Valta ja vaalit

Hesari uutisoi muka yllätyksenä, että valta keskittyy sinne, missä asuvat varakkaat, vaikutusvaltaiset ja näkyvät ehdokkaat. Tässä ei ole mitään uutta eikä yllättävää. Koko vaalijärjestelmämmehän on rakennettu sitä silmälläpitäen, ettei yllätyksiä tulisi. Edustuksellisen demokratian suomalainen malli perustuu ajatukseen, että on yhdentekevää, keitä edustajiksi valitaan, kunhan todellinen valta on suurimpien puolueitten eliitillä. Tämä ei ole missään uhattuna. Se ei myöskään tule olemaan uhattuna, ellei vaalijärjestelmää merkittävästi muuteta. Eikä sitä tietenkään muuteta, koska se toimii kuten suurimpien puolueitten eliitti haluaa.

Vaaleissa on kuitenkin eroja. Sitä tuskin kukaan ihmettelee, että eduskuntaan valitaan hiihtäjiä ja tv-julkkiksia. Eduskunta on niin kaukana tavallisen ihmisen arjesta, ettei paljon liikuttaisi, jos siellä istuisi 200 simpanssia äänestysnappeja painelemassa. Kuntavaalit ovat hiuka eri asia, koska periaatteessa niissä valitaan edustajia päättämään myös paikallisista, pienistä asioista. Tietenkin sama puolue-eliittien valta toimii sielläkin, mutta aina silloin tällöin myös pienen ihmisen ääni pääsee kuulumaan, vaikka sillä ei vallankäytön kannalta merkitystä olekaan.

Olen itse harmissani siitä, ettei kuntavaaleissa monikaan käytä hyväksi tilaisuutta antaa päätöksenteolle paikallista väriä. Pitkälle vieraantuneen ihmisen äänestyskäyttäytyminen - annetaan ääni sellaiselle, jonka on usein nähnyt televisiossa pällistelemässä - on sinänsä ymmärrettävää. Yhtä selvää on se, ettei tv-julkkiksen äänestäminen lisää millään tavalla todennäköisyyttä, että tälle äänestäjälle tärkeitä asioita hoidettaisiin entistä paremmin. Ehkä äänestäjä onkin luopunut jo toivosta ja äänestys on pelkkää rutiininomaista sijaistoimintoa.

* * *

En itse kuulu edustuksellisen demokratian ystäviin. Myönnän, että se on valistumatonta yksinvaltiutta parempi tapa hoitaa yhteisiä asioita. Mutta se on niin kaukana ihanteellisesta, ettei tyytyväisyyteen ole suurempaa syytä. Miksi yhden julmurin diktatuurin ainoana vaihtoehtona pitää olla pienen poliittisen eliitin valta, jonka haastamiseen ei ole rakennettu mitään toimivaa tapaa?  Suomessakin tuo eliitti esiintyy mielellään parlamentarismin puolustajana, koska se on yksi tapa sanoa, että kansan on turha haaveilla vallankäyttöön osallistumisesta. Samasta syystä kansanäänestyksiin ja kansalaisaloitteisiin suhtaudutaan kuin herkästi tarttuvaan kulkutautiin, tympein ilmein ja pitkin pinsetein. Presidentinkin kansalaiset pääsivät valitsemaan suoraan vasta sitten, kun presidentiltä oli riisuttu kaikki merkittävä toimeenpanovalta. Sauli Niinistöllä voi olla karismaa, Jenni ja Lennu, mutta todellista yhteiskunnallista valtaa hänellä on erittäin vähän.

Tarrautuminen parlamentarismiin selitetään helposti sillä, ettei parempaakaan vaihtoehtoa ole olemassa. Sveitsin toistuvia kansanäänestyksiä milloin mistäkin ei haluta pitää esimerkkinä toimivasta suorasta demokratiasta, vaan pikemmin siitä, ettei koskaan voi tietää etukäteen, mitä mieltä kansa tulee olemaan. Tässä osutaankin asian ytimeen. Mikään ei suorassa demokratiassa ole niin pelottavaa - siis eliitin näkökulmasta - kuin yllätysten mahdollisuus. Jos Vantaalla valtuustoon valitaan peräti kuusi homekoulujen vastustamisesta voimansa saanutta ihmistä, mitä voisikaan tapahtua, jos kansa ihan oikeasti saisi päättää kaikesta siitä, mistä nyt päätetään edustuksellisesti eli puolue-eliitin ohjeiden tai suorien määräysten mukaan?

Parlamentarismissa on ripaus käytännön sanelemaa pakkoa (suora demokratia on myös logistinen haaste), mutta pääaineksena on valtaeliitin huoli siitä, mitä suora demokratia voisi tuoda tullessaan eli uhkan eliitin vallan johdonmukaiselle jatkumiselle. Puolueitten johtajat on suhteellisen helppo saada ymmärtämään, miksi kauungin on kaavoitettava tämä tai tuo alue niin, että grynderi saa maksimaalisen tuoton. Saman asian pakottaminen korkeista asumiskustannuksista kärsivän kansalaisen kurkusta alas olisi paljon haastavampaa. Voisi jopa käydä niin, että grynderi ei saisi mitä haluaisi. Niin kauhistuttavan tilanteen estää se, ettei kansaa tarvitse todellisuudessa koskaan kuunnella.

* * *

Parlamentaariset vaalit ovat mitä suurimmassa määrin teatteria. Suomessa jo yli 40 % kansalaisista on todennut tämän ja jättää äänestämättä. Yhdysvalloissa presidentiksi pääsee neljänneksellä potentiaalisista äänistä ja vaikka vähemmillä kuin kilpailija. Eliittiä ei legitimiteetin hentous häiritse. Edustajanpaikat täytetään aina, oli protestoivia kuinka paljon tahansa. Tämä onkin parlamentarismin nerokas vallankäytön idea: kaikki näyttää demokraattiselta, vaikka hädin tuskin puolet äänioikeutetuista haluaa oikeuttaan käyttää. Teatteriesitys on myös henkilötasolla aitoa, koska moni poliitikkokin kuvittelee - ainakin uransa alkuvaiheissa - olevansa vilpittömästi äänestäjiensä asialla. Siksi ilon ja pettymyksen tunteet ovat laskennan jälkeen aitoja, ainakin politiikan omalla mittarilla mitattuna.

Presidentinvaalien suuri suosio viittaa siihen, että äänestäminen eli demokraattinen vaikuttaminen koetaan kiinnostavammaksi, kun sen oman äänen voi laittaa suoraan perille. Muistan itsekin nuorempana kokemieni valitsijamiesvaalien latteuden. Äänesti ketä tahansa, lehmänkauppoja oli luvassa, aina. Mutta suora kansanvaali sallitaan myös Skandinaviassa vain tilanteissa, joissa aitoa valtaa ei ole jaossa. Ne muutamat kerrat, jolloin kansaa on muista syistä ollut pakko kuulla, ovat olleet eliitille kuumottavia tapahtumia. EU-jäsenyyskin oli sen verran täpärällä, että siinä piti laittaa Ruotsi auraamaan tietä edellä ja euron kohdalla riskiä ei enää otettu. Eikä missään tapauksessa tulla ottamaan Nato-jäsenyydestä, ennen kuin gallupit lupaavat liittymiselle varman tuen.

Eliitin haluttomuus päästää kansalaisia aidosti vallan lähimaillekaan on tietysti historiallisesti ikivanha ilmiö. Uutta - sekin lainausmerkeissä - on lähinnä se, kuinka todellinen vallankäyttö naamioidaan parlamentarismin näteillä kostyymeillä. Helsingissä asioista päättää ehkä 5-10 hengen suuruinen porukka, vaikka valtuustossa istuu 85 edustajaa. Fiksuimmat siellä tietävät olevansa näytelmän statisteja ja nostavat kiltisti kokouspalkkionsa, eivätkä rettelöi esimerkiksi vaatimalla kansalaisten näkökantojen ottamista huomioon valtuuston päätöksissä. Minäkin kävin äänestämässä, koska parlamentarismi ei anna nukkuvalle edes illuusiota, jonka äänestäminen suo. En silti ajattele, että äänen antaminen merkitsisi todellisuudessa muuta kuin pientä mielenilmaisua. Ei se paljon ole. Minusta aito demokratia tarkoittaa jotain aivan muuta.

Suuret ja pienet moskeijat

Kokoomuksen kuntavaaleissa Helsingissä pelastanut Jan Vapaavuori on ilmoittanut suoraan vastustavansa kaavaillun suurmoskeijan rakentamista. Vapaavuori uskaltaa näin sanoa, koska hän sai harvinaisen paljon ääniä. Kun Vapaavuoren kovin kilpailija Anni Sinnemäki suhtautui rakentamishankkeeseen paljon myönteisemmin, saattaa hyvinkin olla, että osa äänistä annettiin, jotta moskeijaa ei rakennettaisi.

Suurmoskeijan rakentamishanke tuo mieleen parin vuoden takaisen kohun siitä, kun kaupunki antoi monen mielestä arvokkaan ja keskeisen tontin ortodoksijuutalaisen Chabad Lubavitch -lahkon käyttöön Mariankatu 3:ssa, aivan presidentinlinnan naapurista. Vanhaan tulli- ja pakkohuoneeseen rakennetaan näyttely- ja koulutuskeskus. Keskusteluissa ihmeteltiin, mikä tarve tällaisella lahkolla on tulla näin voimallisesti Suomeen ja Helsinkiin. Sitäkin kysyttiin, hoidetaanko tasavallan presidentin turvallisuutta parhaiten siten, että viereen rakennetaan melko jyrkistä näkemyksistä tunnetun juutalaisen uskonlahkon toimintakeskus.

Samanlaisia ajatuksia epäilemättä liittyy myös suurmoskeijahankkeeseen, koska kyseessä ei taida olla erityisen ekumeeninen tapaus. Paikalliset shiia-muslimit epäilevät, että keskuksesta tulee vain sunneille tarkoitettu tila, koska rahoitusta on luvassa ilmeisesti lähinnä varsin jyrkkää wahhabistista sunnilaisuutta edustavista Arabian niemimaan maista. Ei-muslimeilla on pelkoja siitä, että tällaisesta suurmoskeijasta kaikkine oheistiloineen tulee jihadistista kiihkoilua opettava ja levittävä keskus, jonka myöten myös Suomi siirretään kansainvälisten kiistojen keskelle. Vaikka niin ei tapahtuisi, kukaan ei voi taata, että niin tule tapahtumaan.

* * *

Uskonnottomana en ole ymmärrettävästi innostunut mistään uskonnollisesti virittyneistä rakennushankkeista. Yritän kuitenkin lähestyä tätä asiaa ennakkoluulottomasti, sillä eihän sekään kuulosta aivan johdonmukaiselta, että Helsinki vuokraa mielellään tontin ortodoksijuutalaiselle lahkolle, mutta tulevan pormestarin suulla torjuu vastaavanlaisen tontin luovuttamisen sunni-islamilaiselle lahkolle. (Käytän tässä termiä "lahko" neutraalisti kuvaamaan sitä, että kyseessä on yhden näkemyksen mukainen uskonnollinen ryhmä.)

Suomessa on virallisesti voimassa uskonnonvapaus. Perustuslain 11§:n mukaan "Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen." Perustuslaki puhuu ihmisistä, ei lahkoista tai kirkkokunnista. Silti sen henki on suvaitseva. Jos haluaa, saa olla uskonnollinen ja saa kuulua uskonnolliseen yhdyskuntaan. On vaikea perustella, miksi perustuslain mukaisella kirkkokunnalla ei olisi oikeutta rakentaa jäsenilleen toimitiloja.

Tästä näkökulmasta katsottuna tontin luovuttaminen juutalaiselle lahkolle ja tontin epääminen islamilaiselta lahkolta olisi perustuslain tai ainakin sen hengen vastainen toimi. Siinä ei välttämättä rikottaisi lakia, mutta ainakin ihmisten yhdenvertaisuutta vastaan. Ei voi eikä saa olla niin, että Helsinki on myönteinen juutalaisille, mutta ei islamilaisille. On mielenkiintoista nähdä, miten Jan Vapaavuori tämän tilanteen aikoo ratkaista.

* * *

Voin tarjota Vapaavuorelle ilmaisen vinkin, jota myös muut rakennushankkeita hautovat uskonnolliset ja vastaavat yhdyskunnat voivat tahollaan soveltaa. Älkää hakeko lupaa millekään suurelle. Hakekaa lupaa ihan vaan tavalliselle, pienelle. Pieni ei huolestuta kuten iso ja tulee halvemmaksikin. Jos porukka ei mahdu yhteen pieneen, hakekaa lupaa kahdelle tai useammalle pienelle. Etuliitteellä "suur" on ainakin suomessa ja Suomessa ikävä, kiihkoileva väritys. Suomalainen tykkää enemmän pienestä, oman kokoisesta mittakaavasta, myös rakennushankkeissa. Ei pidä antaa sen hämätä, että monet vallasta humaltuneet huipulle päästyään haluavat vimmatusti ikuistaa itsensä jonkin tolkuttoman kalliin rakennushankkeen kautta. Suurin osa suomalaisista naureskelee näille pönöttäjille ja heidän muistomerkeilleen.

Itse en usko, että torjuva suhtautuminen moskeijojen rakentamiseen edistää muslimiväestön sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Mutta ei sitä sopeutumista suurmoskeijakaan välttämättä edistä. Sen sijaan muutaman pienen ja aidosti ekumeenisen moskeijan rakentaminen saattaisi olla merkittävä edistysaskel. (En tosin tiedä, kuinka realistinen ajatus ekumeenisesta eli kaikille lahkoille kelpaavasta yhteisestä paikasta on.) Pelkästään Chabad Lubavitchin saaman lämpimän vastaanoton takia Jan Vapaavuoren on pakko tarjota suurmoskeijan vaihtoehdoksi muutamaa pienempää.Tietenkin olisi parempi, jos rakennettaisiin kulttuuri- ja yhdessäolotiloja ilman uskonnollisia viritelmiä, joilla on taipumus ovella karsia tulijoita, ei houkutella. Mutta demokratiaan kuuluu myös oikeus käyttää omaa rahaansa sellaiseen, mitä muut pitävät turhuutena.

Sen sijaan demokratiaan ei ehkä kuulu, että jostain kaukaa rajojemme ulkopuolelta annetaan rakennusrahaa sellaisin ehdoin, jotka sulkevat pois avoimen vuorovaikutuksen. Etuliitteen "suur" lisäksi tämän moskeijahankkeen selkeästi suurin este on sen rahoituksen kytkeytyminen ahdasmielisyyteen ja demokratialle vieraisiin käsityksiin mm. naisen ja miehen tasa-arvoisuudesta. Kun täkäläiset organisaattorit eivät uutisten mukaan ole osoittautuneet erityisen vastuullisiksi ilmaisen rahan hoitajiksi, suhtautuisin erittäin varauksellisesti vähäisiinkin rahavirtoihin vanhoillisista ulkomaista. Jos paikallisin voimin ei synny muutamaa pientä moskeijaa, ehkä niiden tarvekaan ei ole polttavan suuri. Aito uskohan ei kuorista piittaa ja kai jokaisen jumala sen rahapulankin ymmärtää?

Kiitos, Jussi Hakulinen!

Suomalaisella televisioviihteen rintamalla kohistaan (käytän ilmaisua ironisessa, iltasanomaisessa merkityksessä) tällä hetkellä siitä, että säveltäjä Jussi Hakulinen on ilmoittanut kieltävänsä sävellyksensä Joutsenlaulu julkaisemisen tv-sarjan Vain elämää jälkituotteissa. Hakulinen olisi itse asiassa halunnut kieltää myös laulun esittämisen ohjelmassa. Mielenkiintoisena lisäepisodina on käynyt ilmi, että ohjelman tuotantotiimi oli valmis maksamaan 5000 euroa ylimääräistä siitä hyvästä, että laulaja Robin saa esittää Hakulisen laulun Rakkaus on lumivalkoinen ilman viimeistä, "ateistista" säkeistöä. Näin Robinin puhtoinen imago ei saanut tahraa.

Mielestäni on hienoa, että Suomesta löytyy vielä luovia tekijöitä, jotka ottavat tekijänoikeuslain takaaman moraalisen oikeuden vakavasti. Alan yrittäjille lain tämä puoli on aina ollut lähinnä pieni kiusankappale, koska sen avulla ei voi varsinaisesti tehdä rahaa, sillä voi korkeintaan estää jotakuta muuta tekemästä rahaa vastoin luovan tekijän tahtoa. Juuri tästähän Hakulisen Jousenlaulun käytössä juuri on kysymys (en halua moralisoida Hakulisen ratkaisua myydä toisen laulun esitysoikeus 15 000 eurolla, kyllä artisti rahaakin tarvitsee - mutta olisi ollut kyllä hauska nähdä tuotantotiimin edustajien naamat, jos Hakulinen olisi tylysti ilmoittanut että laulu esitetään kokonaan tai sitä ei esitetä ollenkaan).

Tässä ei ole edes tärkeätä se, miksi Jussi Hakulinen ei halua laulunsa olevan mukana ohjelmassa Vain elämää. Koska hän oli valmis myymään toisen laulunsa, kyse ei liene ohjelmaformaatin täydellisestä torjumisesta. Mutta Joutsenlaululla on ollut keskeinen asema niin yhtyeen Yö kuin Hakulisen omissakin vaiheissa, joten ilmeisesti asialla on henkilökohtaista merkitystä. Hakulisen periaatteellisuus ansaitseekin muutaman lisäpohdinnan.

* * *

Moraalinen tekijänoikeus jää yleensä aina taloudellisten oikeuksien jalkoihin. Kun Jussi Hakulinen nyt nostaa asian voimalla esille, voi mieleen muistua vuosien varrelta muitakin tapahtumia, joissa ehkä on taustalla ollut enemmän kysymys periaatteista kuin rahasta. Sisältöteollisuus ei moraalisia oikeuksia oikein osaa ymmärtää, siellä kysymys on aina muodossa "kuinka paljon se ja se maksaa". Kun joku sanoo, että tämä tai tuo ei ole kaupan, tuo joku nähdään kiusantekijänä tai vinksahtaneena. Ai ei meidän raha kelpaa, no ole sitten ilman!

Todellisuudessa luovalla tekijällä voi olla monia eri syitä valvoa teostensa käyttöä myös ei-taloudellisesta näkökulmasta. Maailmankatsomukselliset näkökohdat voivat olla erittäin painavia silloin, kun luova tekijä suhtautuu teksteihinsä vakavasti. Tätä voi tavallisen iskelmä-pop-muotin sisällä olla vaikea ymmärtää, kun omat tekstit ovat systemaattisesti tyhjää täynnä. Jos luova tekijä tekee uskonnollisen tekstin, hän ei tietenkään halua sitä hyödynnettävän ateistisessa juhlassa yhtään sen enempää kuin Jussi Hakulinen haluaa, että poptähti jättää viimeisen säkeistön laulamatta sen viestin takia.

Itselläni ei ole vaikeuksia asettua Jussi Hakulisen asemaan. Pikemminkin ihmettelen, miten vähän Suomessa kukaan piittaa siitä, missä mitäkin musiikkia soitetaan. Yhdysvalloissa on tavallaista, että muusikot kieltävät (yleensä oikeistolaisilta) poliitikoilta oikeuden hyötyä jostain suositusta laulusta. Ei tule mieleen Suomesta vastaavaa tapahtumaa. Ovatkohan meillä piirit niin pienet, ettei Kokoomus vahingossakaan juhli Agitpropin tahtiin ja vihervasemmistolainen halua mieluummin kuulla Jethro Tullia kuin Rostedtia? (En kerta kaikkiaan keksinyt selkeästi kokoomuslaiseksi leimautunutta, tunnettua muusikkoa, vaikka tiettävästi Vicky Rosti on kuntavaaleissa Kokoomuksen ehdokkaana.)

* * *

Kaikki eivät hyväksy ajatusta, että luovalla tekijällä on luomukseensa jotain oikeuksia. Jotkut verkkokeskustelijat ovat pitäneet Hakulista "ahneena", vaikka hän päätöksellään luopui ehkä kymmenien tuhansien eurojen tienestistä. Jos on itse ahne, voi olla vaikea tällaista periaatteellisuutta käsittää. Minusta tärkeintä Hakulisen suhtautumisessa ei ollut se, että hän kielsi Joutsenlaulun jatkokäytön juuri ohjelmalta Vain elämää. Tärkeintä oli, että Hakulinen oli valmis menettämään mieluummin rahaa kuin periaatteensa. Se on oikein ja kunnioitettavasti tehty.

Laki on Jussi Hakulisen tukena, vaikka juhlapuheissa tekijänoikeudesta kauniisti puhuva viihdeteollisuus tietenkin todellisuudessa puristelee nyrkkejä, kun tällaiset jussihakuliset uskaltavat panna kapuloita ansaintalogiikan polulle sotkemaan. Parasta tekijänoikeuttahan on se, joka on ostettu luovalta tekijältä ei-luovalle firmalle. Mahtaa se harmittaa, kun eurooppalaisen tekijänoikeuden mukaan moraalisia oikeuksia ei voi ostaa eikä myydä. Jussi Hakulinen on nyt ja tulevaisuudessa laulujensa moraalisen tekijänoikeuden omistaja. (Sivumennen todeten Hakulinen on myös ollut poikkeuksellisen fiksu, kun on pitänyt laulunsa taloudelliset oikeudetkin itsellään; se ei ole tavallista populaarimusiikissa).

Maailmassa, jossa kaikki tuntuu olevan kaupan, on helpottavaa törmätä mihin tahansa, mikä jää tai jättäytyy kaupankäynnin ulkopuolelle.Siksi kiitän Jussi Hakulilsta päivän parhaasta uutisesta ja toivon, että hän pitää linjansa jatkossakin. Samalla toivon, että muutkin luovat tekijät muistavat pitää puolensa, jos joku haluaa hyötyä heidän taiteestaan tavalla, joka tuntuu väärältä tai loukkaavalta. Teokset ovat tekijänsä lapsia, ei niitä halua nähdä huonoilla teillä. Mikä parasta, jokainen saa vapaasti päättää, missä se oma teos pääsee parhaiten oikeuksiinsa. On myös hienoa, että lakimme turvaa alkuperäisen tekijän moraaliset oikeudet senkin jälkeen, kun taloudellinen suoja on jo lakannut. Suomessa opetus- ja kulttuuriministeriö voi kieltää teoksen käytön, jonka voidaan katsoa loukkaavan aikoja sitten edesmennyttä tekijää.

Pelolla hallitsemisesta

Kun seuraa kansainvälisiä uutisia, tulee helposti tunne, että "maailma on tullut hulluksi". Ongelmia ei ratkota neuvottelemalla, vaan väkivallalla. Tämä ei koske pelkästään varsinaisia konflikteja, vaan myös suomalais-eurooppalaista lintukotomaailmaa. Väkivalta ei tunnetusti ratkaise ongelmia, vaikka saattaa tuottaa voimakkaita mielikuvia oman näkemyksen voitosta. Historian pitkä muisti ei kuitenkaan tue käsitystä siitä, että väkivalta ratkaisee ongelmia. Se on kuitenkin tehokas keino piilottaa ongelmia verisenä sykkivän pelon alle.

Viime päivinä olemme saaneet lukea Syyriassa sattuneesta iskusta, jossa ilmeisesti sariini-kaasua on levitetty tai sitä on levinnyt pienen kylän asukkaiden kauhuksi ja kuolemaksi. Kuolleita on ollut vähemmän kuin muutaman viikon takaisessa Yhdysvaltain iskussa Irakissa. Se isku ohitettiin hyvin vähin äänin, kun taas tästä sariinimurhaamisesta saatiin Donald Trumpille mainio tekosyy päästä kokeilemaan yhdysvaltalaisten ohjusten tuhovoimaa Syyrian armeijaa vastaan. Ikään kuin 59 ohjusta lentokentälle millään tavalla auttaisivat sariinimyrkytyksen saaneita. Tai yhtään mitään muutakaan.

Mutta ei tietysti ole ollut tarkoituskaan. Ei vallassa olevia ja ohjusiskukäskyjä antavia liikuta vähääkään syyrialaiskylän asukkaiden kohtalo. Heitä kiinnostaa se pelko, jota tällaisen "kostopommituksen" avulla pyritään lietsomaan. Vaikka näillä kahdella tapahtumalla ei ole mitään loogista yhteyttä, ne kytketään yhteen mielikuvasodan kuvastossa. Näin Yhdysvallat iskee, kun al-Assad (tai joku muu, se ei ole olennaista) käyttää sariinia eikä esimerkiksi napalmia, jonka massiivisesta käytöstä Yhdysvalloilla on maailman suurin kokemus.

* * *

Tänään on saatu lukea uutisia Tukholmasta, missä ilmeisesti keskieurooppalaisen mallin mukaan on ajettu kuorma-autolla ihmisjoukkoon surmaamisen tarkoituksessa. Tukholman isku tapahtui vain vähän sen jälkeen, kun Pietarin metrossa oli tehty pommi-isku tuhoisin tuloksin. Lehdistö kertoo suurin otsikoin, kuinka ihmiset eivät enää uskalla käyttää metroa. Tukholmassa poliisi on käskenyt ihmisiä pysymään kodeissaan, koska "missään ei ole turvallista". Ruotsalaisten reaktiot voitaneen laittaa kokemattomuuden piikkiin, Silti vaikutus on pohjimmiltaan sama Pietarissa ja Tukholmassa: tavallisen ihmisen turvallisuudentunnetta on horjutettu. Pelko on saatu istutettua.

Rationaalisen erittelyn perusteella on vaikea löytää syytä siihen, miksi yksittäinen pommi-isku muuttaisi kyseisen liikennemuodon tai paikan yleisestikin turvattomaksi. En tiedä, onko koskaan tai missään tehty terrori-iskua samassa paikassa kahdesti. Mutta ei selvästi tarvitsekaan, mielikuvien tasolla metrosta tai jostain kadusta tulee "turvaton" yhdenkin iskun perusteella. Uusintaiskusta ei olisi erityistä hyötyä, tuhon voimat kannattaa suunnata jo jonnekin muualle. Pelko tietysti lievenee ajan myötä. Elämän on jatkuttava ja kun jokin turvattomaksi leimautunut paikka ajan mittaan osoittautuu yhtä turvalliseksi kuin ennenkin, ihminen sopeutuu ja unohtaa.

Siksi pelkoa täytyy synnyttää uudestaan ja uudestaan. Oli kyse valtiollisesta terrorista tai jonkun pienemmän porukan toiminnasta, olennaista on tuottaa sopivin väliajoin ihmisten mielenrauhan romuttavia järkytyksiä. Sillä lailla avautuu pelolla hallitsemiselle riittävä tila ja valtuutus. En usko, että monikaan tukholmalainen kykenee kysymään, millä tavalla yksi kuorma-autolla tehty isku muuttaa koko kaupungin turvattomaksi. Näin pelolla hallitseminen juuri toimii. Se käynnistää meissä ihmisissä hyvin syvällä olevat itsesuojeluvaistot, jotka ovat rauhallista harkintaa nopeampia ja joihin siksi turvaudutaan aina, kun pelko saa vallan.

* * *

Minusta on tärkeä ymmärtää, että myös ns. rauhanomaisissa ympäristöissä käytetään pelottelua vallan välineenä. SOS-hallituksemme toiminnalle on ollut ominaista isojen muutosten (tai ainakin ehdotusten) vyöryttäminen niin, että jokaisella kansalaisella on taatusti jotain syytä olla levoton ja jopa peloissaan. Ihminen vastustaa vaistomaisesti isoja muutoksia, ellei kykene itse päättelemään muutosta joko merkityksettömäksi tai itselle edulliseksi. Kun muutokseen liittyy voimakkaita pelkoja, tuon päättelyn asteelle ei välttämättä päästä ollenkaan. Jäljelle jäävät vain nopeat intuitiiviset reaktiot ja stressi.

Peloteltua ihmistä on helpompi tuupata kohden epämieluisia kohtaloita kuin itsevarmaa ja stressitöntä. Kun poliisi pelottelee koko kaupungin olevan turvaton, valtaosa ihmisistä ei rupea testaamaan asiaa vaan tottelee. Kun ihmistä tarpeeksi pelotellaan ja sen jälkeen tuupataan, hän sopeutuu siihen ja alkaa ajatella, että tämä on normaalia. Suomessakin on tällä hetkellä normaalia pelotella ihmisiä sodan uhkalla (Venäjä), terrorismilla (Pietari ja Tukholma) tai pakolaisilla. Tai mittavilla irtisanomisilla, palkanalennuksilla, terveyspalveluiden yksityistämisellä ja kallistumisella, eläkkeiden alentamisella, eläkeiän nostamisella, näitähän riittää.

Eliitti on kaapannut kaiken vallan pelon avulla. Protestit ovat heikkoja, vaikka kiukkua riittää. Joukkotiedotusvälineet nuolevat eliitin paikkoja eivätkä hoida tärkeintä tehtäväänsä vahtia, valvoa ja haukkua. Teoriassa sana on Suomessa maailman vapain. Todellisuudessa ihmiset pelkäävät niin paljon, etteivät uskalla suutaan avata. Sananvapautta ei käytetä, ettei sen käytöstä vaan kosteta. Pelko pitää terävänkin kielen tylsänä, meillä on liikaa menetettävää. Yhteiskunnallista extreme-harrastusta ei juuri ole, poliittiset puolueetkin muistuttavat toisiaan niin, ettei äänestäjä tiedä mitä tehdä ja jättää äänensä käyttämättä.

* * *

Pelkoa on montaa sorttia, joten se on oiva vallan apuväline. Yhden vaientaa iso asuntolaina, toisen työpaikan menetyksen uhka. Osa kyllä huutaa, usein kovaa ja rumasti, mutta sekin huuto kumpuaa pelosta, pelosta jäädä lopullisesti syrjään, jäädä osattomaksi vähästäkin. Suurin osa arjen rasismista ja vihapuheesta on pelokkaan ihmisen reaktiota. Pelko hallitsee ja pelolla hallitaan, helposti. Siksi on tärkeätä koko ajan kysyä, onko pelko perusteltua vai pelotellaanko meitä manipuloinnin tarkoituksella. Tukholman julistamisessa turvattomaksi ei ole mitään tolkkua, se on selvää manipulointia (ehkä tahatonta, mutta silti). Pietarin metro ei ole sen turvattomampi nyt kuin aiemminkaan. Joka päivä suurkaupungeissa kuolee liikenneonnettomuuksissa pienen terrori-iskun verran ihmisiä.

Pelolla hallitsemisen nerokkuus on siinä, että me pelotellut teemme työn itse. Meille annetaan vain pieni tuuppaus ja sen jälkeen hoidamme lietsonnan ihan itse. Kauhistelemme yksin ja yhdessä, annamme mielikuvituksen lentää, varaudumme pahimpaan, uskomme herkemmin sellaista mihin ilman pelkoa suhtautuisimme kriittisesti. Tämä ei ole pelkästään Putinin tai Trumpin maailmaa, se on yhtä hyvin Juha Sipilän hallitseman Suomen maailmaa. G. W. Bushin hallinto tämän täydellä teholla aloitti vuonna 2001, sen jälkeen mallia ovat matkineet kaikki vallasta kiinnostuneet Daesh-murhaajista finanssikeinottelijoihin. Pelokas ihminen tottelee, pelokasta ihmistä on helppo johdatella antamaan viimeiset vallan rippeensäkin pois.

Enkö muka itse pelkää? Kyllä, mutta yritän pitää pelkoni kurissa (en tarkoita nyt henkilökohtaisia fobioita, joille on vaikea mahtaa mitään). En ajattele, ettei salama iske kahta kertaa samaan kohtaan (se voi iskeä, kysymys on pääosin sattumasta), mutta tiedän, etteivät ihmisen tekemät tihutyöt kulje yksiä ja samoja raiteita. Kerran kunnolla peloteltuun ei kannata uhrata energiaa. Tukholmasta ei ole tulossa turvaton kaupunki yhtä vähän kuin Breivikin riehuminen muutti Oslon pysyvästi tappotantereeksi. Osa peloista on järkeviä ja perusteltuja, osa ei. Pelko vallankäytön välineenä on hallittavissa. Ei helposti, mutta kuitenkin jotenkin. Siitä emme saa luopua, tuli uutisista mitä tahansa. Pelolla hallitsemiseen ei pidä alistua, sitä on vastustettava aktiivisesti.

Vihollinen, vihollinen, vihollinen

Raimo Pesosen kirja Viholliskuvien paluu (Like 2016) on ulkonaisesti vaatimaton, mutta sisältä täyttä asiaa. Pesonen on kerännyt yhteen kaiken olennaisen siitä prosessista, jonka kuluessa Suomi on muutettu sotilaallisesti liittoutumattomasta ja kansainvälisesti arvostetusta rauhanturvaajasta Venäjää kaikin mahdollisin tavoin härnäävä "lännen" etuvartio - vain, jotta saataisiin suomalaisten enemmistö kannattamaan Naton täysjäsenyyttä. Oma käsitykseni asioiden tilasta ja prosessien kuluista ei juuri poikkea siitä, mitä Pesonen tiivistää. Lähinnä hän on ilmaisuissaan maltillisempi ja jättää diplomaattisesti sanomatta ruman sanan sielläkin, minne minä sen laittaisin. Joka tapauksessa kaikin puolin suositeltavaa luettavaa jokaiselle, joka on erehtynyt kuvittelemaan, että Carl Haglundin & Co tie on hyvä myös Suomelle ja suomalaisille.

Pesosen erinomaisen kirjan tarkemman esittelyn sijasta (odotan tietenkin, että valistuneet lukijani siihen tarttuvat ilman eri käskyä) tarraudun kiinni hänen esiin nostamiinsa teemoihin, ennen muuta vihollisuuden käsitteeseen. Termihän kuuluu propagandasanastojen ikivanhoihin peruskäsitteisiin, siinä ei ole sinänsä mitään uutta. Uutta on kuitenkin se, kuinka häikäilemättömästi nykypäivän propagandassa vihollisuus on liu'utettu tarkoittamaan konkreettisen sotavastustajan lisäksi myös kaikkia niitä tahoja, jotka jossain skenaarioissa voisivat muuttua vihollisiksi tai jotka ovat vihollisia jollekulle ihan muulle. Ennen vihollista katsottiin kiväärin tähtäimen läpi, nykyään riittää löysä valhejournalistinen lötinä.

Suomalaisessa militäärisessä propagandassa ja mielipiteenmuokkauksessa termillä "vihollinen" tarkoitetaan poikkeuksetta Venäjää, vaikka maan nimeä ei aina suoraan mainitakaan. Vaikka Venäjä tosiasioiden maailmassa on yhtä vähän Suomen "vihollinen" kuin Ruotsi, Norja, Viro tai Albania, tässä mielikuvasodassa siitä ei paljon välitetä. Venäjä on valittu "viholliseksi" sekä historiallisista syistä (toisessa maailmansodassa saksalaiset olivat aseveljiä ja muunmaalaisiin eri sotatoimissa päästy tutustumaan - ja kaiken lisäksi Suomi kärsi sotilaallisen tappion kaksi kertaa) että siksi, että Venäjä kokee Naton laajentumisen turvallisuuspoliittiseksi uhaksi ja vastustaa siksi Suomen ja Ruotsin täysjäsenyyttä ja samalla eliitin tärkeintä hanketta.

* * *

On tärkeä huomata ja ymmärtää, että nykyinen viholliskuvien rakentaminen nojaa korostuneesti vihjailujen, mielikuvien menetelmiin. Kun Venäjä ei tosiasiallisesti uhkaa Suomea millään tavalla ja teoriassakin sen luoma uhka liittyy juuri Nato-jäsenyyteen, ei edes yritetä tarjota todisteita uhasta, vaan "annetaan ymmärtää" tämän ja tuon tarkoittavan tai ainakin voivan tarkoittaa, että Venäjällä on pahoja aikeita Suomea kohtaan. Vahingossakaan ei todisteta, miksi tällaisia aikeita olisi. Syykin on selvä: Venäjä on avoimesti ilmaissut, että se suhtautuu Suomeen hyvän naapuruussovun pohjalta ja vain liittyminen Natoon voisi tätä tilannetta muuttaa.

Propagandarintama on ns. valtalehdistön osalta varsin rikkumaton. Sanoma-konserni käy Venäjän vastaista sotaansa ikään kuin Neuvostoliitto ei olisi koskaan romahtanut ja ikään kuin Putinin hallinto ei olisi kansallis-oikeistolainen oligarkia, vaan jollain epämääräisellä tavalla "kommunistinen juoni". Ilta-Sanomat julkaisee tasaisin ja tihein välein jonkin kielteisen uutisen ja jos sellaista ei pahimpaan tarpeeseen löydy, historiaa voi aina tonkia. Helsingin Sanomat sallii keskustelupalstoillaan avoimen russofobisen kirjoittelun, vaikka lehden päälinjana on teeskennellä neutraalia ja kritisoida Venäjää vain toimituksellisten juttujen kautta.

Jos joku älyää ihmetellä, eikö niinkin isosta maasta voisi edes joskus löytyä jotain myönteistäkin kirjoitettavaa, kukaan ei tietenkään vastaa. Propagandasotaa ei ole koskaan julistettu, se ei ole avointa vaan piiloteltua toimintaa. Propagandasodan tarkoituksena on vahvistaa ennakkoluuloja, levittää pelkoa ja torpedoida mahdolliset myönteiset aloitteet.  Kukaan ei siksi enää muista, että tämä sodan tuorein vaihe alkoi kuin käskystä vasta Ukrainan kriisin käynnistyksen yhteydessä. Suurten lehtiemme päätoimittajat tietävät tykönänsä, mitä ovat sopineet ja ehkä siitä joskus vuosien kuluttua kuulemme mekin. Mutta pelkästään vertaamalla suomalaisen ja esimerkiksi brittiläisen lehdistön Ukraina-uutisointia on helppo havaita, että propagandasota käynnistettiin epäuskottavan yhtenäisesti ja yhteisellä aikataululla heti Sotšin olympialaisten päätyttyä.

* * *

Viaton mieli voi kysyä, mitä pieni Suomi voi hyötyä siitä, että se käy aktiivista propagandasotaa isoa naapuria vastaan. Arkijärjen mukaan tällainen onnistuu vain, kun sitä naapuriakin isompi poika on luvannut, että hän tulee apuun, jos härnääjään kosketaan. Osa suomalaisesta oikeistosta käsittääkseni uskoo, että jo solmitut 95 % Nato-langoista riittää pitämään Venäjän passiivisena suhteessa Suomeen (prosenttiliike on kiinnostunut vain täysjäsenyydestä, millään muulla ei ole väliä). Skeptikko taas ajattelee, että Venäjä on näinkin passiivinen suhteessa Suomeen lähinnä siksi, että se luottaa kansalaismielipiteen pysyvän Nato-vastaisena. Toistaiseksi se onkin riittänyt.

Henkilökohtaisesti olen erittäin huolissani nykyisestä viholliskuvia luovasta ja ylläpitävästä propagandasodasta erityisesti pitkällä aikavälillä. Pidän itse Putinin hallintoa ja sen politiikkaa kaikin puolin vastenmielisenä, mutta tiedän myös, että olemme rajanaapureita myös tulevaisuudessa. Ei voi olla Suomen ja suomalaisten suuren enemmistön etu koskaan tai missään olosuhteissa hankkiutua Venäjän viholliseksi. Se vaara kuitenkin kasvaa sitä myöten, kun Suomi suhtautuu Venäjään vihollisena, eikä vaivaudu asiaa piilottelemaan. Viholliskuvien luominen ei ole vaaratonta leikkiä. Se on täysin vastuutonta toimintaa, joka pahimmillaan toteuttaa ennusteensa ja tekee Venäjästä vihollisen.

Nykyisen ulko- ja puolustuspoliittisen linjan hallitusammattilaiset eli perussuomalaiset Timo Soini ja Jussi Niinistö eivät ole aivan Carl Haglundin veroisia tukialushaukkoja, mutta kumpikaan ei kai ole vieraillut Venäjällä vieläkään, kuten jo diplomaattinen peruskohteliaisuus edellyttäisi. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkää linjaa tunteva ymmärtää heti, kuinka suuresta ja periaatteellisesta linjanmuutoksesta tällainen kertoo. Molempien salkkujen antaminen Perussuomalaisille puolestaan kertoo siitä, etteivät myöskään Kokoomus ja Keskusta halua parantaa suhteita Venäjään vaan kannattavat 100- tai 110-prosenttisesti viholliskuvapropagandistista linjaa. Presidentti Sauli Niinistö on tällä hetkellä ainoa idänpolitiikan perusteet hallitseva hallintoeliitin jäsen, joka on myös julkisesti sitoutunut toimimaan Naton suhteen kansalaisten enemmistön tahdon mukaisesti. Ilmankos hän vaikuttaa olevan tuon tuostakin hakauksissa SOS-hallituksen kanssa. Presidentti ei tunnu sisäistäneen viholliskuvapolitiikkaa kunnolla.