Mÿnna thachton gernast spuho somen gelen

Kirsi-Maria Nummilan kirja Kirjoitetun suomen historia : Kieli ja kirjallistuminen keskiajalta 1800-luvun taitteeseen (SKS 2025) on yli 500-sivuinem katsaus suomen kielen vaiheisiin, jonka etukäteen arvelin silmäileväni läpi yleisen sivistymispyrkimyksen eetoksella. Kävikin niin, että kirjan oppikirjamaisuuteen ja tutkimuskirjallisuudellisuuteen kätkeytyvä iso tarina vei mukanaan ja luin tekstiä jännittävänä oman historian taustatarinana. Tunsin suorastaan mielen liikutusta, kun tajusin ymmärtäväni vaivatta melkein puolen vuosituhannen takaisia suomen kielellä kirjoitettuja lauseita. Nuorempana lähinnä vitsikkääksi koettu aapisen nimi Yxi lasten paras tawara muuttui ainakin minun mielessäni tärkeäksi menneisyyden hetkeksi.

Nummila kirjoittaa miellyttävän selkein virkkein, eikä ole hänen syynsä, että lukija saattaa hetkittäin kokea yksityiskohtien määrän ylivoimaisen suureksi. Vaikka kirjan nimessä on sana "historia", todellisuudessa on tietenkin kyse vain yleiskuvauksesta valittujen esimerkkien valossa. Silti juuri yleisen kertomuksen esimerkit ja yksityiskohdat tekevät kirjasta niin mielenkiintoisen, koska monista kielen ilmiöistä on vaikea puhua täysin abstraktilla tasolla. Itse opin todella paljon uutta tietoa asioista, joiden yleisen linjan olen karkealla tasolla tuntenut jo ennestään. Nummila hallitsee mielestäni onnistuneesti yleisen ja erityisen suhteen.

Kun kirjan aiheena on kirjoitettu suomen kieli, joudun lukijana hiukan ihmettelemään joitakin kirjan ratkaisuja. Paikoitellen Nummila kirjoittaa verbin yksikössä, vaikka subjekti on monikossa ("Variaatiota on tuottanut kääntäjien henkilökohtaiset ratkaisut", po. "ovat tuottaneet"). Minun korvaani sattuu myös, kun lauseenvastikkeessa passiivimuodon korvaa aktiivimuoto ("[- -] kuten pihaleikeissä, ostoksia tehdessä, työtehtäviä hoitaessa ja kauppakirjaa laadittaessa.", po. "tehtäessä" ja "hoidettaessa"). Nummila puhuu myös "nimikkeistä", kun olisi ollut järkevää käyttää juuri yksittäistä kirjajulkaisua tarkoittavaa termiä "nimeke" (termiä "nimike" käytetään myös kuvaamaan esim. tietylle asiaryhmälle annettua nimeä, esimerkiksi kirjakaupan myyntijärjestelmässä on nimikkeet erilaisille kynille, jolloin "lyijykynät" on yhden ryhmän nimike).

* * *

Nummila sitoo kirjoitetun kielen kehityksen niihin yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin, joiden tahdon mukaisesti valinnat ja ratkaisut on tehty. Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että myös suomea, joka oli Ruotsin valtakunnan itäisen maakunnan alkuperäisväestön (pois lukien saamelaiset) käyttämä puhekieli, täytyi ryhtyä kirjoittamaan ensi sijassa kirkon tarpeiden takia. Maallisella eliitillä ei ollut tarvetta suomenkielisille julkaisuille, koska eliitti käytti ruotsia, latinaa tai saksaa. Mutta kirkko tarvitse suomenkielisen kirjallisuuden, koska varsinkin reformaation tuottama luterilaisuus korosti Jumalan sanan levittämisessä kieltä, jota kansa puhui.

Kirkon tarpeet synnyttivät myös ajatuksen, että rahvaan täytyy oppia lukemaan. Kukaan eliitissä ei ajatellut, että rahvaan edustajien täytyisi osata kirjoittaa (se saattoi olla jopa epätoivottava kyky). Mutta kirkon edustajat vaativat, että suomea puhuvat Ruotsin kansalaiset opettelevat lukemaan uskonnollisia tekstejä omalla äidinkielellään. Sitä pidettiin parempana ratkaisuna kuin yrittää pakottaa kaikki suomenkieliset muuttumaan ruotsinkielisiksi. Todennäköisesti eliitissä ymmärrettiin, kuinka toivoton urakka koko Suomen väestön äidinkielen muuttaminen olisi ollut. Satoja vuosia myöhemminkin koulujen pakkoruotsi herättää  joissakin kansan osissa suurta ärtymystä ja vastustusta.

Pelkistäen voidaan siis todeta, että kansan piti oppia lukemaan eli ottamaan vastaan kirkollisten ja maallisten vallankäyttäjien viestit, mutta ei kirjoittamaan eli tuottamaan omia, vallankäyttäjien kannalta ehkä vaarallisiakin mielipiteitä. Ilman teologista oikeutusta ja julkisvallallekin hyödyllistä kykyä ei rahvaalle olisi ehkä suotu edes lukutaitoa ennen 1700-luvun lopun vallankumouksellisia aatteita ja tapahtumia. Nummila toteaa kielen hallinnan yhteyden yhteiskunnallisen vallankäytön kaikkiin muotoihin, mikä ei olisi ehkä ollut itsestään selvää menneinä vuosikymmeninä.

* * *

Suomenkielisen kirjallisuuden julkaisemisen historia on varsin monimutkainen ja -tulkintainenkin asia, joka pitää erikoistuneet tutkijat ja bibliofiilit kiireisinä ehkä aikojen loppuun. Vaikka olen koulutukseltani kirjastonhoitaja, en kuulu em. ryhmiin enkä siksikään ole mistään mitään erityistä mieltä. Huomasin kuitenkin neljännen, erityyppisten suomenkielisten julkaisuiden esittelyn jälkeen miettiväni sitä, kuinka paljon suomenkieliset tuottivat ruotsin- ja muunkielisiä originaaliteoksia suhteessa suomenkielisiin, joita ainakin oli varsin vähän vielä Ruotsin vallan päättyessäkin.

Kysymykseni nousee sen pohdinnasta, oliko Ruotsin Österlandissa jo kauan ennen valtiollista itsenäisyyttä ajatusta siitä, että julkaiseminen suomen kielellä on jo sinänsä arvokasta, jonkinlaisen ylpeyden ja ilon lähde. Vastaamiseksi pitäisi pystyä suodattamaan "pakolliset" suomennokset joukosta, samoin ehkä ne, jotka tehtiin pelkästään vahvan taloudellisen intressin ajamana (jos sellaisia edes oli, ei välttämättä ollut). Suu messingillä ajattelen tyrvääläistä Tuomas Ragvaldinpoikaa (1724–1804), joka oppi kirjoittamisen ilmeisesti kotonaan. Tuomas ei pelkästään kirjoittanut paria sataa suomenkielistä virttä sekä laulu- ja runotekstiä, vaan myös julkaisi tekstejään pienpainatteina ja hankki kirjoitustöillään ansiotuloja. Se oli täysin poikkeuksellista Tuomaksen elinaikana.

Nummilan kirjan aikajänne päättyy Ruotsin vallan raukeamiseen. Se tuntuu luontevalta, vaikka lukija olisikin ehkä halunnut ulottaa kaaren vielä satakunta vuotta pidemmäksi. Suomen kieleen on nimittäin tullut vahvoja vaikutteita emämaa Ruotsin lisäksi myös ortodoksisesta idästä. Nuo vaikutteet korostuivat tietysti suuriruhtinaskunnan vuosina, vaikka eivät vasta silloin alkaneet. Tärkeä huomio on kuitenkin se, ettei mikään kieli synny ja kehity täysin tyhjiössä (ehkä joitakin maantieteellisiä erikoistapauksia lukuun ottamatta). Kuten ihmisen suvun jäsenet itse, myös kielten sukujen jäsenet liikkuvat ja vaikuttavat toisiinsa, usein tavoilla, jotka unohtuvat ja kätkeytyvät. Tutkijoilla riittää työmaata. Kirsi-Maria Nummilan kirja innostaa uskoakseni uusia tutkijasukupolvia.