Muisti, muisto, minuus

Seuraavan tekstin innoittajana on ollut Marja Saarenheimon kirja Kuka minä olen? Miten muisti meitä määrittää (Vastapaino 2024), erinomainen johdatus muistin ja tiedostamisen monimutkaisiin kysymyksiin. Saarenheimo on mielestäni onnistunut käsittelemään aihepiiriä tieteen ja popularisoinnin parhaita puolia yhdistellen saaden kaltaiseni täydellisen maallikon istuskelemaan lukemisen väliä mieleen nousseita ajatuksia muistiin kirjoitellen. Tämä ei siis ole mikään Saarenheimon kirjan esittely saati analyysi, jälkimmäiseen en edes kykenisi. Mutta ajatuksia tämän lukeminen antoi niin paljon, että vaihtoehtoja ei jäänyt. Suosittelen lämpimästi kirjaan tutustumista, se kannattaa.

* * *

On syvällisen outoa, suorastaan ihmeellistä, että muistamme ylipäätään mitään, mikä ei sisälly geneettiseen koodiin tai ns. lihasmuistiin ja jota emme jatkuvasti tarvitse pysyäksemme turvassa ja hengissä. En tarkoita tässä vielä kieleen perustuvaa abstraktioiden muistamista, vaan enemmänkin mieleen palauttamisen kykyä. Kuten aina yhtä häkellyttävää hajumuistin synnyttämiä voimakkaita, mutta silti reunoiltaan aivan läpinäkyviä muistikuvia tietyistä tilanteista, paikoista, hetkistä, ihmisistä. Kävin juuri läpi vanhoja kirjeitä, joista yhteen oli jäänyt jokunen molekyyli parfyymiä, jota sydämeni valittu yli 50 vuotta sitten käytti ja joka heitti minut hetkeksi aivan muualla, menneeseen aikaan. Olen kokenut samanlaisia hetkiä ennenkin, mutta ne yllättävät aina voimakkuudellaan. Ne tuntuvat olevan ajan ulottumattomissa.

Hajumuiston voi tulkita biologiseksi ilmiöksi, koska esimerkiksi myrkyllisten tai muuten vaarallisten hajujen tunnistaminen niiden tavallisuusasteesta riippumatta on elintärkeää. Mutta miten pitäisi tulkita musiikin kaltaiseen ilmiöön, kun se toisaalta tempaisee meidät johonkin tiettyyn muistoon aina yhtä varmasti, mutta toisaalta soi aivoissamme näennäisesti täysin itsenäisesti ja tietoiselta persoonalta mitään kysymättä. Itselläni on koko aikuisen elämän ajan ollut käynnissä lähes tauoton jukebox, joka saa minut hyräilemään ääneen tai äänettä jotain satunnaisen tuntuista sävelmää, jonka ei tarvitse olla lempimusiikkia ollenkaan, pikemminkin jotain ihan muuta. Minulle huomautetaan usein sekä siitä, että viheltelen ja hyräilen muita häiritsevän kovaa, vaikka itse en ole huomannut asiaa ollenkaan. Tai minulta kysytään väsyneen sarkastisesti, onko minun aivan pakko hyräillä joululauluja keskellä kesää.

Mikä saa aivomme, muistimme kiistattoman lähteen, soittelemaan alitajunnan valitsemaa musiikkia? Minulla ei ole asiasta aavistustakaan, mutta haluaisin mielelläni tietää. Se voisi osaltaan selittää, miksi tietoisen minäni on vaikea nimetä monia reaalimaailmaan purkautuvia musiikkiaiheita, vaikka ne tuntuvat todella tutuilta. Asia on suorastaan nolo, koska olen tehnyt elämäntyöni kirjoittamalla sävellyksille annettuja nimiä eli minun pitäisi olla asiantuntija. Joskus olen, joskus en. Laulujen sanoja en opi millään, vaikka voin puoliautomaattisesti säestää kitaralla kymmeniä, ehkä satoja suosittuja lauluja ja pop-kappaleita. En voi kiertää havaintoa, että ainakaan minä en hallitse muistiani ja muistojani, jos kukaan.

* * *

Muistaminen on meille tärkeä ja arka asia, koska eräässä mielessä meillä ei ole mitään muuta. Jos muistimme katoaa, persoonallisuutemme katoaa saman tien. Emme edes tiedä, miltä tuntuu kadottaa muisti, koska sen kadottaneet eivät kykene kertomaan kokemuksesta. Olemme muistimme ja siksi suhtaudumme siihen liittyviin asioihin vakavasti ja myös huolestuneesti. Kun muistisairaudet ovat keski-iän nousun myötä yleistyneet, ainakin oman ikäluokkani (s. 1949) ihmiset heittelevät vimmatusti dementiavitsejä kuin torjuakseen niiden pahan hengen tartunnan. Muisti ja muistot ovatkin varsin keskeinen aihe niin viihteessä kuin kaupallisessa terapiassa, jonka vastenmielisimpiä piirteitä on ns. valemuistojen syöttäminen milloin minkäkin ongelman selittäjäksi. Meidät on helppo huijata uskomaan, koska pelkäämme niin kovasti unohtamista. Koska me olemme niin voimakkaasti omat muistomme ja kykymme muistaa.

Muistimme on myös henkilökohtainen asevarastomme, josta poimimme erilaisiin tilanteisiin tepsiviä keinoja päihittää kilpailija, osoittaa pätevyyttämme tai yksinkertaisesti tehdä itsestämme kiinnostava tai haluttava. Loputtomasti hauskoja ja jännittäviä tarinoita muistava ihminen on luonnostaan ihmisseurueen keskipiste, ja mitä hurjempia tarinat ovat, sen kirkkaammaksi keskipiste tulee. Huono muisti tulkitaan helposti ihmisen yleiseksi heikkoudeksi, jopa viaksi. Itsekin suomimme mielellään huonoa muistiamme, koska se tarkoittaa, että meillä on hyvämuistisempia vähemmän välineitä, joilla selvitä. Olen itse aina pelännyt ja inhonnut aikaan sidottuja haasteita, koska itselläni ei ole keinoa "poimia" vastauksia aivoistani. Mensan testi on tästä hyvä paha esimerkki. Jo tietoisuus siitä, ettei tehtäviä saa pohtia rauhassa, tuottaa itseään toteuttavan epäonnistumisen, eikä edes potentiaalisia resurssejaan saa käyttöön. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi älykkyys olisi sidottava aivojen, muistin ja oivaltamiseen nopeuteen. Se ei ole reilua.

Muistin keskeisyyttä yhteisöllisessä olemassaolossamme ei tarvitse erikseen mainita, tiedämme ja vaistoamme sen lapsesta alkaen. On koulukunta, joka väittää, että jokainen voi parantaa muistiaan tietyillä harjoitteilla ja ettei kyse ole muusta kuin treenaamisesta. Minä en usko, mutta vastaus on valmiina: olen vain joko laiska tai kunnianhimoton. Itse uskon siihen, että muisti ja muistin aktiivinen käyttö ovat eri asioita. Kaikilla tavanomaisin aistein varustetuilla ihmisillä on valtavasti muistoja, koska sellaisia syntyy jokaisesta kokemuksesta. Aivomme kuitenkin prosessoivat muistoja eri tavoin, enkä tiedä, onko maailmassa kaksia, muistin osalta samanlaisia aivoja. Epäilen, ettei ole. Fysiologisella tasolla aivot ovat yllättävän erilaisia, eivätkä pelkästään painonsa osalta. Täytyy olla niin, että muistamisen kyky on samalla lailla persoonallinen ominaisuus kuin kyky erottaa sävelkorkeuksia tai hahmottaa geometrisiä rakenteita.

* * *

Muisti ja muistot ovat eri asioita. Muistoja voidaan siirtää sukupolvelta toiselle suullisesti, kirjallisesti ja esineellisesti. Muisti saadaan geenien myötä, eikä sitä ilmeisesti voi millään merkittävän dramaattisella tavalla muuttaa (paitsi tuhota kyllä, lyömällä, alkoholilla jne.). Ihmisen lajiominaisuuksiin kuuluu muistojen kierrättäminen ja siirtäminen ajassa, mutta kaikki se täytyy tehdä evoluution ja genetiikan tuottamalla aivokalustolla, jonka yksityiskohdat vaihtelevat. Ihmislajin pärjäämisen kannalta ei yksilön muistin piirteillä ole suurta merkitystä, mutta sillä, miten muistia käytetään kulttuurissa, onkin sitten sitä suurempi merkitys. Siksi evoluutio ei ole muovannut meistä kaikista hyvämuistisia runonlaulajia. On selvästi riittänyt, että osalla yksilöistä on "hyvä muisti", miten se milloinkin määritelläänkin. 

Tuntuu siltä, että valtaosa ihmiseläimen kyvyistä ei ole vahvasti muistiin kytkeytyneitä. Ilmeisesti valtaosa muistikyvystämmekin on pysyvästi vain alitajunnan käytössä. Tavattoman monet ihmiselle tärkeistä ja mieluisista asioista eivät edellytä sitä, mitä yleensä pidämme "hyvänä muistina". Useimmat pelit, urheilu, metsässä tarpominen tai rappusissa liikkuminen ovat motoriikan, eivät muistin asioita. Mutta ihmisten väliset suhteet, tiede ja kulttuuri ovat ilmeisesti hyvin vahvasti riippuvaisia siitä, että muistimme toimii luotettavasti sekä alitajunnan että tietoisen ajattelun tasolla. Jos ei muista ihmisten nimiä, kasvonpiirteitä, lähimpien merkkipäiviä tai keskeisiä luonteenpiirteitä, on nopeasti pulassa. Kun muisti on riittävän "huono", ihminen tavallaan menettää oikeutensa olla täysivaltainen persoona. Emme yleensä jaksa olla kärsivällisiä, jos toisella on omaamme selvästi huonompi muisti.

Minuus ja persoona eivät tule ihmiseen valmiina pakettina, vaikka jonkinlaiset valmiudet tulevatkin. Minuus ei ole valmis rakennus, vaan korkeintaan kehikko, jonka puitteissa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Ilman muistia ja jatkuvasti kertyviä muistoja emme kykene täydentämään minuuden kehikkoa, vaan se jää todellisuuden säiden armoille. Arvelen, että esimerkiksi kehityshäiriö, jossa sanotaan ihmisen "jääneen nelivuotiaan tasolla" , tarkoittaa itse asiassa sitä, että syystä tai toisesta tämä ihminen ei kykene käyttämään muistiaan toivotulla tavalla. Biologinen olento kehittyy, mutta minuun ja persoona eivät. Ainakaan vielä asialle ei voida mitään. Ehkä ei koskaan. Minuuden ja muistin yhteyttä pidän itse hyvin olennaisena sillä varmuudella, jonka täydellinen maallikkous vain voi antaa.