Слава Україні?

Yritin lukea Ilmari Käihkön tuoreen kirjan 10 oppia sodasta (WSOY 2025). Jouduin huomaamaan, että edessäni olikin limittäin kaksi kirjaa, joista toista luonnehtisi paremmin otsikko Slava Ukraini. Koin kirjan hämmentävän kaksijakoiseksi. Kirjan virallisen otsikon ja alaotsikoiden asiallinen tietokirjailija olisi halunnut ehkä mieluummin kirjoittaa henkilökohtaisesta sodasta Ukrainassa. En voi tietää, onko kirjan rakenne alusta lähtien ollut harkittu, vai onko julkaistu kirja, joka toteuttaa ainakin Käihkön itsensä näkökulmasta kaksi tavoitetta. Minä lukijana olin pettynyt, sillä se mikä toimi Sotilaan päiväkirjassa, ei enää tyydytä kriittistä lukijaa. Syykin on ilmeinen; Ukrainasta kirjoittava Käihkö on asianosainen, joka murehtii ukrainalaisten ystäviensä kohtaloa ja kirjoittaa kaikesta erittäin vahvasti asenteellisesti. Se on tietenkin täysin sallittua ja tyydyttää epäilemättä monen kirjaan tarttuneen syvimmät toiveet. Minua sen lukeminen ei kuitenkaan kiinnostanut.

Siinä missä sodantutkija Käihkö pystyy tarjoamaan lukijalle jäsentynyttä ja koherenttia analyysiä sotimisista yleisellä tasolla, hän romahtaa Ukraina-ystävänä amatöörin tunteenomaiseen tyyliin, joka välttää karkeimmat russofobiset ilmaisut, mutta ei jätä lukijalle epäselväksi puolenvalintaansa. Ikävin havainto on, että Käihkö näyttää nielaisseen sellaisenaan läntisen sotapropagandan kaikki selitykset, eikä edes muodon vuoksi lähesty jotain Butšan tapausta sillä lailla kriittisesti, kuten sotia tutkivalta voisi odottaa tyypillisen propagandailmiön kohdalla. Käihkö ei erittele monipuolisesti vuoden 2022 hyökkäykseen johtanutta kehitystä, vaan tyytyy latteaan teoriaan "hullusta Putinista". Erityisen ilmeistä on Käihkön haluttomuus nähdä sotaa Ukrainassa suurvaltojen sijaissotana. Yhdysvallat on Käihkön kokonaiskuvassa olemassa, mutta hiljaisena ja passiivisena jossain taustalla.

Ukrainasta puhuessaan Käihkö jättää kaikki hyvin tunnetut kielteiset ilmiöt (kuten maan syvällinen korruptio ja tiukassa istuva oligarkkivalta; Käihkö pitää Ukrainaa demokraattisena valtiona!) lähes käsittelemättä, koska niistä kirjoittamalla hän olisi joutunut tavallaan ristiriitaan oman ukrainalaisuutensa kanssa. Näinhän voi tietokirjoittaja valita, mutta joutuu sitten myös hyväksymään kriittisen lukijan tyytymättömyyden ilmaukset. Miksi kenenkään pitäisi maksaa sotapropagandan esittämisestä historiallisena totuutena sodan edelleen riehuessa? Kun lukee johdannon lopusta kirjan kirjoittamista tukeneiden säätiöiden ja muiden tukijoiden häkellyttävän pitkää listaa, täytyy tyytyä olettamaan, että juuri sotapropagandalle halutaan rahaa antaa. Kauttaaltaan kriittinen kirja olisi voinut jäädä kokonaan ilman taloudellista tukea.

* * *

Käihkön teksti kymmenestä sotahistoriasta kumpuavasta opetuksesta on asiallinen, joskin lukija saattaa jossain vaiheessa kyllästyä Carl Philipp Gottlob von Clausewitzin nimeen, johon kirjoittaja viittaa tuon tuostakin. Aatteellinen pasifisti ei myöskään innostu opetuksista, joista tärkein ei ole sodan välttäminen kaikin keinoin. Käihköä ei voi syyttää militarismista, vaikka onkin vaikea ymmärtää näin kokonaisvaltaista keskittymistä sotimiseen "tieteenä" samalla kun korostaa sotien arvaamattomuutta ja pitää niitä todisteena "maailman" epätäydellisyydestä. Käihkö ei ole pasifisti, vaan normaali täysjärkinen ihminen, joka haluaisi sotien loistavan poissaolollaan, mutta toisaalta alistuu niiden pysyvään läsnä olemiseen ja tekee aiheen tutkimisesta itselleen ammatin.

Vaikka Käihkön kymmenessä pointissa ei ole mitään varsinaisesti uutta ja yllättävää, on niiden läpikäynti hyvää illuusioiden ravistelua kenelle tahansa, joka aidosti ihmettelee, miksi Homo sapiens harrastaa jotain niin typerää, kallista ja vaarallista kuin sotimista. Mitään ikiomaa sotimisen teoriaa Käihköllä ei ole tarjota, eikä sellaista kukaan ehkä vaadikaan. Mutta on hyvä, että akateemisesti koulutettu muistuttaa lukijakuntaansa mm. siitä, ettei Suomen viimeinen sotatoimi ollut saksalaisten karkottaminen Lapista, vaan osallistuminen sotaan Afganistanissa osana kansainvälisiä joukkoja. Liikaa ei voi korostaa myöskään sitä, että sodat ovat aina yhteiskunnallisia ilmiöitä, ne eivät synny tyhjästä ja katoa tyhjään.

Olen kuitenkin eri mieltä sotatieteilijä Käihkön kanssa siitä, että sotia on vaikea ymmärtää. Siitä, että niiden todellisuus on usein sotkuista ja vaikeasti hahmottuvaa ja että taustalla olevat motiivit pidetään usein aktiivisesti salassa, ei mielestäni seuraa ymmärtämisen, vaan selittämisen ongelma. Ymmärtämiseen riittää mainiosti todeta sotiminen yhdeksi vallankäytön muodoksi (tunnettu toteamusta sodasta diplomatian jatkeena ei ole tämän kanssa ristiriidassa, valtaa käytetään kaikilla tarpeellisiksi koetuilla tavoilla). Asian voi ilmaista myös hienosti latinaksi sanoilla cui bono? eli kuka sotimisesta hyötyy (asekauppiaatkin on hyvä pitää mukana laskelmissa, sillä heillä on markkinoita vain, jos vallankäyttäjillä on motivaatio turvautua aseisiin; on selvää, että moderni asekauppias lietsoo erimielisyyksiä, jos ei rähinää itsestään synny), Vaikeata on ehkä selvittää, mitkä kaikki tekijät ovat jonkin tietyn sodan taustalla. Periaatteen tasolla asia tuskin on arvoitus kenellekään vallankäytön toimijalle.

* * *

Henkilökohtaisen pettymyksen koin myös niissä harvoissa kohdissa, joissa Käihkö analysoi Israelin sotapolitiikkaa. Kaikesta huomaa, ettei kirjoittajalla ole palestiinalaisten kärsimyksiin samanlaista henkilökohtaista suhdetta kuin ukrainalaisten. Ehkä asenteen viileyteen vaikuttaa myös se, että myötätunto palestiinalaisia kohtaan voi ainakin teoriassa kilpailla ukrainalaisiin kohdistetun empatian kanssa. Suomessa tilanne on niin epätasainen, ettei tarvetta vähätellä Israelin yksipuolisen sodan tuhoisuutta pitäisi olla. Mutta niin vaan käy, että Käihkö onnistuu kirjoittamaan kansanmurhaa toteuttavasta Israelista varovaisen pehmeästi ja Hamasin kaikinpuolista pahuutta propagandistisesti korostaen. Oman arvioni mukaan taustalla on Käihkön pyrkimys välttää ajatusketjuja, joiden päässä on toteamus, että jokseenkin kaikkien toisen maailmansodan jälkeisten sotien aktiivinen lietsoja on olut Amerikan Yhdysvallat. Miksi ja miten ihmeessä Yhdysvallat ei ole Käihkön ajankohtaisten analyysien ytimessä. Nyt kirjan suurvaltapoliittinen analyysi vaikuttaa sekä lapsekkaalta että täysin riittämättömältä. Että se setä Sam muka, sehän on niin mukava heppu!

Olin Käihkön julkisten esiintymisten perusteella arvioinut, että hän on itsenäisesti ajatteleva sotatutkija. Joudun toteamaan, että se mahdollinen itsenäisyys toteutuu kuitenkin hyvin tavanomaisen "länsi on hyvä, itä on paha" -ajattelun sisällä. Ei kai arvostetulla tutkijalla voi olla pakottavaa tarvetta esittää Yhdysvallat hyväntahtoisena maailman erotuomarina, kun kaikki tosiasiat viittaavat siihen, että tämä tuomari käyttäytyy kuin pahin häirikkö hiekkalaatikolla? Onko sotatutkijalle mahdotonta kirjoittaa neutraalia lausetta, että kaikilla valtioilla on legitiimit turvallisuustarpeet, jotka valtio itse määrittelee, ei potentiaalinen vastustaja? Olisiko ylivoimaista myöntää, että Venäjän ulkopolitiikka on täsmälleen yhtä itsekästä kuin kaikkien muidenkin valtioiden, eikä sitä pyöritä mikään mystinen pahuus, vaan kenties sittenkin historialliset opetukset eksistentiaalisista hyökkäyksistä lännestä kohti Moskovaa. 

Käihkön ensimmäistä opetusta, että vaikka sota on kamalaa, se on joskus huonoista vaihtoehdoista paras, on pasifismin näkökulmasta vaikea hyväksyä. Käihköllä ovat tietysti esimerkkeinä Ukrainan puolustustaistelu ja Suomen talvisota (jota edeltäneistä lukuisista aluevaihtoehdotuksista Käihkö kuitenkin täysin vaikenee, koska ne eivät sovi kuvaan). Pasifistikin joutuu toteamaan, että sotaa itsepuolustuksena on vaikea rationaalisilla perusteilla tuomita. Kiistelemme tietenkin pohjimmiltaan siitä, mitkä sodat ovat aidosti puolustuksellisia. Esimerkiksi Hamas ei ole Käihkölle vastarintaa pakkotilanteessa järjestävä "oikeutettu sotija", vaan Israelin propagandan mukaisesti äärijärjestö tms. Tämä jää Käihkön kohdalla painavimmaksi argumentiksi, sotatieteilijän oikeus määritellä, ketkä käyvät puolustussotaa, ketkä eivät. Minusta sellaista oikeutta ei ole, vaan myös Ukrainaa rakastavan sotatieteilijän olisi pitänyt uskaltaa todeta, että Venäjän hyökkäykseen jouduttiin ennen muuta siksi, että Ukrainan johtajat sallivat muuttaa maansa välineeksi, jonka avulla Neuvostoliiton raunioiden ryöstelyssä nolosti näpeilleen saaneet kansainväliset sijoittajat saisivat kostonsa eli vuodatettua Venäjän verta riittävästi polvilleen pakottamiseksi. Ainakaan toistaiseksi Ilmari Käihkön ei ole ollut pakko olla näin viileä realisti.