Köyhempi?

Helsingin Sanomien testin mukaan olen köyhempi kuin keskivertosuomalainen. Suomalaisten talouksien varallisuus on keskimäärin 110.000 euroa. Keskimäärin tuo varallisuus perustuu omistusasuntoon. Varakkaimpia ovat uutisen mukaan 65-74 -vuotiaat (keskimääräinen varallisuus on 186700 euroa eli kyse on markkamiljonääreistä) eli olen ikäluokkani varsinainen petturi, koska en omista käytännössä yhtään mitään.

"Köyhempi" ei tietenkään tarkoita samaa kuin köyhä. Minulta ei puutu omasta mielestäni mitään olennaista, vaikken omista mitään tilastoissa näkyvää tai edes niihin tarkoitettua. Onko tuo varallisuusmittari siis täysin väärässä? Mittaako se - ainakaan Suomessa - mitään muuta kuin omistusasunnon arvoa? Mihin ihminen tarvitsee edes keskimääräistä varallisuutta?

Olemattoman varallisuuteni takana on kaksi isoa syytä. Olen koko ikäni ollut suhteellisen pienipalkkaisessa kirjastotyössä enkä ole halunnut asunnon omistajaksi. Olen maksanut vuokraa, menettänyt mahdollisuuden kartuttaa omistusasuntovarallisuutta ja saanut elää velattoman huoletonta elämää. Monen mielestä olen toiminut todella typerästi ja siksi minun oikea paikkani onkin siellä keskimääräistä köyhempien joukossa.

* * *

Varallisuus, omistaminen, raha - mikäpä tätä ihmisten maailmaa tehokkaammin pyörittäisi. Ihminenhän ei biologisesti kauhean paljon tarvitse, mutta yhteisön jäseninä meistä tulee helposti rahan perässä ryntääviä egoisteja senkin jälkeen, kun perustarpeet on tyydytetty, kuten on asian laita Suomessa, vaan ei kaikkialla maailmassa. Mikä saa ihmisen himoitsemaan enemmän kuin tarvitsee? Miksi on niin vaikeaa tyytyä siihen, mitä tarvitsee?

Suomessa asuminen on iso asia, koska ilmasto pakottaa elämään huomattavan osan vuodesta sisätiloissa. Asunto on meillä iso pakko. Ei siis ihme, että sen ympärillä liikkuu merkittävä osa suomalaisesta varallisuudesta. Grynderit ja pankit eivät voisi hyvin ilman tätä lämpimästi asumisen pakottavaa tarvetta. Asumistavan valinta on kuitenkin pitkälle ideologinen ratkaisu. Suomessa on onnistuttu hyvin pitkälle toteuttamaan oikeistolainen ihanne siitä, että vain epäonnistuneet eli köyhät asuvat vuokra-asunnossa. Onnistunut ihminen asuu omassa asunnossa, oli se tiiliseinäinen omakotilatalo tai kerrostaloasunto. Sivitysmaissa vuokra-asuminen on normaalia, Suomessa ei.

Olen siis suomalaisittain vapaaehtoisesti epäonnistunut, huono ihminen, josta ei ole ollut asianmukaista hyötyä grynderille eikä pankkiirille. En myöskään elätä asuntobisnestä, joka pyörittää jatkuvasti valtavaa vaihtorulettia. Kymmenet sivut asuntoilmoituksia menevät kokonaan silmieni ohi tekemättä mitään vaikutusta. Olen viheliäinen kansalainen, koska olen opetellut iloisen kuluttamisen sijasta kysymään jokaisen hankinnan kohdalla, onko kyseessä halu vai tarve. Ja kyllä, valintani on ollut tietoinen ja ideologinen. En ole koskaan halunnut elää rahan ehdoilla. Kun olin päässyt eroon ensimmäisen PC:ni hankintaa varten ottamastani 10000 markan lainasta 1980-luvun lopulla, päätin pysytellä jatkossa erossa velaksi elämisestä.

* * *

Itseäni ei hätkähdytä kuulua keskimääräistä köyhempien joukkoon. Asumisoikeusasunnossa kiinni oleva pantti on vanhempien perintöä sekin, ei itse hankittua. Enemmän olen yllättynyt siitä, mitä paljon varallisuutta kotitalouksilla keskimäärin on. Tilastokeskus tietysti muistuttaa, että 10% omistaa kaikesta varallisuudesta 45% eli melkein puolet. Voi siis arvata, että keskimääräistä köyhempien joukkomme on todellisuudessa aika suuri, mutta kaikki suomalaiset eivät ole vähävaraisia.

Tekeekö omistusasunto tai muu varallisuus ihmisen onnellisemmaksi kuin hän olisi ilman tätä varallisuutta? Tutkimukset ovat muistaakseni toistuvasti osoittaneet, että onnellisuus on suhteellista, eikä sitä voi noin vain lisätä rahalla ja varallisuudella. Tämähän ei tarkoita, että kukaan meistä nauttisi kurjista asumisoloista, käyttörahan niukkuudesta, nälästä tai mistään muustakaan perustarpeiden puutteesta. Mutta kun perustarpeet on tyydytetty, keskiöön nousee ihmisen onnellisuutta mitattaessa sosiaalisen arvostuksen, onnistumisen kokemusten ja vastaavien ei-mitattavien arvojen osuus. Rahalla voi tunnetusti ostaa palveluita, mutta ei aitoa rakkautta, välittämistä ja arvostusta, joita kaikkia ihminen haluaa enemmän kuin mitään muuta.

Jos saisin yhtäkkiä päätösvaltaani ikäisteni keskimääräisen varallisuuden, tietäisin kyllä, miten sen jakaisin rahaa itseäni enemmän tarvitseville. Isompikaan lottovoitto ei olisi mikään ongelma, kaikelle löytyisi mielekästä käyttöä. Kaiken tuon pois jakamallakin jäisin maailman mittakaavassa keskimääräistä rikkaammaksi. Se on aito ongelma, joka täytyy ratkaista.

Naisoletettu

Toimittaja Sonja Saarikosken tuore kirjoitus ns. poliittisesti korrektin puhekulttuurin aiheuttamista ongelmista on tervetullut, vaikka jääkin analyysissään ja johtopäätöksissään kiltisti puolitiehen. Kun olen itse yrittänyt pysytellä mahdollisimman etäällä PK-maailmasta, Saarikosken teksti tarjosi kuitenkin uusia kielellisiä elämyksiä. "Naisoletettu" (normaalikielellä "nainen") oli ehkä hätkähdyttävin ja kirvoitti tämän tekstin kannattimiltaan.

Koska PK-ajattelua on mielestäni syytä ironisoida kaikin mahdollisin tavoin, lisään tähän alkuun "liipaisinvaroituksen" eli ilmoitan, että tulen tekstilläni aiheuttamaan mielipahaa herkille PK-ihmisille ja mahdollisesti traumatisoin sellaisen, jonka mielestä sanat ovat maailman vaarallisin asia. Tulen käyttämään PK-kiellettyjä sanoja ja lyhyesti ilmaisten kirjoittamaan poliittisesti epäkorrektilla tavalla poliittisesti korrektista asiasta.

Samaan hengenvetoon varoitan myös siitä, että olen edelleen sananvapauden ankara puolustaja, enkä piittaa PK-kulttuurisista heristelyistä. Kannatan myös pontevasti ihmisen oikeutta olla sukupuolisesti juuri se, mikä tuntee olevansa, kunhan se ei rajoita muiden vastaavaa oikeutta. En hyväksy mitään ihmisen syrjintää hänen mielipiteittensä tai geneettisten ominaisuuksiensa takia. Ihmistä on syytä arvioida vain hänen tekojensa perusteella.

* * *

Tämän tekstin otsikkona olisi voinut olla myös "N. E. Ekeri". Tuosta n-sanastahan on tullut PK-ideologian symboli onnistuneelle kielen takautuvalle rankaisemiselle. Yli puolet elämästäni tuo sana oli vain yksi muiden lähinnä mantsan kirjan kautta tuttujen neutraalien sanojen joukossa. Kunnes PK-väki päätti minulta mitään kysymättä, että se loukkaa afrikkalaisia ja afroamerikkalaisia ihmisiä. Tiedän ja osittain hyväksynkin sen perustelun, että sanaa on myös Suomessa sittemmin ruvettu käyttämään loukkaavassa tarkoituksessa. En siksi käytä sanaa "neekeri" tilanteessa, jossa voisin kuvitella sen kuulostavan loukkaavalta siitä riippumatta, mitä tarkoitan. Kieltäydyn kuitenkin siirtämästä sitä muiden keksimään ja ylläpitämään kiellettyjen sanojen luetteloon. Sellaista ei tunne myöskään Suomen rikoslaki.

En myöskään aio ryhtyä käyttämään "naisoletetun" kaltaisia sukupuolifanatismin synnyttämiä naurettavuuksia. Tällainen äärivarovainen PK-puhe liukuu ilman ennakkovaroitusta painajaiseksi, jossa kiihkoileva sanojen vahtiminen korvaa kohteliaan suvaitsevuuden, luonnollisen pyrkimyksen olla toista tahallaan loukkaamatta. Itse en aio olla moisessa mukana ja luotan siihen, ettei myöskään ihmiskunnan suuri enemmistö ole mukaan huijattavissa ihan siitä riippumatta, mitä itse kunkin reisien välissä on tai ei ole.

Vaatimus julkisen puheen ja tekstin täydellisestä loukkaamattomuudesta johtaa sekä jo toteutuneeseen arjen kiihkoiluun, josta netin pidäkkeetön solvailu antaa inhorealistisen kuvan että sanamagiaan, jossa joku ylipappi tai -papitar ilmoittaa, mitä rikkaan kielen sanoista saa käyttää ja mitä ei. Moinen vallan poisluovutus on demokraattisen sivistysyhteiskunnan mahalasku, osittain jo todellisuutta (ei Sonja Saarikosken olisi juttuaan muuten kannattanut kirjoittaa). Kun mitään ja ketään ei saa loukata, loukataan meitä kaikkia ihmisinä.

* * *

 On inhimillisesti ymmärrettävää, että pitkään syrjitty ääni on helposti ylimitoitettu ja kokematon. Ei pitäisi kuitenkaan olla mitään perustetta sille, että esimerkiksi sukupuoliin liittyvä keskustelu perustuu syrjinnän uudelleenjärjestelyyn sen poistamisen sijasta. Sukupuolisten vähemmistöjen oikeuksien ajaminen voi sekin johtaa epätasa-arvon lisääntymiseen, uusiin syrjimisen muotoihin ja yleiseen ikävään käytökseen. Kun kiihkoilija kirjoittaa pelin säännöt itse, joku aina kärsii. Se voi olla myös valkoihoinen, heteroseksuaalinen, keski-iän ylittänyt mies, joka ei voi vedota minkään vähemmistön mandaattiin ja on siksi helposti vapaata riistaa eli sanoi tai kirjoitti mitä tahansa, on syyllinen johonkin.

Vaikeinta näyttääkin olevan luontevan tasapainon löytäminen. Liiallinen painostus syö nopeasti vähemmistön tarvitsemaa suuren enemmistön tukea. Julkisuuttakin voi olla myös liikaa, vaikka sitä ei taistelun tiimellyksessä helposti tajua. Suomessa suuri enemmistö on suvaitsevaista ja kohteliasta porukkaa, mutta jos sitä vaaditaan puhumaan "naisoletetuista" myös yltiöfeministisen seminaarin ulkopuolella, myötätunto haipuu iltaan mennessä olemattomiin. Sama suvakki voi kysyä, tehdäänkö meillä enää dokumenttielokuvia, joiden aiheena ei ole sukupuoliseen vähemmistöön kuuluminen iloineen ja suruineen?

En väitä, että PK-kulttuuria viljelevät kaikki tietoisesti pyrkivät heikentämään sananvapautta ja yleisiä demokratian puitteita. Niin voi silti käydä, kun kiihko peittää harkintakyvyn ja tolkun. Fanatismi ei koskaan tuota hyviä tuloksia, mutta sivuvahinkoja sitäkin enemmän. On tärkeää, että sukupuolisuuden kirjosta puhutaan avoimesti ja realistisesti, koska siitä nouseva syrjiminen ja epäasiallinen kohtelu on sinänsä suhteellisen helppo poistaa. Kannattaa kuitenkin samalla pitää huolta siitä, ettei syrjinnän vastustaminen muutu itse syrjiväksi, syyllistäväksi ja tuomitsevaksi. Valmista alkaa olla vasta, kun kukaan ei tunne tarvetta järjestää tai vastustaa Gay Pride -kulkuetta.

Tavallista suurempi puhallus

Tämä on pakollista luettavaa jokaiselle, joka välittää luonnosta, ihmisen elinympäristöstä, poliittisesta päätöksenteosta ja kaivosteollisuuden vaikutuksista. Juha Kauppinen ja Sampsa Oinaala ovat nimenneet erinomaisen raporttinsa synkästi - Talvivaaran vangit (Siltala 2016) - ja synkkä on itse tarinakin. Se on kuitenkin kirjoitettu niin lempeästi (lue: journalistisen varovaisesti), että lukijan täytyy tehdä kaikkein ikävimmät johtopäätökset itse ja lausua ne myös ääneen. Teen sen omalta osaltani seuraavassa.

* * *

Jos en olisi muuttanut Sotkamosta vuonna 1985 noin kymmenen asumisvuoden jälkeen, olisin epäilemättä joutunut pieneksi osaksi Talvivaaran tarinaa. Olin Kainuussa asuessani aktiivisesti mukana luonnonsuojelutoiminnassa, enkä olisi mitenkään voinut olla sotkeutumatta Talvivaaran asioihin. Olen toki seurannut asioita tiiviisti vuoden 1985 jälkeenkin, mutta pitänyt näppini erossa paikallisesta kuohunnasta. Ei se ympäristöaktiivisuus varsinkaan tientuoman edustamana ollut silloinkaan erityisen suosittua. "Luontoa mitään suojella tarvitse, kyllä sitä kaikille riittää, vaan toisin on työpaikkojen kanssa". Puoliksi totta, ja nuo työpaikat ovatkin ikävyyksien inhimillisesti surullisen puoli. Luontohan ei murehdi tai kärsi, vaikka kuinka runnotaan ja tuhotaan, se murehtiminen on ihmisen osa.

En pohdi Talvivaaran tapausta neutraalisti, vaan tunnen kiukkua kaiken prosessiin liittyneen valehtelun, huijauksen ja ihmisten julman pettämisen takia. Tunnen myös jonkinasteista huonoa omaatuntoa siksi, että tiedän tehneeni vähemmän kuin olisin voinut. Kauppisen ja Oinaalan kirjan jälkeen tosin kolkutus on hiukan vaimentunut. Talvivaara on ollut niin taitavasti hoidettu operaatio, ettei sitä mikään aktivismin määrä olisi estänyt. Niitä kultareunaisia unelmia, joilla paikallinen tuki hankkeelle saatiin, ei olisi millään lisäinformaatiolla kyennyt muuksi muuttamaan, saati saada katoamaan. Siihen tarvittiin monen kohdalla henkilökohtainen tragedia, eivätkä kaikki silti vieläkään usko, että kyseessä oli puhallus.

Miksi käytän ilmaisua "puhallus", jolla tarkoitan kulissien takana suoritettua operaatiota, jonka laskun maksaa joku muu kuin siitä hyötyvä? Minusta Talvivaara täyttää klassisen puhalluksen tunnusmerkit siksi, että jättiläismäinen lasku - jotain 400-1000 miljoonan euron välillä, kukaan ei vielä tiedä lopullista summaa - tulee lankeamaan suomalaisille veronmaksajille, joiden mielipidettä ei missään vaiheessa ole kysytty. Talvivaara on puhallus, koska hankkeen primus motor Pekka Perä ei ole rutiköyhä ja koska kukaan muukaan ei suostu kantamaan vastuuta epäonnistumisesta.

* * *

Talvivaaran huijaus koostuu erilaisista osista. Yksi koskee kaivostoimintaa, toinen ympäristöä ja kolme taloutta ja päätöksentekoa. Kaivostoiminnan huijaus voidaan pelkistää siten, että vaikka ympäristöystävälliseksi kuvailtu bioliuotusmenetelmä sinänsä on todellinen prosessi, se ei selvästikään täytä taloudellisesti kannattavan teollisen toiminnan ehtoja. Se ei ole tuottanut luvattuja nikkelimääriä, mutta se on vajaatehoisenakin tuottanut mittavia ympäristötuhoja ja -riskejä, jotka kuuluvat kaivosteollisuuden kokonaistaseeseen - vaikka ne tässäkin tapauksessa on ulkoistettu veronmaksajille. Pekka Perä ei tule maksamaan euroakaan Talvivaaran ympäristön kunnostustöistä, jos saan veikata. Talvivaaran mustaliuskeen hyödyntäminen on toki teknisesti mahdollista. Normaali kaivosteollisuus perustuu kuitenkin tuotannon voitollisuuteen. Vain strategisesti välttämättömiä aineksia voidaan uuttaa maaperästä taloudellisesti tappiollisella tavalla. Nikkeli ei ole tällainen tuote, kuten sen kansainvälisestä hintakehityksestä voi nähdä.

Ympäristönsuojelullisesti Talvivaara on ollut lähes alusta lähtien joka suuntaan ongelmia synnyttävä katastrofitehdas. Vaikka mitään näistä ongelmista ei olisi tarkoituksella aiheutettu (piittaamattomuudesta ja säästösyistä kylläkin), Talvivaaran puuhamiehet ovat syyllistyneet koko ajan biologisten, geologisten ja kemiallisten faktojen väheksymiseen. Pekka Perä & Co ovat alusta alkaen tienneet, että mustaliuske on jo itsessään hankalaa tavaraa joutuessaan veden ja ilman kanssa tekemisiin. Kun Talvivaarassa on myös käytetty valtavia määriä ylimääräisiä happoja ja muita prosessissa tarvittuja kemikaaleja, ei tarvittu kuin hiukan taivaalta satavaa vettä - jota vedenjakajaseuduilla tunnetusti riittää - ja ongelmat olivat väistämättömiä. Systemaattinen päästöjen vaikutusten kiistäminen ja vähättely ovat ehkä teollisuuden normaalia käytäntöä, mutta Talvivaarassa tähän yhdistyi myös systemaattinen lupaehtojen rikkominen. Kesän 2016 näkökulmasta on ilmeistä, ettei kaivos olisi koskaan saanut lupaa sille toiminnalle, jota se on todellisuudessa harjoittanut ja niille ympäristövaikutuksille, jotka ovat toteutuneet.

Pekka Perä myi Talvivaara-hankkeensa alusta lähtien tarinalla, jonka useimmat uskoivat tai ainakin halusivat uskoa. Erityisesti Kainuussa vahvoilla oleva Keskusta kytkeytyi monin näkyvin ja näkymättömin sitein Talvivaaraan tavalla, joka ei varmaankaan ole ollut poikkeuksellista, mutta jonka kielteiset vaikutukset kansalaisille ovat ilmeisiä. Ilman voimakasta poliittista kytkentää alkuperäiset lupaehdot olisivat ehkä olleet tiukemmat, Kainuun ELY-keskuksen valvonta olisi ollut asiallista (kirjan kuvauksen mukaan se on ollut selkeästi kaivosyhtiön tarpeiden sanelemaa) ja yhtiö olisi mennyt nurin ilman veronmaksajien valtavaa ja vastentahtoista panosta. Kaivos on kiistämättä tuottanut Kainuussa ja laajemminkin työtä, toimeentuloa ja ehkä jopa optimismin yleistymistä. Hinta on kuitenkin ollut hirvittävän kova, eikä tällä hetkellä näytä siltä, että Kainuu jäisi prosessissa voiton puolelle. Kainuun matkailu saattoi selvitä säikähdyksellä, kun Talvivaarasta ei tullutkaan Euroopan suurimpiin kuuluvaa uraanintuottajaa. Katinkullassa kellivä turisti ei varmaankaan uhraa ajatuksiaan Talvivaaran ympäristön metallipitoisuuksille. Mutta jos Nuasjärvi, jonka rannalla Katinkultakin lepäilee, muuttuu Talvivaaran jäteliemialtaaksi, tilanne voi muuttua ja kokonaistase kääntyä paljon nykyistäkin enemmän miinukselle.

* * *

Suurtakaan puhallusta ei välttämättä ole tarkoitettu vain puhallukseksi. Pekka Perä on hyvinkin voinut uskoa tarinaansa myös itse, ainakin aluksi. Hän ei kuitenkaan ole voinut pitää illuusioitaan yllä vuosien mittaan tosiasioiden edessä. Ne tosiasiat kertovat, että Talvivaara ei ole koskaan kyennyt luvattuihin tuotantomääriin, se ei ole koskaan tuottanut voittoa eikä se ole koskaan pysynyt ympäristönsuojelullisesti lupaehtojensa rajoissa. Töitä se on tarjonnut, mutta sen ei pitänyt olla koko hyvä tarina. Pekka Perän hyvä tarina ei tee enää vaikutusta alan ihmisiin, Talvivaaran osakkeen arvo on nolla euroa, eikä maailmalta näytä löytyvän ketään riittävän hölmöä tai hyväuskoista laittamaan rahojaan peliin. Se kertoo asiasta itse asiassa kaiken olennaisen. Kupla on puhjennut ja alan toimijat tietävät sen.

Merkillisintä tässä puhalluksessa on se, ettei sitä ole vieläkään myönnetty ja peliä puhallettu poikki. Poliitikkojen tuki saattaa silti olla niillä hilkuilla, sillä kovinkaan kepulainen solidaarisuus ei kestä loputonta avointa piikkiä. Siksi ei ole ollut yllättävää, että vaikka toisesta suupielestä yritetään sitä menestystarinaa pitää joten kuten hengissä, siitä toisesta sanotaan suoraan, että ellei yksityistä rahoittajaa löydy, kaivos suljetaan. Tämän kokoluokan puhallusten tyyliin löytyy edelleen niitä, jotka ovat upotettujen kustannusten harhan vallassa. Eli ettei kannata sulkea, kun näin paljon on jo käytetty. Harha on yleinen, mutta tulee aina kalliiksi, aina. 

Se nikkeli ei katoa minnekään, vaikka kaivos suljetaan. Maailma on täynnä suljettuja kaivoksia, joista osa on avattu myöhemmin menetelmien kehittymisen seurauksena. On vaikea tietää, käykö Talvivaaralle samoin. Kaivoksen vangiksi jäävät joka tapauksessa kaikki ne ihmiset, joiden unelmia kaivos ei sitten kuitenkaan toteuttanut ja varsinkin ne ihmiset, joiden lähivesiä kaivoksesta valuvat jäteliuokset kiusaavat ehkä seuraavat 2000-3000 vuotta. Vesi liikkuu aina ja vedenjakajalta se liikkuu kahteen suuntaan, mukanaan geologisesti kiinnostava, mutta terveydellisesti haitallisia pitoisuuksia metalleja sisältävä keitos. Suljettukaan kaivos ei jätä ympäristöään rauhaan. Kerran auki rouhaistu mustaliuske ei vähällä vaikene.

Paavin ihmeet

Olemme joutuneet lukemaan uutisen siitä, kuinka paavi on julistanut ruotsalaisen nunnan Elisabeth Hesselbladin "pyhäksi". Niin Helsingin Sanomat kuin Hufvudstadsbladet ovat antaneet runsaasti palstatilaa tälle tapahtumalle, jälkimmäinen ehkä enemmän kielipoliittisista syistä. Siitäs saitte, eipä ole suomenkielisistä pyhimyksistä ollut tungosta! Helsingin Sanomat ei edes suostunut julkaisemaan uutiseen lähettämääni kriittistä kommenttia, joten kirjoitan asiasta nyt tässä.

Uskontojen älyttömyyksiin ei lähtökohtaisesti kannata tuhlata aikaansa. Minkä tahansa uskonnollisen yhteisön tavoista ja riiteistä löytyy niin paljon älytöntä, että innokkaampikin väsyy nopeasti. Kun jo lähtökohta on usko olemattomaan, harvoin sieltä yksityiskohdistakaan mitään aidosti mielenkiintoista löytyy. Roomalaiskatolisen kirkon tapa poimia jo kuolleitten ihmisten joukosta yksilöitä, jotka nostetaan tavallisten kuolevaisten joukosta julistamalla heidät "pyhimyksiksi", on tietysti pelkkää PR-teatteria, jonka tarkoitus on pitää yllä illuusiota pyhyydestä sinänsä ja siinä sivussa paavin kirkko ihmisten muistissa. Tässä antavat mielellään tukea HS:n ja Hbl:n kaltaiset joukkoviestimet. Kuten on tarkoituskin.

Katolisen kirkon pyhimykseksi ei kuitenkaan pääse ilman "ihmettä". Se onkin asia, jota kannattaa hiukan pohtia. Siinä nimittäin uskonnollinen yhteisö astuu sekä tieteen että ammatinharjoittajien varpaille, kuten nyt tässä Hesselbladin tapauksessakin. Uutisten mukaan tapahtui nimittäin se tarpeellinen "ihme", kun tämä nunna rukoili kuubalaisen pikkupojan puolesta ja - voilá! - poikaa leikanneet kirurgit onnistuivat kuin onnistuivatkin vaikeassa työssään ja poika pelastui. Paavin logiikan mukaan on ilmeistä, että ilman Hesselbladin rukoilua pojan leikkaus ei olisi onnistunut. Lienee selvää, ettei tämä logiikka pelkästään onnu, se ei liiku yhtään minnekään, koska se on täysin kuollut.

* * *

Siinähän ei ole mitään uutta, että uskovaiset omivat itselleen kunnian siitä, että jokin uhka väistyy ja paha ei tapahdukaan. Tällaista häpeällistä itsensä ylentämistä ovat uskontojen historiat täynnä. Mitään arvoa ei anneta niitä arjen ihmeitä oikeasti tekeville, kuten tässä tapauksessa sen kuubalaisen pojan pelastaneille kirurgeille, vaan väitetään naama vakavana jonkun rukoilun auttaneen. Mitään todisteita ei tietenkään ole koskaan tarjolla, uskonnolliset yhteisöt luottavat siihen, etteivät ihmiset jaksa ajatella loogisesti ja kysyä, miksi se rukoilu ei pelasta kaikissa tapauksissa.

Uskonnolliset yhteisöt huijaavat ja valehtelevat häikäilemättömästi, koska jo aikoja sitten keksittiin, ettei katteettoman väitteen esittäjää saada vastuuseen, kun esitetään väite, jota ei voikaan todistaa. Mikä tahansa tapahtuma voidaan väittää rukouksen seuraukseksi, sillä milläs todistat, että se ei sitä ollut. Jos uskoo jumaliin, voi uskoa muihinkin katteettomiin väitteisiin. Se on kaikkien uskontojen yhteinen perusta: katteettomat väitteet ja lupaukset, joita ei tarvitse todistaa, koska niitä ei voi todistaa.

Psykologisesti kiintoisaa on, ettei uskonnollisia yhteisöjä näytä edes nolostuttavan, kun ne riistävät kunnian sen arjen ihmeen oikeasti toteuttaneilta - siis niiltä taitavilta kirurgeilta - ja siirtävät sen jollekin itsekseen höpöttäneelle nunnalle. Tällainen löysä puhe ihmeteoista on ilmeisesti havaittu kokeellisesti riittäväksi sulkemaan ihmisten kriittisen mielen, joten sitä voidaan jatkaa ilman hävyn tunnetta ja pelkoa jäämästä rysän päältä kiinni. Todellisessa maailmassa kyseessä on loukkaus ammattitaitoisia lääkäreitä kohtaan. He pelastavat lapsen, mutta kunnian vie joku ruotsalainen nunna.

* * *

Kaikki uskonnot perustuvat suloisella valheelle, se ei ole mikään uutinen eikä edes blogitekstin arvoinen toteamus. En kuitenkaan malta olla ottamatta tähän soppaan vielä mukaan sitä ilmeisintä kysymystä, jota HS:n ja Hbl:n toimituksissa ei haluttu kysyä ja johon yhdelläkään uskonnollisten yhteisöjen edustajalla ei ole koskaan ollut tolkkua vastausta.  Kysymys on yksinkertainen: miksi hyvä ja oikeus eivät toteudu kaikkivaltiaan jumalan maailmassa systemaattisesti, miksi tarvitaan "ihmeitä" ja hillitöntä rukoilemista? Eikö se jumala näe ja kuule vai eikö se seuraa luomakuntansa tapahtumia? Vai olisiko peräti niin, ettei se edes piittaa ihmisten ja eläinten kärsimyksistä?

En osaa kuvitella sellaista ajattelutapaa, joka saa ihmisen ottamaan tällaiset pyhimysjutut vastaan  edes viihteenä. Luulisi olevan ilmiselvää kenelle tahansa, että jonkin yksittäisen tapahtuman julistaminen "ihmeeksi" ja jonkun yksilön nostaminen sen takia "pyhimykseksi" ovat mielivaltaista teatteria. Alkeellisen logiikan vaatiminen voi toki olla kohtuutonta, ehkä keskimääräisen uskovaisen kognitiiviset kyvyt eivät kerta kaikkiaan riitä sen pohtimiseen, onko paavin puheissa mitään tolkkua ja johdonmukaisuutta. Mutta eivät kaikki roomalaiskatolisen kirkon uskolliset seuraajat ole kognitiivisesti heikosti varustettuja ihmisiä. Miksi he sallivat tällaisen pelleilyn ja kirurgien työn pilkkaamisen? Eikö heitä yhtään hävetä?

Selitys on ainakin historiallisesti katsoen ilmeinen: valta. Ihmeitä ja pyhimyksiä tarvitaan pitämään yllä uskonnollista valtaa ihmisiin. Siksi sitä varastetaan vaikkapa kirurgeilta ja siirretään ruotsalaiselle nunnalle. Kaikkien uskonnollisten yhteisöjen tavoin roomalaiskatolinen kirkko pelkää kuollakseen tietoa, tiedettä, kriittisyyttä ja ihmisten omaa ajattelua, koska niistä kumpuaa huijauksen paljastumisen mahdollisuus. Kun ihminen kysyy, millä paavi todistaa juuri nunna Hesselbladin rukouksen parantaneen kuubalaisen pojan kirurgien taitavuuden sijasta, kirkon valta alkaa romahtaa.

Antiantiamerikkalaisuus

Yhdysvaltain tulevat presidentinvaalit pakottavat Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja-Saariskosket tuottamaan koko ajan uutta tekstiä, jonka arvellaan kiinnostavan suomalaisia lukijoita. Pakkopullaahan homma enimmäkseen on, sillä me emme voi ratkaisuihin vaikuttaa, vaikka olisimme kuinka hyvin perillä taustoista.

Yksi ikuinen puheenaihe on "amerikkalaisten" suhtautuminen eurooppalaisiin ja eurooppalaisten suhtautuminen "amerikkalaisiin". Viimeksi on Saska Saarikoski päässyt kirjoittamaan siitä, kuinka "maailman antiamerikkalaiset saavat herkutella kaikella, mikä Yhdysvalloissa on vialla". Minusta Saarikosken juttu on huono monellakin tavalla. Se yleistää karkeasti, vääristelee ja pelkistää monimutkaista asiaa ja ennen muuta käyttää propagandistista terminologiaa siten kuin yhdysvaltalaiset ulkopolitiikan toimijat ovat aina käyttäneet. Voimme toki toivoa, ettei kyse on Saarikosken kafkamaisesta metamorfoosista, mutta varaudutaan siihenkin.

Minusta on jokseenkin käsittämätöntä, että Suomen suurimman lehden toimittaja käyttää niin epäonnistunutta termiä kuin "antiamerikkalainen" (sitä typerämpi on vain "antiturkkilainen"). Se on suoraan kylmän sodan pakastimesta kaivettu käsite, jolla ei ole mitään käyttöarvoa nykyhetken ulkopoliittisessa keskustelussa. Vielä epäonnistuneemmaksi käytön tekee se, että erinäisillä kuolleen aasin silloilla Saarikoski saa juttuunsa mahtumaan myös Venäjän (joka teorian mukaan hyötyy "antiamerikkalaisuudesta")  ja Pohjois-Korean (joka muka kannattaa Donald Trumpia).

* * *

Saska Saarikoski loukkaa Amerikan mantereen kansoja antaessaan ymmärtää, että joku jossain muualla on "antiamerikkalainen", vaikka todellisuudessa se mahdollinen anti kohdistuu vain Yhdysvaltoihin, ei suinkaan Amerikkaan, joka koostuu Pohjois-, Väli- ja Etelä-Amerikasta sekä Karibian meren saaristosta. En ole koskaan törmännyt anti-kanadalaisuuteen (paitsi South Parkissa) tai anti-meksikolaisuuteen (paitsi Donald Trumpin puheissa). Puhuminen "antiamerikkalaisuudesta", kun tarkoitetaan kriittisyyttä Yhdysvaltain hallinnon ja kulttuurin eräitä globaalisti vaikuttavia kielteisiä puolia kohtaan, on loukkaavaa muita amerikkalaisia kohtaan.

Saarikoski esittää myös tämän "antiamerikkalaisuuden" yksipuolisena syntinä väittäen, ettei Yhdysvalloissa törmää "antieurooppalaisuuteen". Mehän emme voi tietää, miten pienessä kuplassa Saarikoski Yhdysvalloissa mahdollisesti elää (monen todistuksen perusteella siellä voi elää erittäin pienessä ja eristetyssä maailmassa), mutta vähäiselläkin historian tuntemuksella on mahdoton välttyä niiltä lukuisilta esimerkeiltä, jotka kertovat siitä, miten erityisesti vanhoillinen ja oikeistolainen yhdysvaltalainen väestö suhtautuu Eurooppaan ja sen arvoihin jyrkän torjuvasti. Jos Saarikoski ei ole tätä havainnut, syy voi olla yrittämisen puutteessakin tai valikoivassa muistiinpanotekniikassa.

Saska Saarikosken tavalla nähty ja kuvailtu "antiamerikkalaisuus" on älyllisesti yhtä typerää kuin tällä hetkellä taas vaihteeksi nousukautta elävä Venäjän vastaisuus. Kokonaisen maanosan tai valtion "vastaisuus" on henkistä laiskuutta ja kertoo vain siitä, ettei ole vaivauduttu kritiikkiä täsmentämään. On selvää, että Yhdysvaltain ulko-, talous- ja kulttuuripolitiikkaa on kautta vuosikymmenien kritisoitu ankarasti ja kritiikki tulee jatkumaan. Miten muutenkaan voisi olla, kun tuon suurvallan pyrkimys vaikuttaa kaikkiin ja kaikkeen maailmassa on jokapäiväistä ja herkeämätöntä? Mutta se ei ole "antiamerikkalaisuutta" yhtään sen enempää kuin Israelin kansallis-oikeistolaisen hallinnon kritiikki on antisemitismiä.

* * *

Kuten muutkin sodanjälkeisten sukupolvien ihmiset, myös minä olen lapsesta asti kasvanut yhdysvaltalaisen vaikutuksen alaisena. Vapaaehtoisesti me niitä Disneyn piirrettyjä Astrassa katsoimme, mutta olisimme toki katsoneet muitakin, jos olisi ollut tarjolla. Lapsia ei väite kulttuuri-imperialismista hetkauta, mutta vähän isompana sitä rupesi ihmettelemään, miksi yhdysvaltalaisilla tuotteilla oli niin keskeinen asema kulttuurissamme ja miksi niillä on sotilastukikohtia kaikkialla maailmassa.

Kieltäydyn silti jyrkästi ja yksiselitteisesti "antiamerikkalaisuuden" leimasta. Se on typerä propagandaele, ei mitään muuta. Yhdysvallat on pääosan kohtaamastaan kritiikistä ansainnut pahoilla teoillaan aivan kuten se on ansainnut pääosan ihailustaan ja suosiostaan hyvien kansalaistensa hyvillä teoilla. Aivan kuten Eurooppa tai Venäjä tai kuka tahansa on omilla hyvillä ja pahoilla teoillaan ansainnut. Miksi ihmeessä Yhdysvaltojen pitäisi olla kritiikiltä turvassa tai miksi sen kritisoiminen on ongelma? Siksikö vain, että yhdysvaltalaisista monet ajattelevat olevansa maailman parhaita ja aina oikeassa?


"Antiamerikkalaisuus" on Yhdysvalloissa kyhätty propagandaele sitä tosiasiaa peittämään, että omista viattomuuskuvitelmistaan riippumatta Yhdysvallat on järjestelmällisesti ja pitkään sotkeutunut kaulaansa myöten sotimaan ympäri maailmaa puolustaessaan yhdysvaltalaisten suuryritysten taloudellisia etuja. Yhdysvaltain hallinto ei edusta mitään epäitsekästä hyvää, vaan suurteollisuutensa itsekkäitä etuja. Siksi se ansaitsee jatkuvasti ankaraa ja säälimätöntä kritiikkiä, vaikka maa toisella kädellä tarjoaisi kuinka hyvää tiedettä, taidetta tai viihdettä. "Antiamerikkalaisia" emme ole, mutta kriittisinä meidän on jatkettava.