Sarkasmin ytimessä

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen pakinoitsija Kuukautinen julkaisi 6.5.2017 pakinan otsikolla "Vappu Iivisniemessä: 'Punavihreät eivät kansaa näe. Kansalle heillä on yksi katse, ja se on ylenkatse,'" Itse pakinateksti on aloitettu lainausmerkillä ja sellaiseen teksti myös päättyy. Wikipedian mukaan nimimerkillä kirjoittaa Teppo Sillantaus, Kuukausiliitteen toimitussihteeri ja tunnetun "Naisen kanssa" -sarjakuvan tekijä.

Vaikka tekstin yhteydessä on useita vihjeitä siihen suuntaan, että tekstiä ei ehkä kannattaisi ottaa ihan todesta, suurin osa melkein sadasta verkkokommentoijasta ollut ollut riemuissaan siitä, että kerrankin asiat sanotaan kuten ne ovat ja että lopultakin Hesarissa on jotain muuta kuin punavihreää kuplapuhetta. Kaiken huippuna eräs onnellisista toteaa hämmentävästi, että hänelle on yhdentekevää, onko teksti sarkasmia vai ei, se osui ja upposi.

Toisin sanoen valtalehden toimittajan satiirinen ja sarkastinen pakina, jossa simuloidaan kuviteltua Timo Soinin vappupuhetta, menee sellaisenaan läpi kuin Kari Kuuvan parodia Tango pelargonia jo vuonna 1964. Eikä kiihtyneen peruskansan väliin pakinan sarkasmista huomauttaneiden viestillä ole ollut mitään vaikutusta asiaan (itse en päässyt moderaattorin seulasta läpi edes kehumalla pakinoitsijaa onnistuneesta vedätyksestä), parodian tosissaan ottaneet kansalaiset lyövät nyrkkiä pöytään innoissaan ja onnellisina.

* * *

Myönnän olevani hämmentynyt tästä reaktiosta, vaikka ei ehkä pitäisi. Sarkasmi, ironia, satiiri ja niiden sukulaiset eivät kuulune perussuomalaisen rivimiehen tai -naisen mieluisimpiin kirjallisuuden lajeihin. Ajatuskin siitä, että Timo Soini harrastaisi jotain niin perverssiä, lienee poissuljettu. Jos joku ottaa Timo Soinin puhetavan päälleen ja kirjoittaa varsin hauskan tyylipastissin, totuus torjutaan ja tulkitaan parodia totuutena. Pahoin pelkään, että osa pakinan lukeneista ei vieläkään ymmärrä tai hyväksy ajatusta, että pakinassa itse asiassa pilkataan varsin osuvasti Soinin populistista puhetapaa ja kaikki eri mieltä olevat tylysti niputtavaa vihapuhetta.

Maltillinen toteaa tässä vaiheessa, että ainahan näitä väärinkäsittäjiä on, ei sitä voi estää eikä siitä pidä hermostua. Jos joku ei tunnista sarkasmia tai ironiaa, ei sille mitään voi. Tämä kaikki on totta. Ehkä joku nimimerkkikirjoittajista omassa yksityisyydessään hiukan punastelee tajutessaan menneensä täysillä vedätykseen mukaan, tulleensa nenästä vedetyksi ja puijatuksi. Suurin osa tuskin myöntää mitään, sillä parodia tai ei, se näyttää ja maistuu hyvältä. Teppo Sillantaus voi kaikessa rauhassa onnitella itseään: pakina on täysosuma, kun osa lukijoista nauttii sen sarkastisesta syvyydestä ja kekseliäisyydestä ja toinen - ilmeisesti isompi - puolestaan kyyneliä pidätellen kiittää siitä, että joku vielä uskaltaa sanoa asiat kuten ne ovat. Piste.

Hyvät pakinat eivät selityksin parane. Vappu Iivisniemessä on omassa lajissaan erinomainen jälkikirjoitus kotimaisen poliittisen uransa pian jättävälle Timo Soinille. Erinomainen siitä huolimatta, että useimmat lukijat eivät sitä ymmärtäneet eivätkä tule koskaan ymmärtämään (paitsi jos Sillantaus joskus julkaisee antipersulaisen kirjoituskokoelman, jossa tämä teksti on mukana). Erinomainen siksi, ettei Soini itsekään olisi voinut tyyliään osuvammin parodioida.

* * *

Olen itse taipuvainen nauttimaan tekstiin piilotetuista yllätyksistä, enkä missään tapauksessa halua jättää huomaamatta ainuttakaan hyvin tehtyä parodiaa, oli sen tyylilajina ironia, sarkasmi tai jokin muu ei-yksiselitteinen tapa puhua. Pyrin omissa teksteissäni välttämään ylenpalttista sarkasmia, koska en usko olevani riittävän taitava ja koska tavoitteeni on vaatimattomampi eli että edes jokin ajatukseni tulisi ylipäätään ymmärretyksi. Myönnän silti sarkasmin ja ironian viljelyn houkutuksen. Aina silloin tällöin niihin tartun itsekin, usein juuri silloin, kun jokin asia on liian ärsyttävä tai raivostuttava vakavasti käsiteltäväksi.

Poliittisessa puheessa sarkasmi on aina riskibisnes. Jos oppositiopoliitikko haukkuu hallituksen ratkaisua kehumalla sitä sarkastisesti "todella onnistuneeksi", ei ole mitään takeita siitä, ettei ruveta nopeasti syyttämään hallituksen nuoleskelusta. Sarkasmin tajua ei oikein voi opettaa, pahoin pelkään. Siksi varmaan useimmat poliitikot ovat puheissaan äärimmäisen tylsiä, mitäänsanomattomia ja ympäripyöreitä. Eihän Soinikaan oikeasti puhu kuten pakinoitsija, mutta sen tajuaminen ei ole kaikille lukijoille helppoa. Sarkastisen ilmaisun virittäminen onkin vaikeaa ja onnistuu taiteen ulkopuolella ani harvoin.

Osa meistä inhoaa moniselítteistä yhteiskunnallista puhetta ja rakastaa populistista pelkistämistä. Timo Soinin kannatushan ei perustu tekoihin vaan puhetapaan, päälauseista koostuviin tokaisuihin, joita maustavat vastustajien napakat, usein hyvin epä-älylliset tölväisyt, joille on helppo hohottaa joukon mukana. Pakinoitsija Kuukautinen halusi viime hetkellä nostaa Soinin populistisen puhetavan tikun nokkaan sillä seurauksella, että osa lukijoista hykertelee sen syvälle sarkasmille, osa kuvitellen lukevansa taas kerran Soinin osuvia yksinkertaistuksia. Siinä taidetaan olla sarkasmin ytimessä.

Tavataanko enää hiekkakuopan reunalla?

Satavuotista itsenäisyyttä juhlivalla Suomella on ikävä ongelma. Luuranko, jota pian sata vuotta on yritetty piilottaa ja hävittää, huojuu kalisten voittajan kaapissa. Tuo kalina nostaa nopeasti pintaan voimakkaita tunteita, jotka näyttävät olevan yhdistelmä häpeää, raivoa, katkeruutta ja sammumatonta vihaa. Tuoreen näytön kalinan voimasta tarjoaa kiihtynyt keskustelu valtiovarainministeriön tilaamasta ja Rahapajan toteuttamasta juhlarahasta, jossa otsikon "Kansalaissota / Suomi Finland" alla teloitetaan oletettavasti vuoden 1918 sisällissodan uhreja.

Vanhaan valokuvaan perustuva tyylitelty kaiverrus ei kerro, ammutaanko punaisia vai valkoisia. Historiaa tuntevat kuitenkin tietävät, että punaisiahan siinä hiekkakuoppaan ollaan taas ampumassa - oli kuva kuinka lavastettu tahansa, kuten on epäilty. Juhlarahan raivoisa vastaanotto - ironian huippuna rahatilauksen allekirjoittaneen ministeri Petteri Orpon "toivomus" rahan vetämisestä markkinoilta - kertoo sekä kuvallisen symboliikan monitulkintaisuudesta että satavuotisten tapahtumien elinvoimasta.

Tamperelaisen Suomen historian professorin Pertti Haapalan mielestä sekä historiantaju että hyvä maku ovat pettäneet - liikaa realismia? Verkkokeskustelijoiden ennalta hyvin arvattavissa puheenvuoroissa haukutaan juhlarahan tekijöitä sekä "vanhojen asioiden ja haavojen kaivelusta" että juhlavuoden ilon pilaamisesta moisella synkällä aiheella. Useimmat kiihtyneet tuntuvat kuuluvan sisällissodan voittaneeseen oikeistoon, vaikka joukossa jokunen lahtarienvastainen kommenttikin on makua antamassa. Karvat ovat pystyssä kaikilla.

* * *

Juhlaraha on juhlaraha, mutta siellä taustalla on tietysti oikeasti isoja asioita. Tärkein kalinan aiheuttaja on tietenkin se, ettei voittanut valkoinen Suomi ole koskaan aidosti myöntänyt omia rikoksiaan tai sitä, että myös valkoisten lain mukaan rikoksia tehneet vapautettiin vastuusta. Pitkään tekohengitetty myytti sisällissodan haavat umpeuttaneesta "talvisodan ihmeestä" on tämän päivän keskustelun valossa kuollut ja kuopattu. Vuoden 1918 haavat sykkivät tuoreina, vaikka maailma ympärillä on muuttunut ja käytännössä kaikki sisällissodan kauhut henkilökohtaisesti kokeneet ovat jo kuolleet. Sitä sopii miettiä, miksi tuo sota jatkuu edelleen suomalaisten mielissä.

En itse asiassa tiedä, jatkuuko se enää nuorempien keskuudessa. Oma veikkaukseni on, että ei jatku. Uudet sodat ja järkytykset ovat peittäneet alleen sen, mitä virallisten satavuotisjuhlien yhteydessä on pakko vähän muistella, vaikka niin mielellään ei muisteltaisi ollenkaan. Tuon muistelun tarjoamaan mahdollisuuteen kiistellä vuoden 1918 tapahtumista, syistä ja seurauksista koskettaa luultavasti vielä 1970-luvun sisällissodan kokeneita suuria ikäluokkia, mutta sitä nuorempia jo aika vähän. Oman iättömän ryhmänsä muodostavat ne molempien äärilaitojen luokkakantaiset, joiden mielestä vastapuoli on syyllinen maailman kaikkiin ongelmia menneisyydessä, nyt ja tulevaisuudessa.

Olen itse pohtinut, tarttuisivatko suomalaiset nyt aseisiin kuten vuonna 1918, jos joku riittävän raivokkaasti yllyttäisi? Yhteiskunta ei tietenkään ole yhtä rujosti jakautunut köyhiin ja hyvin pärjääviin, mutta eihän se jako oikeasti ole minnekään kadonnut. Suomalainen äärioikeisto käy jo hanakasti sekä kotoisten vasemmistolaisten että mitä tahansa aatetta edustavien muualta Suomeen tulleitten kimppuun. Monet asiat jakavat kansan tiukasti kahtia homoliitoista Natoon. Jos joku tarpeeksi yllyttää, nouseeko telkkarin ääreen lysähtänyt hakkaamaan naapurissa asuvan "vääränlaisen" suomalaisen kuoliaaksi?

* * *

En tiedä, mitä valkoisen Suomen ihailijat ajattelevat, kun he kieltävät kaivelemasta vanhoja asioita ja muistuttelevat keskustelijoita siitä, miten Suomen olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet. Tuntuu siltä, että voittajien puolella ei ole koskaan rohjettu käydä asioita läpi itsekriittisesti. On pidetty tärkeämpänä rakentaa kestämättömällä pohjalla olevia myyttejä kuin myöntää, että sisällissota oli huono ratkaisu ja sitä seurannut yhteiskunnallinen vaino vielä huonompi. Kuvittelevatko valkoiset suomalaiset todellakin, että jollain talvisotajutuilla vuoden 1918 vääryydet on pesty puhtaaksi? Ei selvästikään kannattaisi kuvitella, pyykki on suurelta osin edelleen pesemättä ja näillä näkymin myös pesemättä jää nykyisiltäkin vallanpitäjiltä.

Ehkä suurimman katkeruuden vuoden 1918 hävinneiden perillisissä ja tukijoissa (jollainen itsekin olen) synnyttää se, että valkoiset voittajat ovat omineen itsenäisyystahdon, vaikka merkittävä osa oikeistosta olisi ilomielin lahjoittanut tuoreen itsenäisyyden tsaarille tai saksalaiselle kuninkaalle, vaikka ei punaisille. Myytti epäisänmaallisista punaisista on mielestäni väkevin haavoja auki pitävä yksittäinen väite. Siitä ei kyetä keskustelemaan rauhallisesti, jos muutenkaan. Valkoisille olisi liian suuri myönnytys todeta, että pääosa punaisten puolella taistelleista halusi kiihkeästi rakentaa itsenäistä Suomea, tosin ilman teollisuus- ja pankkimiesten sekä suurtilallisten ökyvaltaa. Oikeiston sisällähän monimutkainen suhde itsenäisyyteen on aina jäänyt juhlapuheiden varjoon. Kapitalistille koko ostava ja kuluttava maailma on ainoa isänmaa. Mutta eihän sellaista ääneen voi sanoa. Voi vähemmän luokkakantainen havahtua.

Valkoinen Suomi tekisi palveluksen myös itselleen uskaltamalla olla rehellinen. On selvää, että sadan vuoden myyttien purkaminen sattuu. Mutta jos palkkiona olisi kansakunta ilman luurankojen kalinaa ja sykkivän haavan poltetta? Ettei meistä tulisi koskaan kansakuntaa, joka hakee oikeuteusta nykyisille väkivallanteoilla satojen vuosien takaisista epäoikeudenmukaisuuksista, kuten on käynyt esimerkiksi Unkarissa. Punaisella Suomella on vähemmän peiliin katsomista, koska sen synnit pengottiin alusta alkaen perusteellisesti ja niistä myös rangaistiin, joskus aiheesta, useimmiten kohtuuttomasti. Silti se itsetunnoltaan terve kansakunta tarvitsee myös punaiseen Suomeen itsensä yhdistävien kykyä muuttaa viha ja katkeruus vapaaehtoiseksi sovuksi.

Nyt vuonna 2017 ennusmerkit aidon sovun löytämisestä vuonna 2018 eivät ole kummoisia. Ns. valtiomiesainesta ei Suomen poliittisesta johdosta löydy. Toivo onkin tavallisten ihmisten tasolla. Siellä jos missään, voidaan vuoden 1918 yli joskus päästä. Mutta ei unohtamalla, vaan olemalla rehellinen.

PS Tuoreen uutisen mukaan Petteri Orpon "toivomusta" on noudatettu ja kansakunta jatkaa totuuden pelkäämistä.

Hyvä paha some

Helsingin Sanomat on juhlistanut yhdysvaltalaisen suuryrityksen Facebookin 10-vuotista taivalta Suomessa (itse firma perustettiin jo 2004) näyttävästi, vaikka ei ihan pelkästään myötäkarvaan silittäen. Itse en voi analysoida kyseisen ohjelmiston hyviä ja huonoja puolia, koska en ole edes kohtuukäyttäjä enkä tule koskaan olemaan. Olen kuitenkin seurannut sivusta monen tutun ja sukulaisen suhtautumista ja käyttäytymisen muutosta. Sama tilanne lienee kaikilla, jotka eivät ole antaneet periksi Facebook-pakolle, joka lienee koko internetin historian taitavimpia huijausviestejä. Käyttäjien suuren määrän takia on joka tapauksessa toisarvoista, onko itse käyttäjä vai sivustaseuraaja. Kokonaan pakoon ei Facebookia pääse.

Erilaiset nettipakot ovat sinänsä tuttuja varmasti useimmille. Itse en käytä muita hakupalveluita kuin Googlea, koska olen oppinut tuntemaan sen tavat toimia (ymmärrys voi tietysti olla illuusio, jolle Googlessa naureskellaan tyytyväisinä). En kuitenkaan käytä Googlen Chrome-selainta, koska en pidä siitä ja koska en halua antautua liikaa yhden yrityksen palveluiden käyttäjäksi. Googlen sähköpostipalvelua kuitenkin taas käytän, samoin YouTubea (passiivisesti). Tämä blogitekstikin ilmestyy Googlen omistamalla alustalla. Objektiivisesti mitaten olen siis aika pitkälle Googlen näpeissä, vaikka käytän Twitteriä ja selaan Firefoxilla.

Facebook on käytännössä maailma ainoa Googlen mittaluokan kilpailija. Jälkimmäisen yritys kilpailla suoraan Mark Zuckerbergin Facebookin kanssa (Google+) floppasi perusteellisesti. Googlen etuna on ollut varhaisempi startti ja huomattavan laaja palvelupaletti. Facebookin kasvu taas on perustunut lähes kokonaan yhteen palveluun, joka on vastustamattomalla voimalla osunut johonkin sosiaalisen ihmisen ydintarpeeseen. Molemmat yritykset esiintyvät nykyään kuitenkin hyvin samankaltaisina yrityksinä valloittaa sekä netin kaikki ulottuvuudet saman yrityksen piiriin että haalia käsiinsä kaikki tai ainakin melkein kaikki mainosraha, joka verkkomaailmaan sijoitetaan. Kumpikaan ei näytä saavan nopeasti ylivoimaista niskalenkkiä, mutta netin historia muistuttaa myös siitä, että tänään mahtava voi olla huomenna unohdettu.

* * *

Vaikka some toki on paljon muutakin kuin Facebook, pohdin seuraavassa joitakin näkymiä sen hyvin edustaman psykologisen riippuvuuden lajin kautta. Sillä riippuvuudestahan on suurelta osin kysymys niissä palveluissa, joihin pääosa mainosrahasta uppoaa. Ilman vahvaa riippuvuutta minkä tahansa palvelun arvo mainostajalle voi olla perin lyhytaikainen. Google rikastui ja kasvoi jätiksi siksi, että valtaosa netin käyttäjistä tuli riippuvaiseksi Googlen hakualgoritmeistä. Vaihtoehtoja on aina ollut, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun googlaamisesta tuli verkkotiedonhaun yleistermi, riippuvuuden syvyys oli selvä. Käyttöliittymäjumala Microsoft toi vuonna 2009 tarjolle oman Bing-hakukoneensa. Marraskuussa 2015 sen osuus nettihauista oli Yhdysvalloissa 21 %, kun Google hallitsi 64 5:lla. Edes Bill Gates ei siis ole voinut Googlen ylivaltaa horjuttaa. Facebook ei ole edes yrittänyt ainakaan vielä oman hakukoneen tarjontaa, vaikka sellainen saattaa olla suunnitelmissa.

Facebook-käyttäjiä - tai -riippuvaisia, kuten itse helposti ajattelen - on maailmassa ehkä 1,5 miljardia (vuoden 2015 alussa 1,39 miljardia), joista merkittävä osa elää rikkaan maailman ulkopuolella (vuonna 2014 Intiassa, Brasiliassa, Indonesiassa ja Meksikossa oli yhteensä 285 miljoonaa FB-käyttäjää). Kiina ja Iran ovat katsoneet parhaaksi estää kokonaan kansalaistensa FB-aktiviteetit, koska Zuckerbergia on vaikea suoraan komentaa, ja myös monissa muissa maissa on esiintynyt ajoittaisia vastatoimia. Tyhmempikin valtionjohto kysyy herkästi, onko kansan valtaenemmistön käyttämä verkkopalvelu hyvä vai huono asia. Facebook on sekä suuren kiintymyksen että inhon kohteena, joten sillä täytyy olla paljon vaikutusvaltaa.

Mainosrahan käyttäjiä kiinnostaa eniten se, miten eri ikäluokat käyttävät jotain palvelua. Aikoinaan nuorison palveluksi leimautunut "naamakirja" on todennäköisesti ilman kenenkään tietoista pyrkimystä kuitenkin muuttunut aikuisten ja ehkä siinäkin joukossa vähän vanhempien välineeksi. Tämän päivän teineille FB voi olla yksi väline muiden joukossa, mutta mitään monopolia sillä ei ole eli suora riippuvuus on ohi, toisin kuin ehkä keski-ikäisillä, joille notkea ja joustava siirtyminen ohjelmistosta toiseen on vierasta. Instagram ja Snapchat ovat useimmille nuorille paljon tärkeämpiä kuin Facebook, jota perin nolostuttavasti sekä oma äiti että mummu käyttävät innokkaasti. Mutta ilmeisesti myös äideille ja mummuille kannattaa mainoksia näyttää.

* * *

Facebookin kaltaisen voimakkaasti addiktoivan some-palvelun pitkän aikavälin vaikutuksia voi vain arvailla. Aika yleisesti arvellaan, että Facebook on samaan aikaan pelastanut miljoonia ihmisiä yksinäisyydestä ja korvannut miljoonia fyysisiä ihmissuhteita. Facebook on todennäköisesti edistänyt ratkaisevalla tavalla yhteiskunnallisten valheitten tehokasta levittämistä (ehkä Trump on nyt Yhdysvaltain presidentti FB:n ansiosta?), mutta toisaalta osaltaan tarjonnut kommunikaatioväylän monelle alistetulle ja syrjitylle. Suurempi kysymysmerkki on, onko FB-viestintä muuttanut pysyvästi satojen miljoonien ihmisten sosiaalista ja muuta käyttäytymistä. En tarkoita pakonomaista, addiktioon liittyvää vimmaa tutkia päivitystilannetta muutaman minuutin välein, vaan enemmän sitä, onko Facebookin kaltainen väline vaikuttanut viestintään tai ihmisten psyykeen pysyvällä tavalla.

En osaa vastata. FB on parhaimmillaan tehokas keino viestiä, mutta tuo viestintä rajoittuu nyt ja tulevaisuudessa niihin, jotka ovat FB:n aktiivikäyttäjiä. FB-kuplassa elävän unohtaa helposti, ettei moniakaan FB-viestejä pääse kunnolla lukemaan, jollei ole rekisteröitynyt. Irvokkaalla tavalla esimerkiksi Helmet-kirjasto jakaa käyttäjänsä etuoikeutettuihin ja oikeudettomiin tarjoamalla monella foorumilla kommentoinnin mahdollisuuden vain FB-käyttäjille. Tällaisissa tapauksissa FB-riippuvuus on selvästi sekä tasa-arvon että viestinnän tehokkuuden kannalta este ja haitta, vaikka kuplassa jo olija ei asiaa hahmota.

Vaikka en tiedä tarpeeksi (olen sosiaalisesti liian laiska), olen jossain määrin huolestunut. Minusta voimakkaasti yksityisen informaation hyödyntämiseen perustuva kaupallinen yritys, joka esiintyy somessa jonkinlaisena vilpittömän hyvän edustajana, on aina pelottava ilmiö. Pelottava siksi, että niin monet tuntuvat tosissaan ajattelevan, että Facebook on olemassa jotain muuta kuin vallankäyttöä ja siihen perustuvaa mainosrahojen keräämistä varten. Mikään some-ilmiö ei ole pelkästään hyvä tai pelkästään paha, mutta olen paljon huolestuneempi Googlen ja Facebookin kaltaisista monialajäteistä kuin Twitterin kaltaisesta konkurssin partaalla huojuvasta yhden asian liikkeestä. Liian isot valtakeskittymät ovat paha asia, aina.