Häijy ja ilkeä, tositarkoituksella

Mitä syntyy, kun porvarillisen valtalehti Helsingin Sanomien toimittaja ryhtyy tutkivaksi journalistiksi ja ottaa luuppinsa alle Riikka Purran rasismin, perussuomalaisten aggressiivisen viestintäkulttuurin ja kotimaisen politiikan "myrkyttymisen"? Likainen somesota (Nemo 2025) ei ole neutraali, vaikka pyrkii ulkoisesti välttämään ilmaisuja, joista kohde voisi nostaa taas yhden someäläkän. Pekka Mykkänen on valtalehden toimittajana puun ja kuoren puristuksessa, vaikka voi olla vaikea määritellä, mitä oman työnantajan suunnalta olisi voinut seurata, jos Mykkäsen kirja olisi persujen sometaktiikkaa vilpittömästi tai kateellisesti fanittava. No ei ole, kyllä tämä on ainakin "persukriittinen" siinä missä rasismia ja vieraskammoa voi kutsua pehmeästi "maahanmuuttokriittisyydeksi".

Mykkäsen kirja on ajoittain varsin yksitoikkoiseksi valahtava Perussuomalaisten viestintäkulttuuria erityyppisten tapauskertomusten perkausta. Tylsyys ei ainakaan kokonaan ole kirjoittajan vastuulla, sillä vaikka niin ei välttämättä tulisi olla, persujen viestintäpolitiikka on loppujen lopuksi aika vähien ainesten kierrätystä tekniikalla, jossa määrä tuppaa jatkuvasti nousevan laatua rutkasti tärkeämmäksi tekijäksi. Havaintoa voisi pitää yllättävänä, jos Mykkäsen lailla kuitenkin myöntää, että em. politiikan aivot eli Jussi Halla-aho ja Matias Turkkila ovat molemmat älykkäitä tavalla, joka asettaa puolueen varsinaisen kenttäarmeijan valovoimaisimmat räyhääjät vääjäämättä narrin rooliin.

Varsinkin Turkkila on kirjan perusteella se henkilö, joka tulee tai haetaan paikalle aina, kun ehkä sovittu taktiikka pettää tai joku räyhääjistä unohtaa, mitä oli sovittu ja aiheuttaa puolueen kannalta ei-toivotun somerähäkän. Halla-aho ei ilmeisesti vaivaudu kuin poikkeustilanteissa toimimaan yleisen pelastajan roolissa, ei varsinkaan sen jälkeen, kun hän päätti siirtyä tuuliselta puoluejohtajan tontilta eduskunnan puheenjohtajaksi. Ratkaisun kaikki taustat selviävät ehkä joskus tulevaisuudessa, tässä ajassa operaatio näyttää suhteellisen itsekkäältä liikkeellä, jolla Halla-aho hankki itselleen muodollisesti erittäin arvostetun pestin. Sen hintana tosin oli historiallisen alhaisten kannatuslukujen sietäminen vuodesta toiseen. 2023 Halla-ahoa äänesti salaisessa vaalissa vielä 134 edustajaa, 2024 vain 91 ja 2025 105 kollegaa. Vuoden 2026 116 ääntä eivät varmasti ilahduttaneet, sillä perinteisesti puhemies saa melkein kaikkien muodollisen tuen.

* * *

Kirjan sisältämiä nahinoiden avauksia ei ole mielekästä sen tarkemmin avata, koska perimmäinen kysymys, jota Mykkänenkin arvatenkin on yrittänyt pitää mielessään, on kysymys persujen viestintästrategian ja myös -taktiikan yksioikoisesta nojautumisesta ilkeyteen, riitaisuuteen, uhriutumiseen ja oman virheettömyyden julistamiseen. Onko kyseessä tietoisesti valittu linja monenlaisten joukosta vai oliko niin, ettei puolueella loppujen lopuksi ollut muuta vaihtoehtoa, koska jäsenistö ja potentiaaliset äänestäjät eivät olisi muuhun suostuneet tai koska puolueella ei ollut laittaa keskeisiin ja näkyviin tehtäviin taitavia ja tyylivaihdoksiin kykeneviä toimijoita? Jos ajattelemme, että puolue korvasi liian natsihenkisen Vilhelm Junnilan päähallituspuolue Kokoomuksesta mainehaitallisuutensa takia potkitulla Wille Rydmanilla ja nimitti eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi poikkeuksellisen tylysti somessa töksäyttelevän Jani Mäkelän, ainakin jälkimmäinen kertoo vaihtoehdottomuudesta (Rydman oli luultavasti silkkaa vittuilua hallituskumppanille).

Kun Mykkäsen kirja ei yllättäen pääty oikeastaan minkäänlaiseen yhteenvetoon, hoidan sitä tonttia seuraavassa omin luvin ja omalla vastuullani. Näkemykseni on, että persuilla on aidosti pulaa julkisista kasvoista ja puhujista, jotka pystyisivät tasapainottamaan puolueen ikävää, häijyilevää ja laskelmoitua tukeutumista ns. kansan huonoimpiin ominaisuuksiin eli kateuteen ja oman kurjuuden kohentamiseen sillä, että löytyy joku muu, jolla menee vielä huonommin ja johon verrattuna on itse luomakunnan kruununjalokivi. Varmasti on niin, että tahallinen junttimaisuus on kannattanutkin, vaikka ei enää siinä vaiheessa, kun persut hallituspuolueena ja Purran valtiovarainministeröimänä joutuivat maksamaan katteettomien lupausten pettämisestä. 

Todennäköisesti Turkkila on jossain vaiheessa analysoinut tilanteen ja todennut, että Jussi Halla-ahoa "Mestarina" pitävien puolue ei voi olla muuta kuin häijy, ilkeä, kaunainen ja ikuinen uhri. Mehän emme tiedä, mitä Turkkila olisi tehnyt, jos olisi itse puolueen johtaja, emmekä koskaan saane tietääkään. Viestintästrategia oli rakennettava niistä palasista, joita oli käytettävissä. Kun Matti Putkonen oli vielä puolueen julkinen torpedo, Turkkila saattoi luottaa siihen, että "työmies" pitää porukat ruodussa. Putkosen väistyttyä eläkkeelle hallitustaipaleen käynnistyttyä ja Riikka Purran muututtua näkyvästä puoluejohtajasta vielä näkyvämmäksi, mutta myös haavoittuvammaksi valtiovarainministeriksi on Turkkila epäilemättä joutunut aktiivisemmin ohjailemaan julkista viestintää, jos se on kaikkien osasten kohdalla ollut edes mahdollista (Jani Mäkelän ohella on erityisesti Sebastian Tynkkysen "ohjailua" pidetty käytännössä mahdottomana tehtävänä varsinkin puolueen ainoaksi mepiksi valinnan jälkeen).

* * *

Mykkänen ei edes yritä vastata kysymykseen siitä, kenen "syytä" tai "ansiota" persujen someviestinnän onnistuminen tai epäonnistuminen on. Erityisen tarkkaan Mykkänen välttelee sitä havaintoa ja johtopäätöstä, että persut ovat voineet riehua erityisesti somessa tunnetulla tavalla ja menestyksellä, koska muut eduskuntapuolueet tai media eivät ole tehneet juuri mitään persujen tyylin eristämiseksi. Media on sallinut persukielisen räyhäämisen ehkä pääasiassa siksi, että sen maustamana on lehtiä ja juttuja ollut helpompi myydä. Mutta muiden puolueiden huolettomuus on joko ymmärtämättömyyttä tai kylmää laskelmointia. Laskun maksaa joka tapauksessa yhteinen yhteiskuntamme, eikä kyse ole edes mistään kaukaisesta tulevaisuudesta, vaan persupuheen laskuja maksellaan jo nyt.

Sekin lienee selvää, että persujen viestinnän monet ideat on kopioitu suoraan trumpilaisen oikeiston arsenaalista. Tätä velkaa ei media ole mielestäni erityisen pontevasti pitänyt näkyvissä. Ei ole pitänyt, koska suomalainen oikeisto on Kokoomusta myöten arvioinut trumpilaisuuden voittavaksi hevoseksi. Ennen Orpon-Purran hallitusta Kokoomus pyrki silloin tällöin muistuttamaan, että PS on ikävällä tavalla maahanmuuttovastainen ja antaa rasismille etc. liian paljon periksi. Hallituksessa kuvioksi on vakiintunut se, että persut järjestävät tai tulevat järjestäneeksi kansallisen kohun, jota Kokoomus vähättelee ja siivoilee nopeasti unohdettavien asioiden hautausmaalle. Mikään normaali hallitusohjelma ei olisi sietänyt jatkuvaa kumppaneiden nöyryyttämistä, mutta tässä tapauksessa Kokoomuksen ideologiset tavoitteet olivat niin pakottavat, ettei mikään ole saanut tai voinut hallitusta kaataa.

Likainen somesota valottaa persujen viestinnän periaatteita suurella esimerkkiaineistolla, jonka luulisi toimivan varoittavana esimerkkinä. Mykkänen ei peittele sitä, että pitää persujen toimintaa kansallista puhetapaa ja ehkä myös parlamentarismia heikentäneenä, ehkä jopa "mädättäneenä". Helsingin Sanomat ei ole kuitenkaan missään vaiheessa kohdellut persuja tavalla, joka vaarantaisi oikeiston historiallisen ristiretken hyvinvointi-Suomen peruuttamiseksi, köyhien kyykyttämiseksi, rikkaimpien etujen lisäämiseksi ja ennen muuta perinteisen työväenluokan nujertamiseksi. Siksi koko porvarillinen Suomi on tyytynyt moitiskelemaan persujen räikeimpiä viha- ja kaunapuheen ilmentymiä samalla tarkasti varoen edistämästä oikeistolaisen hallituksen murentumista. Sen takia persupuheen monet ikävät puolet on tosiasiallisesti hyväksytty ja otettu yhteiseksi poliittiseksi todellisuudeksi. Sitä ei Mykkänen sano ääneen, mutta siitä hänen kirjansa tarinat pohjimmiltaan kertovat. 

 

 

Pekka Mykkäsen kuva (C) Emma Grönqvist

PS. Mykkäsen kirjan kansi on niin luotaantyöntävä, että sen täytynee olla harkittu tyylillinen ratkaisu, joka pyrkii olemaan yhtä sisällön yleistunnelman kanssa. Kannen tekijää ei ole mainittu, se taitaa olla AI. Koska Nemo on Otavan omistama, vaikka aikoinaan 1997 itsenäiseksi yleiskuntantamoksi perustettu, resurssipulasta ei ole voinut olla kysymys. Synkkä ja surullinen vakka sai näköisensä kannen.

Sukupolvien ketju

Muistan pohtineeni, kiinnostaako minua ihan oikeasti lukea Tove Janssonin veljentyttären kirjaa vanhemmistaan ja muista Jansson-suvun jäsenistä. Periaatteessa ilman muuta, mutta olin skeptinen sen suhteen, mitä vasta 1962 syntynyt ison henkisen perinnön valvojaksi päätynyt "kolmannen polven Jansson" voisi aiheesta saada irti. Olin ilokseni täysin väärässä ennakkoluuloissani, sillä Sophia Jansson on kirjoittanut kirjansa Tre öar – mamma, pappa och jag (Förlaget) esiin kaivamiensa dokumenttien, ei pelkästään omien ja muiden muistikuvien pohjalta. Kolme saarta – Isä, äiti ja minä (Siltala 2025, onnistunut suomennos Jyrki Kiiskinen) on saanut takakansiteksteissä epiteetin "omaelämäkerta", jota en pidä järin osuvana, vaikka on se sitäkin. Minusta kirjan päähenkilönä on ehdottomasti se merkillinen sukupolvien ketju, jollaisen osia kaikki olemme, vaikka emme sitä näin vahvasti koskaan ilmaisisikaan.

Kirjan toinen ei-inhimillinen päähenkilö on villin meren ympäröimä saari, jonne ihminen voi tilapäisesti sijoittaa sen osan sisäisestä kaipuustaan, joka ei tyynny hyrisemään onnesta muualla kuin alkukantaisessa "luonnon helmassa", kaukana ihmistä jäytävistä ikävistä asioista, mitä ne itse kullakin sitten ovatkin. Janssonien taiteelliselle suvulle se tärkein, ensimmäinen saari löytyi Pellingin edustalta itäiseltä Uudeltamaalta. Tai oikeammin kaksi saarta, koska Tove Jansson ja Tuulikki Pietilä halusivat itselleen vielä enemmän yksityisyyden rauhaa ja löysivät sen Klovharun saarelta. Ne kaksi muuta saarta ovat Ibiza Espanjan itärannikon edustan Baleaareilla ja Tonga maapallon toisella puolella. Kirjan tarinassa saarilla kaksi ja kolme on enemmän symbolinen rooli, mutta Pellinki, se on Janssonien suvulle korvaamaton, ainoa mahdollinen tapa viettää Suomen kesää.

Kirjan perustunnelma kumpuaa siitä, mistä aikuiset ovat olleet haluttomia puhumaan ainakaan ääneen. Kaikeksi onneksi Sophia Janssonin elämän alkupuolella vielä kirjoitettiin ahkerasti kirjeitä, kun ei oltu samassa paikassa. Paljon on tuhoutunut, mutta varsinkin Tove Janssonin kirjoittamia on paljon myös tallessa. Niitä myös siteerataan kirjassa paljon, mikä tuntuu aina tervetulleelta, sillä muuten suurelle yleisölle tutuin Jansson ei ole kirjan päähenkilö, vaikka tärkeä myös muistelijalle. Suomenkielisille lukijoille lienee kiinnostavin ja vähiten tuttu "uusi Jansson" muistelijan isä, Lars Jansson, tyttärelleen Lasse. Sophia Jansson etsii itselleen rakkaan isän tuntemattomiksi jääneitä piirteitä yhtä aikaa kiihkeästi ja hiukan peläten, mitä kaikkea sieltä paljastuu. Myös äiti Anita Leschin arvoitus on koko kirjan ajan tyttären tavoitteena, vaikka lukija saakin nopeasti tietää, että äiti kuoli vain 38 vuoden ikäisenä, epätoivoisena ja aika yksin.

* * *

Sophia Janssonin kirjassa ollaan epäsovinnaisen suvun, mutta silti perin suomalaisittain sovinnaisen vaikenemisen maisemissa. Isoisä Viktor Jansson ei osaa sopeutua itsenäisen Suomen vaihtuviin olosuhteisiin ja vaikenee viihtymällä paremmin eläinten kuin ihmisten kanssa. Isänäiti Signe Hammarsten-Jansson (kutsumanimeltään Ham), merkittävä kuvataiteilija ja postimerkkien suunnittelija on turvallinen ja suojaava, mutta ei loputtomilta töiltään aina ehdi. Äidinisästä ei ole oikein mitään tietoa ja Ruotsissa asuva äidinäiti Ester Lesch on kova ja itsekäs, hänkin kyvytön puhumaan vaikeista asioista. Puhumattomuus liittyy sekä ihmissuhteisiin että alkoholiin – ja sukupuoliseen suuntautumiseen. Viktorin ja Signen kolmesta lapsesta keskimmäinen, Per Olav Jansson osoittautuu ainoana ihan tavalliseksi heteroksi, kun taas sekä Tove että Lasse huomaavat olevansa joko bi- tai homoseksuaaleja, vaikka Tovekin harkitsee porvarillista avioliittoa ja Lasse sellaisen toteuttaakin.

 

Tämän päivän gender-poliittisessa keskusteluilmapiirissä unohdetaan helposti, miten riskialtista rehellisyys sukupuoliasioissa saattoi vielä 1970-luvulla olla. Vaikka taiteilijapiireissä on "aina" tiedetty itse kunkin kiinnostuksen laji, mitään avoimuutta ei voitu harrastaa ns. julkisuuden tasolla. Kaapissa piti olla, oli olo kuinka ahdistunut tahansa. Kirjasta käy ilmi, ettei Lars Jansson mennyt Anita Leschin kanssa naimisiin rakkaudesta, vaan koska yhdessäolo oli johtanut ei-suunniteltuun raskauteen. Pikainen naimisiin meneminen säästi kaikki osapuolet kiusalliselta tilanteelta, joka tässä tapauksessa tarkoitti ainakin Lassen kohdalla kaksinkertaista teeskentelyä. 

 

Jotta kuvio ei olisi liian yksinkertainen, Sophia Jansson ymmärtää löytämiensä kirjeiden ja muistamiensa pienten asioiden perusteella, että hänen isänsä oli homo ja äitinsä lesbo, ei pelkästään tätinsä Tove. Äiti kuoli maksakirroosiin pahan alkoholismin takana, minkä senkin tytär ymmärtää vasta tutkimusprosessinsa aikana. Anita Lesch oli ennen äidiksi tuloaan suomalaisittain tunnettu laulaja (mm. triossa Sing Song Sisters) ja tottunut esiintyjä sen lisäksi, että toimi Musiikki-Fazerilla tärkeissä tehtävissä. Alkoholismin syitä ei kirja pysty avaamaan, mutta tytär vakuuttuu siitä, ettei äidin varhainen kuolema ollut ainakaan hänen syytään.

* * *

 

Kaikesta muusta dramatiikasta riippumatta kirjan ytimessä on tyttären ja isän suhde. Lars Jansson oli monessa suhteessa esikuvallisen tunnollinen, huolehtiva ja rakastava isä. Ei silti täydellinen hänkään, vaan kyvytön tai haluton puhumaan monista hankalista asioista, jotka tytär joutuu lukemaan löytämistään dokumenteista. Tärkein Lassen vaikenemista asioista oli suhde Sophian äitiin, eivätkä läheskään kaikki siihen liittyneet tyttären kysymykset saa vastausta, koska kukaan asioista tiennyt ei ole enää elossa, eikä kaikista asioista tietysti koskaan kirjoiteta dokumentteja, joita jälkipolvet voisivat löytää tomuisista kenkälaatikoista vintiltä. "Äidin kuoleman jälkeen vuonna 1968 isä ja minä olimme olleet ykseys, joka hitsautui yhä tiiviimmin yhteen, mutta me molemmat ujostelimme puhua vaikeista asioista. Keskustelimme kaikesta emmekä kuitenkaan. [- -] isänä ja tyttärenä rakensimme luottamukseen, rakkauteen ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvan suhteen. Isä ei valehdellut, hän vain vältti puhumasta vaikeista asioista. Ehkä suojellakseen minua. Tai itseään." (s. 379)

 

Lars Jansson kuoli vuonna 2000, Tove Jansson vuotta myöhemmin ja pian myös Tuulikki Pietilä. Sophia Janssonin edeltäviin sukupolviin liittävät linkit olivat nyt kaikki poissa. Ainoa muuttumaton asia oli rakkaus siihen ensimmäiseen saareen, sen kautta sukupolvien ketju jatkuu siinä missä muistojenkin avulla – tai muistojen kirjoittamisella kirjaksi. "Kun kaikki oli kirjoitettu paperille, tuntui kuin suuri taakka olisi nostettu harteiltani. Ja äkkiä minä olin toisenlainen ihminen, melkein kuin olisin löytänyt kauan kadoksissa olleen onnellisimman puolen itsestäni." (s. 382)

 

Lukija tuntee kirjan sulkiessaan vahvaa, silmät kostuttavaa haikeutta, vaikka kysymys on aivan vieraiden ihmisten kohtaloista. Mutta sitähän se haikeus on, että on yhtä aikaa onnellinen ja surullinen.

 

Tekno-optimistin tarinoita

Kari Angerian ja Risto Linturin kirja Elämän tarkoitus ja tekoäly : Tarinoita ihmisyyden rajalta (Basam Books 2025) on outo tapaus, enkä tiedä, osaanko siitä sanoa mitään merkityksellistä tai hyödyllistä. Molemmat kirjoittajat ovat omilla tavoillaan ja tahoillaan tietotekniikan ja johtamisen ammattilaisia, enkä oikein päässyt selville siitä, keille tämä kirja on kirjoitettu. Se on niin vahvasti tekno-optimistinen, että lukijalla on koko ajan halu työntää kantapää maahan ja tehdä joukko kysymyksiä. Eivät kai aihepiirinsä taatusti hyvin tuntevat kirjoittajat voi olla noin liikuttavan hyväuskoisia vallan ja politiikan suhteen? Ei kai koskaan aikaisemminkaan tekninen kehitys ole ollut kuin silkkistä tanssia vain. Kirja on kirjoitettu suomeksi, joten se ei voi olla tarkoitettu Yhdysvaltain markkinoilla ja sikäläisen optimismia, yrittäjyyttä, rikastumista ja pärjäämistä ihannoivan ajattelutavan sisäistäneille ihmisille.

Angerian ja Linturin kirja on kirjoitettu laajojen "Karin" ja "Riston" puheenvuorojen näennäiseksi keskusteluksi, joka toimii ja ei toimi. Keskustelun tuntua ei oikein synny puheenvuorojen laajuuden takia, eikä kumpikaan kirjoita kuin satunnaisesti millään lailla henkilökohtaisesti. Lopputulos voisi olla seurausta ja tulos prosessista, jossa kirjaa on tehty sähköpostitse lähetetyillä teksteillä, jotka on toimitettu kirjaksi liittämällä vuoropuheluiden eteen jokin historiallinen tapahtuma aasin ja lukijan sillaksi käsiteltävään aiheeseen. Vaikka asia on ratkaistu suomalaisittain maltillisella tavalla, ei lukija voi olla vaistoamatta sitä, että asialla ei ole kaksi filosofia vaan kaksi yrittäjää. Siinä ei ole mitään moitittavaa, että yrittäjän taustallakin kirjoitetaan. Tämä kirja jää silti jotenkin kahden maailman välille, eikä se silti ole alaotsikon "ihmisyyden rajalla".

Kirja on sivumäärältään varsin suppea (133 sivua), joten on ymmärrettävää, ettei oikein mihinkään aiheeseen paneuduta tavalla, joka jättäisi lukijalle tuntemuksen "perusteellisesta" käsittelystä. Se lienee harkittu ratkaisu, onhan kyseessä valikoima "tarinoita", ei mikään oppikirja tai spesifisen aiheen tutkimusraportti. Olin ehkä väärän tyyppinen lukija, mutta en kokenut ratkaisua erityisen antoisana. Toivoin koko ajan Angerian ja Linturin lyövän pöytään jonkin ällistyttävän uuden ajatuksen (pelkästään termi "pohde" vs. "pohdinta" ei siihen riitä), mutta en kokenut sellaista havainneeni, ellei kirjoittajien luja luottamus sekä termin "tekoäly" käyttökelpoisuuteen että tulevan kehityksen vastustamattomaan voittokulkuun ole tarkoitus juuri siten tulkita.

* * *

Angerian ja Linturin maailmassa toimitaan "rahataloudessa" tai "markkinataloudessa", mutta ei missään kapitalismin kaltaisen täsmällisesti määritetyssä todellisuudessa. Tekniikan kehitys on omalakisensa ilmiö, johon talouden ja politiikan maailmat jotenkin vaan sopeutuvat. Kirjoittajat eivät suoranaisesti kiistä jättimäisiä tuloeroja, mutta niillä ei tunnu olevan mitään dramaattista vaikutusta tekoälyn kultaamassa tulevaisuudessa. Saattaa kyllä käydä niin, että useimpien ihmisten työt katoavat, mutta sitten täytyy vaan kouluttautua uudelleen tai jotain muuta, jotta syntyy varallisuutta hankkia edes edullinen kotirobotti, joiden kanssa loppuelämä sitten sujuukin. 

Jokseenkin käsittämätöntä on se keveys, jolla Angeria ja Linturi ohittavat tämän hetken eksistentiaaliset uhat eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja suunnattoman varallisuuden kasautumisen palvelemaan pelkästään lisärahan tahkoamista finanssikapitalismin uumenissa. Eivät kirjoittajat niitä varmaan kiistä, mutta kun ne jättää pohtimatta, ei tarvitse ottaa kantaa kysymykseen siitä, voisiko uusi ja varmasti uljas tekoälymaailma kenties jopa vaarantua sen takia, ettei ihmiskunta pysty ratkaisemaan suurimpia haasteitaan – jotka eivät liity tekoälyn kaltaiseen uutuuteen tai sellaisen puuttumiseen.

Samanlainen toisaalle katsominen vaivaa myös kirjan suhdetta valtaan, niin poliittiseen, ideologiseen kuin taloudelliseen. Angeria ja Linturi eivät pohdi perusteellisesti ja syvällisesti sitä mahdollisuutta, että ns. tekoälyn kehitys ei muunnu yleiseksi hyväksi vaan jää eliitin omaksi hyväksi, aivan kuten taloudellinen vauraus on aina jäänyt. (Minä olen suomalaisena pienituloisenakin vauras verrattuna bangladeshiläiseen kutomotyöläiseen, mutta vanhojen verenimijäimperiumien rikkaisiin verrattuna rutiköyhä.) Angeria ja Linturi tuntuvat tosissaan uskovan siihen, että jonkinlainen yleisrobotti tulee olemaan "jokaisen" ulottuvilla. Kun tuntee kapitalismin ikiaikaisen pyrkimyksen pitää tuotteiden hinta ylhäällä keinotekoisen niukkuuden avulla, jos aitoa niukkuutta ei ole tarjolla, tuohon unelmaan on vaikea suhtautua vakavasti.

* * *

Angeria ja Linturi eivät problematisoi "tekoälyn" käsitettä saati sisältöä kunnolla. Se nyt vaan on jo osa nykyistä maailmanmenoa ja tulevaisuudessa vielä enemmän. Muutaman kerran vilahtaa ohimennen huoli huonosta kehityksestä, mutta sitten taas "tekoäly" ratkaisee käytännössä kaikki tarpeet ja ongelmat. Onko tämä tahallista yksinkertaistamista? Voi olla, jos kirjasen tarkoitus on levittää "tekoälyn" ilosanomaa ja kääntää vahva optimismi päälle. Tätä vaikutelmaa vahvistaa myös se, etteivät kirjoittajat tunnu vakavasti epäilevän "tekoälyn" kilpailukykyä ihmisen älyn rinnalla ja ohikin. He eivät pyri tekstissään tekemään selvää eroa myöskään datan, informaation ja tiedon välillä, vaikka kysymys keinotekoisesta älykkyydestä tulee ajankohtaiseksi vasta mielekkään tiedon prosessointikyvyn yhteydessä, datan ja informaation käsittely on pelkkää laskukoneen toimintaa. 

Luetun muistaminen ja semanttinen ymmärtäminen ovat eri asioita. Kykeneekö algoritmi oma-aloitteeseen perustutkimukseen? Millä perusteella se valitsisi asian, jossa perustutkimusta ei ole tehty? Ihminen voi laatia listoja asioista, joita ei ole vielä tutkittu, mutta millä perusteella algoritmi sellaisen listan laatisi? Teknisesti ottaen tutkimattomia asioita lienee loputtomasti, mielekkyys valinnan perusteena vaatii inhimillistä älyä (vaikka ei sinänsä mitenkään poikkeuksellista älykkyyttä; esimerkiksi jokainen musikologi tai musiikin harrastaja voi helposti ja nopeasti todeta, ettei kukaan ole tehnyt säveltäjä Ilmari Hannikaisen tuotannosta perustutkimusta). Jokainen ihmisyksilö on aina elänyt "tekoälyjen" eli itseään paljon älykkäämpien, kekseliäämpien, luovempien ja viisaampien ihmisyksilöiden keskellä, siihen ei ole koskaan tarvittu modernia tekoälyä. Kaikkien ihmisten kaikki kyvyt selvästi ylittävän tekoälyn tavoittelu on tyystin eri asia kuin koiraa ulkoiluttava, matot tamppaava ja kaupassa käyvä robottiapulainen.

Minulle jäi Angerian ja Linturin kirjan luettuani myyntipuheen tuntemus. Ei siksi, etteikö kirjassa pohdittaisi aivan oikeitakin ongelmia ja haasteita tai etteivät kirjoittajat olisi aiheidensa asiantuntijoita, vaan siksi, että mikään ei näyttäisi olevan nykyhetken ihmisen ja häkellyttävän taitavien ja "tekoälykkäiden" laitteiden/algoritmien välissä. Ne tulevat ja me sopeudumme. Jos emme sopeudu, se on harmillista, mutta minkäs teet. Näin ajattelevat ja puhuvat "insinöörit", joiden maailmassa kaikki haasteet ovat ratkaistavissa, kysymys on vain ajasta ja resursseista. Mutta miten rakentaa aito "tekoäly", kun emme oikeasti tiedä edes, mitä ihmisen "äly" on? Miten uskottava on kuva maailman kaikille kansalaisille jaettavasta "tukiälystä", kun pelkästään puhtaan juomaveden ja leipäjauhojen takaaminen jokaiselle on edelleen mahdotonta. Mikä pakottaisi nykyisen 1 %:n eliitin luopumaan asemastaan ja sallimaan "kunnollisen tekoälyn" maailman 99 %:lle? Jonkinlainen synnintunto vuosisataisen itsekkyyden ja ahneuden takia?