talousjärjestelmän tarpeisiin ja tarjoamiin mahdollisuuksiin, on mielestäni jätetty käyttämättä paitsi mahdollisuus, myös tärkeä velvollisuus. Kapitalistisessa talousjärjestelmässä tuotetaan sitä, minkä valmistaminen on taloudellisesti tuottoisaa. Aseiden valmistaminen on tuottoisaa vain, jos aseita käytetään riittävän paljon ja ostetaan aina uusia vanhentuneiden tai "vanhentuneiden" tilalle. Aseteollisuuden ja kapitalismin välinen suhde on aivan liian tärkeä jätettäväksi huomiotta, vaikka ei olisikaan sitä mieltä, että juuri kapitalismi tarvitsee sotia sekä talouden ajoittaisten shokkihoitojen järjestämiseksi että aseteollisuuden tuottoisuuden takia. Suomen hallitus etsii parhaillaan 12 miljardin säästökohteita samalla kun Suomi on sitoutunut ostamaan Yhdysvalloista F-35-pommittajahävittäjiä 10 miljardilla. Näiden asioiden välillä on yhteys, sillä Suomi olisi voinut ostaa myös paljon halvempia aseita ystävällismielisestä lähinaapuri Ruotsista.

Sodan pauloissa on uraa-uurtava julkaisu, joka ehkä kuitenkin jättää tärkeimmät aihepiirit rauhaan syistä, joita en tiedä, enkä siksi ryhdy spekuloimaan. Ainakin kirjan toimittajilla näyttää olevan myös aika erikoinen kuva siitä, että kirjan edustama kriittinen militarismitutkimus voisi hyödyttää myös sotilasorganisaatioita (s. 279). Minusta tällainen toive on epälooginen, kun kirjan yleiseetoksena kuitenkin on toive päästä eroon sodista, militarismin ideologiasta ja sitä ylläpitävistä organisaatioista. Ei ole uskottavaa olettaa, että militarismin ydinorganisaatioissa ollaan kiinnostuneita niiden lakkauttamiseen tähtäävistä ideoista. Tätä kakkua ei voi syödä ja säästää yhtä aikaa. Edellä todetusta riippumatta Sodan pauloista on tärkeä avaus, joka toivottavasti saa jatkoa nyt puuttuviin suuntiin ja myös ratkaisun siihen, voiko militarismikriittisyys missään olosuhteissa sisältää ajatuksen sotilaallisten organisaatioiden hyväksymisestä tai jopa suosimisesta. Minusta en voi.

Arkkitehtuurimme koko kuva?

Minkä tahansa taiteellisen toiminnan kaikki aikakaudet kattava historiikki on iso haaste, vaikka alueen rajaisi Suomen kaltaiseen varsin myöhäiseen valtioyksikköön. Aalto-yliopiston apulaisprofessori Panu Savolainen on toteuttanut sellaisen arkkitehtuurin osalta yhdessä valokuvaaja Aleks Talven kanssa. Tuloksena on jo ulkoisilta mitoiltaan ja painoltaan muhkea Arkkitehtuurimme vuosituhannet : Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun (Sammakko 2024). 24 x 30 cm:n kokoisen ja parikiloisen järkeleen kustantajana ei siis ole sen paremmin mikään perinteisistä kustantamoistamme tai arkkitehtuuriin erikoistunut yritys, vaan Seppo Lahtisen vuonna 1996 Halikossa perustama Kustannusosakeyhtiö Sammakko, joka toimii Turussa. En tiedä, kertooko ratkaisu Sammakon rohkeudesta vai muiden pelkuruudesta – vai molemmista.

Tartuin itse kirjaan varovaisella toiveikkuudella, koska olen paitsi vain utelias, myös huonosti perillä siitä, miten hyvin aihetta on aiemmin käsitelty tai jätetty käsittelemättä. Savolainen luettelee puolisen tusinaa edeltäjäänsä, mutta jättää määrittelemättä, millä tavoin tämä uusi kokonaisesityksen lupaava kirja poikkeaa aiemmista ja täyttääkö se esimerkiksi jonkin selkeän puutteen. Joudun olettamaan, että erityisesti kirjan lupaama aikajänne on jäänyt vähälle huomiolle. On myös ilmeistä, että tuoreiden värivalokuvien keskeinen rooli kirjassa on ollut merkittävä peruste kustannushankkeelle. Kun tekijät ovat vielä nuoria miehiä, kyseessä lienee myös jonkin aivan uuden näkökulman etsiminen. Onko se arkkitehtuurin sijoittaminen kahden jääkauden väliseksi silmänräpäykseksi Maapallon historiassa? Voi ollakin.

Pari ulkoisen kritiikin sanaa ennen sukeltamista kirjan varsinaiseen antiin. Kirjan formaatti ja silkka fyysinen paino tekevät siitä ns. kahvipöytäkirjan, mutta sitä se ole ainakaan varsin pienellä fontilla toteutetun, jättiläismäisten marginaalien keskelle sijoitetun tekstipalstan takia. Itse en löytänyt luontevaa lukemisasentoa millään. Lopulta luin kirjaa keittiön pöydällä kirkkaan ledin alla siten, että vielä paksumpi kirja nosti tekstiä hiukan paremmin silmien eteen. Ehkä kirja on tarkoitettu nuorille ja vetreäsilmäisille arkkitehdinaluille ja hyvksyn sen. Sen sijaan en hyväksy taaskaan sitä, että ihmisten ja arkkiitehtonisten kohteiden nimiä vilisevässä kirjassa ei ole hakemistoa. Se on yksiselitteinen moka, oli syyllinen kirjoittaja tai kustantaja. Jos on ollut rahaa tällaisen järkeleen painattamiseen ja isoihin marginaaleihin, olisi pitänyt jättää se yksi satanen niitä pariakymmentä sivua varten, jotka hakemisto olisi tarvinnut. Viitteitä on 13 sivua. Miksi ei hakemistoa, Panu Savolainen ja Sammakko?

* * *

Aleks Talve on ottanut lähes kaikki kirjassa olevat valokuvat. Urakka on ollut melkoinen ja Talve on suoriutunut siitä kiitettävän hyvin. Monista tutuista kohteista on nyt tarjolla epätavallisia näkökulmia, valaistuksia ja tietenkin myös droonilla otettuja näkymiä, joista normaalisti nauttivat vain linnut. Itse olisin valinnut kirjaan enemmänkin talvikuvia, jollaisia katselemme puolet vuodesta. Kirjan kolofonissa todetaan, että kirjan "ulkoasun" on tehnyt Riikka Majanen eli kustantajan edustaja. Kun en ole aivan varma, tarkoittaako ilmaisu vain kantta ja graafista ilmettä vai myös jokaisen kuva- ja tekstisivun taittoa, totean kollektiivisesti, että kirjan taitto on lukijaystävällisempi kuin tekstikoko. Kuvat perustelevat kirjan suuren koon hyvin, minkä lisäksi kuvien värimaailma on hillityn tasapainoinen. Yhden kuvaajan jälki luo kirjaan rauhallisuutta, joka sekavista lähteissä kootuista suurikokoisista kirjoista joskus puuttuu.

Olen jäävi sanomaan mitään painavaa siitä, miten Panu Savolainen on onnistunut urakassaan luoda yleiskuva 10 000 vuodesta vain 300 sivulla. Minulla on vain joitakin uteliaan lukijan vaikutelmia, jotka haluan lausua ääneen. Voi olla, että kirjan varsin nopeasti ja lakonisen ilmaisun keinoin kuvaus avauu kunnolla vain sille, jolla on jo valmiina jokin yleiskuva sekä siitä, mitä arkkitehtuurilla alan ammattilaisten piirissä tarkoitetaan että siitä, miten jatkuva tyylien muutos toteutuu luovien ideoiden ja arkkitehdin palkkion maksavien reaalimaailman toimijoiden intressien paritanssissa. On selvää, ettei pieneen tilaa saa mahtumaan mitä tahansa määrää kovaa informaatiota eli varsinaista tietoa ja sitä tukevaa selitystä, jota vailla maallikko helposti putoaa kärryiltä tai kääntyy risteyksessä väärään suuntaan. Lyhyemmin: Savolaisen teksti ei ole ammattijargonia, mutta silti kyydissä oli yllättävän vaikea pysyä.

Erityisen hankalaksi koin sen oivaltamisen, missä kohdissa Savolaisen näkemys arkkitehtuurimme vaiheista mahdollisesti poikkeaa edeltäjien tulkinnoista. Kirjoittaja ei juurikaan tuhlaa aikaa ja palstatilaa lauseille kuten "toisin kuin tutkija X vuonna se ja se ilmestyneessä kirjassaan esittää". Olematta yhtä lukenut kuin kirjoittaja ei lukija voi näitä asioita havaita saati arvioida. Nämä 10 000 vuotta on siksi otettava sellaisina kuin Panu Savolainen ne esittää tai ryhdyttävä pontevasti lukemaan aiempia yleisluontoisia esityksiä. Meillä uteliailla ei yleensä ole tarvittavaa motivaatiota, joten se jää tekemättä. Siksi joudun itsekin vain toteamaan, että Savolainen tuntuu perustelevan varsin uskottavasti erilaiset käänteet, joita arkkitehtuurin historia on täynnä. Myös se käy ilmeiseksi, että aitoa ja omaperäistä historiallisen Suomen alueella syntynyttä arkkitehtuuria on, mutta varsin vähän. Valtaosin vaikutteet ja ideat ovat valuneet sieltä, missä aineellinen kulttuuri on ollut rikkaampaa, ihmisiä enemmän ja kanssakäymistä kaikkiin ilmansuuntiin.

* * *

Myönnän yllättyneeni ajatuksesta, että arkkitehtuurin historiaa voisi mielekkäästi ulottaa arkeologiselle kaudelle. On kuitenkin totta ja ehkä vielä yllättävämpää, että rajojemme sisältä löytyy eurooppalaisittain ainutlaatuisia rakennelmia, jotka ovat voineet liittyä hautauksiin tai muihin rituaaleihin. Kastellin jätinkirkolle ja Sammallahden kivilatomuksille ei löydy muualta varsinaisia vastineita. Jos arkkitehdit hyväksyvät ne arkkitehtuurimme varhaisimmiksi tunnetuiksi näytteiksi, amatööri ei tietenkään mukise vastaan. Arvelen silti, että ainakaan osa ammattiarkkitehdeistä ei innostu ajatuksesta, että suorakaiteen muotoon kasatut litteät lohkareet kertovat muinaisten kollegoiden työstä vaan että ne ovat enemmän yhteisön kollektiivisen fyysisen työn ja uskomusten tuote. 

Arkkitehtuuri on enemmän kuin vain rakennuksia, mutta silti arkkitehtuuri inhimillisessä ajattelussa on ennen muuta rakennuksia, joita katselemme ja joita käytämme niin arjen kuin juhlien tapahtumien puitteina. Jokaisella ihmisellä lienee ikioma arkkitehtoninen makunsa, vaikka sitä ei koskaan tietoisesti ajattelisi. Jotkin rakennukset ja niistä koostuvat näkymät miellyttävät mieltämme ja odotuksiamme, toiset taas eivät ja jotkut suorastaan ärsyttävät. (Ainakin kaikki helsinkiläiset tietävät, mistä näin sanoessani puhun.) Näyttää siltä, että myös niin epämääräisillä asioilla kuin "aikakausilla" olisi oma näkemyksensä arkkitehtuurin kaltaisesta, pääosin julkisesti näkyvissä olevasta maisemasta. Totumme arkkitehtuurin tuottamiin maisemiin ja huomaamme heti, jos siitä katoaa rakennus tai tyhjä kohta täytetään aiemmin näkemättömällä rakennuksella. Olemme kaikki arkkitehtuurin arkisia asiantuntijoita, vaikkakin vailla valtaa vaikuttaa siihen, mikä säilyy, mikä ei.

Aikanaan uuden ja ehkä jopa "hienon" purkaminen toisenlaisten makujen ja intressien aikana herättää ristiriitaisia ajatuksia. Yhden "Joutaa purkaa pois mokomakin rötiskö maisemaa pilaamasta!" on toiselle "Käsittämätöntä, miten tunteettomasti hävitetään kaupunkilaisten historiallisesta muistista kokonainen aikakausi!" Purkajien ja suojelijoiden taistelu tuskin päättyy koskaan, sillä arkkitehtuuri on lujuuslaskelmien ja kaltevuuskulmien ulkopuolella kovin vähän objektiivista olemista. Panu Savolainen, joka pohtii jo seuraavan jääkauden kaiken tieltään murentavaa vaikutusta, tuskin murehtii muutosta, koska juuri siitä hänen historiikkinsa kertoo, alituisesta muutoksesta vailla loogista suuntaa. Vain se seuraava jääkausi on varmasti toteutuva vaihtoehto. Savolaisen yksityiskohtainen kuvitelma siitä, miten jää pyyhkii Turun tuomiokirkon tuhansien vuosien kuluessa olemattomaksi saa tuntemaan, ettei Savolainen panisi pahakseen, vaikka voisi olla tuota tapahtumaa todistamassa.