Tussahdus?

Timo Soinin laskelmointi ei nyt onnistunut. Nuivien tukiäänillä hän sai itsensä aikoinaan hilattua himoitulle ministerin istuimelle, mutta lopullinen hintalappu yllätti varmasti miehen itsensäkin. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Soinin piti saada ojentaa puheenjohtajan nuija sellaiselle, joka jaksaa katsella Soinin ministerinpestiä hallituskauden loppuun asti. Jopa niiden, jotka ovat pitäneet Timo Soinia taitavana poliittisena pelurina, täytyy nyt miettiä arvionsa uudelleen. Jussi Halla-ahon johtaman falangin voitto oli niin selvä, että joko Soini ei jaksanut tehdä minkäänlaista vaalityötä tai sitten hän syyllistyi pahanlaatuiseen ylimielisyyteen.

Tietysti tapahtuneen siemenet kylvettiin jo vuosia sitten. Vaikka asiasta varoitettiin monta kertaa ainakin puolueen ulkopuolelta, Soini ei koskaan uskaltanut äänikadon takia siivota puolueesta sen äärioikeistolaista osaa. Olen itse todennut monta kertaa ääneen, ettei Soini itse ole kansallismielinen rasisti, vaikka jyrkkä arvokonservatiivi onkin. Mutta tietenkin hänen laskelmoidun lepsu suhtautumisensa puolueen sisällä varmisti sen, että hallitusvastuun alkaessa korventaa jyrkimpien puolueen jäsenten mieliä tuki siirtyi ainoan tarjolla olevan taatusti nuivan eli Halla-ahon suuntaan. Ulkoapäin on helppo nähdä, kuinka Soinin asema ja arvostus romahtivat räikeän ministerikiiman takia.

Ei tietenkään ole ensimmäinen kerta, kun hallitusvastuu syö kannatusta. Vasemmistolla on tästä pitkä perinne, jota tosin ei koskaan ole mielellään muisteltu saati otettu siitä jotain opiksi. Valta himottaa poliittisia eläimiä väristä ja ideologiasta riippumatta. Perussuomalaisten sekalaisen kannattajajoukon pelkistyminen näin selkeästi halla-aholaiseksi oli silti suhteellisen nopea prosessi, jota ei oikein uskallettu uskoa mahdolliseksi. Siihen virheeseen taisi Soini itsekin langeta. Hän unohti, ettei se ministeri-Audin takapenkki sulostuta peruskannattajaa senkään vertaa kuin petettyjen lupausten peittelemiseksi pidetyt palopuheet.

* * *

Kun Halla-aho on selvästi ilmoittanut, ettei hän rupea katselemaan Soinia ulkoministerinä, kysytään poliittisissa piireissä supatellen, mitä Halla-aho aikoo voitollaan tehdä tai mitä hän sillä ylipäätään voi tehdä muuta kuin hajottaa hallituksen ja viedä puolueensa oppositioon. Kun lukee puolueen varapuheenjohtajiston nimilistaa, tulee tietysti ensimmäisenä mieleen, että mitä nopeammin hallitus hajoaa, sitä pienemmin vaurioin ns. kansakunta voi selvitä. Halla-aho on kuitenkin antanut ymmärtää, että hänen puolestaan hallitus saa jatkaa sen mukaan, mistä on sovittu. Iso kysymysmerkki on, sopiiko tämä kenellekään muulle.

Täytyy koko ajan muistaa, että vaikka Timo Soini asian mielellään väisti, Perussuomalaisten kannatus on tällä hetkellä alle kymmenessä prosentissa ja Halla-ahon voiton jälkeen oletettavasti vielä pienempi, kun vanhat vennamolaiset alkavat etsiä itselleen uutta poliittista kotia, ainakin väliaikaisesti. Lienee selvää, ettei Halla-aho missään olosuhteissa kykene keräämään samanlaista äänipottia kuin Soini edellisissä eduskuntavaaleissa. Paljon on sen jälkeen tapahtunut, eikä edes taannoinen suuri maahanmuuttoaalto auttanut pitämään äänistä kiinni.

Itse veikkaan, että Perussuomalaiset hajoaa viimeistään seuraavien valtiollisten vaalien alla. Presidentinvaalit eivät siihen riitä, mutta eduskuntavaaleihin eivät kaikki nykyiset perussuomalaiset varmaankaan marssi Halla-ahon johdolla. Kuinka syvä juopa puolueen sisällä on, se selviää varmaan jo lähiaikoina, vaikka ilmeisesti eduskuntaryhmän koostumus ei vastaa puoluekokouksen äänestäjiä erityisen hyvin.

* * *

Suurin yhteiskunnallinen kysymys epäilemättä on, kelpaako Halla-aho esikuvaksi ja johtajaksi kaikille Suomen kansallismielisille oikeistolaisille. Äärioikeiston aktivoitumista kammoksuvat toivovat, että Halla-ahon valinta oli vain puolueen oudoista säännöistä johtunut tussahdus. Varapuheenjohtajiston nimilista kieltämättä vahvistaa oletusta, ettei Halla-ahon takana ole uskottavia poliittisia toimijoita, jos on Halla-aho itsekään sellainen. Näytöt ovat todellisuudessa aika vähäiset. Kansallisen äärioikeiston "Mestari" ei sitä ole millään tavalla pienen piirin ulkopuolella.

Muitten puolueitten suhtautumista Halla-ahoon ryydittää tietoisuus siitä, ettei tällä todellisuudessa ole johdossaan Suomen toiseksi suurin puolue, vaan lähinnä Vasemmistoliiton kokoluokkaa oleva ja pahassa kannatusalamäessä oleva sekalainen joukko tyytymättömiä. Aatteellisesti vertailu Sverigedemokraterna-puolueeseen saattaa olla perusteltua, mutta ei kannatuksen näkökulmasta. On vaikea keksiä vipua, jonka avulla Halla-ahon kannatus olennaisesti nousisi. Jos vanhat SMP-läiset lähtevät joukolla pois, Halla-aho saa tosissaan tavoitella 5 %:n kannatuslukuja.

Itse en usko, että islamofobia ja jyrkkä maahanmuuton kritisointi riittävät tekemään Halla-ahosta merkittävää poliittista toimijaa. Vajaat tuhat ääntä puoluekokouksessa eivät koko maan mittakaavassa ole merkittävä näyttö. Kun Soinin rooli räikeimpien näkemysten julkistamisen tulppana on poissa, odotettavissa on Perussuomalaisten ajautuminen aiempaa useammin rettelöihin muiden kanssa. Halla-aholaisia se voi piristää ja viihdyttää, kaikkia muita lähinnä kyllästyttää ajatus taas uudesta teuvohakkarais- tai juhaeerola-uutisesta. Siksi arvelen, että kyllä tämä pelkkä tussahdus taisi olla.

Sivistymätöntä lukihäiriköintiä

Kun olin nuori, Helsingin Sanomat ylpeili hyvällä suomen kielellään. Oli ilmeisesti kunnia-asia, ettei ainakaan otsikoihin jäänyt kirjoitusvirheitä. Isossa tekstimassassa tietysti aina joku kirjain jää väärin, mutta tuskin siitäkään ylpeitä oltiin. Mutta ajat ovat muuttunut. Jokainen lehden lukija on pitkin 2000-lukua saanut seurata, kuinka laadun käsite on näivettynyt sekä sisällön että kielen tasolla. Kun sama ilmiö - tekstejä ei enää oikolueta - on vallannut myös kirjankustannusalan, lienee syitä syytä etsiä yhteisestä suunnasta eli laadun hylkäämisellä taloudellisen tuloksen eli ainoan osakkeenomistajaa kiinnostavan suureen hyväksi. Laatuun sisällössä tai kielessä ei satsata, koska siihen ei ole pakko satsata eikä ilmeisesti edes kannata satsata.

Verkkolehdessä voi sentään kommentoida happamasti otsikoiden kielivirheitä ja moittia siitä, ettei otsikolla ja jutulla ole mitään yhteyttä. Jälkimmäinen tosin on enemmänkin iltapäivälehtien pysyvä synti, koska siellä laadun käsitettä ei ole esiintynyt edes menneisyydessä. Tänäänkin sitkeästi "tavallisesta turvamiehestä nousi yhdessä yössä maailmankuulu", vaikka tunnit kuluvat. Ilmeisesti lukijat ovat alistuneet siihen, että lehtiä tekevät kielipuolet ja lukihäiriöiset. Niin minäkin useimmiten, vaikka Hesarin puolella sentään ajoittain jaksan motkottaa oikein typeristä virheistä.

Iso kysymys tietysti kuuluu, onko tämä huonon, sivistymättömän kielen käyttäminen uusi normaali? Onko käsitteistä "laatujournalismi" tai "sivistys" edetty jo niin kauas, etteivät kielityön ammattilaisetkaan enää tunnista kielen ja tyylin virheitä?  Onko lehtien operatiivisessa tai taloudellisessa johdossa päätetty, että laadukas kielenkäyttö on yksinkertaisesti liian kallista lystiä? Jos on, voisiko joku sen rehellisesti ääneen kertoa ja päästää meidät kansalaiset epätietoisuuden piinasta?

* * *

Kuulen aina saman vasta-argumentin: onko se nyt viestinnän tavoitteen ja tuloksen kannalta niin vaarallista, jos otsikossa on syntaksivirhe tai joku vetää johtopäätöksiä niitä tekemättä? Eikö tärkeintä ole, että ajatus käy selväksi mahdollisimman monelle eli että kommunikaatio toimii? Argumentti on puoliksi totta. Jos vaihtoehtoina ovat kömpelö kommunikaatio ja ei kommunikaatiota ollenkaan, valinta on helppo tehdä. Ulkomailla pärjää huonollakin kielitaidolla paremmin kuin täysin ummikkona. Monissa uutisissa asia välittyy ilman kieltäkin. Lopputulos on välinettä tärkeämpi.

Ihan näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. Säännöllisesti seurattujen joukkotiedotusvälineiden vastuuta sivistyksen ylläpidosta ei voi noin vain kumota tai luovuttaa pois. Kun miljoonat ihmiset lukevat Hesarin otsikoita, ei todellakaan ole yhdentekevää, minkä laatuista käytetty kieli on. Miksi pitäisi sietää kielivirheitä ja kankeuksia, kun ei otsikoihin puhekieltäkään oteta muuten kuin selvinä sitaatteina? 

Pelottavin vaihtoehto tietysti on, ettei joukkotiedotusvälineitten johdossa ja valvovissa tehtävissä enää ole ihmisiä, jotka edes huomaisivat, että käytetyn kielen laatu on huonontunut. Jos valtaan ovat päässeet luonnostaan lukihäiriöiset markkinaliberalistit, onko enää mitään toivoa? Ilta-Sanomien kaltaisen jätteen kohdalla olen toivosta jo luopunut. Jos siellä jollakulla on edelleen laatuun liittyviä illuusioita, hän ymmärtää varmaan pitää asian omana tietonaan. Lehden luomassa räjähtävän somen ja tyrmäävien peppujen kuplassa kielenhuolto lienee puutelistan alapään ulkopuolella.

* * *

Aito lukihäiriö ei tarkoita, että ihminen on sivistymätön. Huonosta kielestä piittaamaton viestintäväline sen sijaan edistää sivistymättömyyttä siinäkin tapauksessa, että toimii harkitusti ja kyynisesti, kuten arvelen Ilta-Sanomien toimivan. Itseäni kuitenkin jaksaa mietityttää, haluaako Helsingin Sanomat ihan oikeasti vaihtaa imagoaan näin rajusti. Vielä Janne Virkkusen aikaan lehti suhtautui esimerkiksi uskonnollisiin ja vaihtoehtohoidollisiin höpötyksiin kriittisesti ja tiedettä tukien. Nykyään lehti esittelee tuon tuostakin täydin kritiikittä mitä oudoimpia uskomuksia, kuten vastikään julkaistu sähköherkkyysjuttu osoittaa.

Pahoin pelkään, että sisällöllisen ja kielellisen laadun heikentymisellä on yhteinen syy. Joukkoviestintävälineiden ensisijainen tehtävä ei enää ole tuottaa sivistystä eli laadukasta sisältöä laadukkaalla kielellä. Ensimmäinen tehtävä on tuottaa rahallista voittoa tai vaihtoehtoisesti säästöjä. Sama rutto vaivaa monia muitakin sivistyspalveluita, kuten kirjastoja. Lyhyesti väittäen: sivistykseen ei enää satsata, se on vanhanaikaista ja arvotonta.

Tällainen jeremiaadi ei tietenkään vaikuta yhtään mihinkään, korkeintaan hitusen helpottaa kirjoittajan omaa tuskaista oloa. Seuraava Hesarin uutisotsikossa oleva kirjoitusvirhe on vain ajan kysymys. Huuhaa-artikkelit tulevat yleistymään. Hajuraho Hesarin ja Ilta-Sanomien välillä katoaa, se luodaan umpeen ei nostamalla iltapäivälehden tasoa vaan pudottamalla entisen laatujournalismin taso kuran luokkaan. Jossain vaiheessa osa lukijoista tekee johtopäätöksen ja lopettaa tilauksensa. Se ei tietenkään ole tarkoitus, mutta siihen kehitys voi johtaa. Kuka sivistymättömästä lukihäiriköinnistä haluaa oikein maksaa?

Suoraa puhetta

Jos joku olisi etukäteen väittänyt, että luen kiinnostuneena viihdetelevision veteraanin muistelmia, olisin naurahtanut itsekin epäuskoisena. En katsele televisiota kuin satunnaisesti, enkä ole edes marginaalisesti kiinnostunut ns. viihdetelevisiosta. Tunnen ohjelmailmiöitä nimeltä, mutta syvempi tuntuma on jäänyt jonkun yksittäisen Munamiehen tasolle. Minkään ei siis olisi pitänyt houkutella minua tarttumaan Jorma Sairasen kirjaan Daddy Cool : Kolme vuosikymmentä televisiomaailman huipulla (Teos 2017). Sen kuitenkin tein ja sain kirjasta jopa virikkeen tähän tekstiin.

Minua ei Sairasen pariin houkutellut mahdollisuus lukea hänen näkemyksiään tunnetuista julkkiksista. Sen sijaan minua kiinnosti lukea, miten suoraan suorapuheiseksi mainostettu Sairanen tohtii television maailmasta loppujen lopuksi kirjoittaa. Televisio on iso yhteiskunnallinen tekijä ja peloton suorapuheisuus niin harvinaista, etten voinut vastustaa houkutusta. Sanon suoraan, että kannatti langeta. Vaikka kirja on ajoittain vähän puuduttava alan ulkopuoliselle erityisesti loputtoman henkilögallerian takia, pidän sitä arvokkaana yhteiskunnallisena puheenvuorona asiasta, josta yleensä puhutaan lähinnä potaskaa ja palturia.

Jorma Sairanen kuvaa mainettaan "vittumaisena miehenä" terveen itsekriittisesti ja samalla kintaalla viitaten. Hänen itsetuntonsa ei tarvitse mielesteleviä tekokehuja, vaikka aitoja kiitoksia hän myöntää jääneensä vähän kaipaamaan. Vaikka Sairasen kiinnostuksen kohteet ja arvomaailma ovat minulle hyvin etäisiä, hänestä syntyy sympaattinen, rehellinen vaikutelma. Varmasti myös Sairanen on tehnyt elämässään noloja kompromisseja, mutta on hän ainakin oman todistuksena mukaan myös säilyttänyt omantuntonsa häkellyttävän hyvin. Se on vaatinut ajoittain myös vaarallisista houkutuksista kieltäytymistä ja itsekuria. Ehkä vittumainen mies neuvottelupöydässä ja pomona, mutta todennäköisesti myös johdonmukainen ja oikeudenmukainen.

* * *

Televisioviihdettä ei kukaan oikein tunnusta arvostavansa, mutta alan rahoituksen kannalta se on ollut keskeisessä merkityksessä. Sairasen kaltaiselle elokuvakerhomenneisyyden rasittamalle ihmiselle se on ollut työtä, vaikka ei intohimo. Olisikin rasittavaa lukea muistelmia, joiden kirjoittaja ei haluaisi ottaa minkäänlaista etäisyyttä siihen kuraan, josta harvat huiput vaivalloisesti nostavat päätään. Mainostelkkaria ja matalamielistä viihdettä inhoavalle Sairasen suoruus tuottaa monta hupaisaa hetkeä, vaikka kirjoittaja ei missään nimessä mässäile kollegojen ja vastaantulleiden nilkkien haukkumisella. On silti jotenkin virvoittavaa lukea, kuinka Sairanen haukkuu Ylen Lauri Kivisen ja Atte Jääskeläisen tylyin sanoin (Kivinen on "tylsä" ja Jääskeläinen "alan häikäilemättömin peluri"). 

Kuten meillä kaikilla, Sairasellakin on omat kaverinsa, joista hän kirjoittaa lempeästi ja sitten ne muut, jotka saavat kuulla suorasukaisen arvion, jos ovat Sairasen mielestä edes sen arvoisia. Mielenkiintoisesti nousee monissa henkilökuvissa esiin ahneus. Yhdysvaltalaiset elokuva- ja televisioalan ihmiset Sairanen niputtaa yhteen juuri tolkuttoman rahanahneuden perusteella, kaikki on vain rahaa, rahaa, rahaa. Yllättävän monen alan ihmisen tärkeimmäksi ikäväksi piirteeksi Sairanen nimeää saman persouden rahalle. Hän myöntää, ettei itsekään ole suoranaisesti vältellyt taloutensa kohentumista, mutta jos hänen kertomaansa on uskominen - ja miksi ei olisi? -, aika moni ihailtu artisti ja tuottaja toimii rahan ehdoilla ja ahneus keulakoristeenaan.

Sen sijaan mitään seksipaljastuksia ei kirjasta löydy, koska tai vaikka Sairasella itsellään on mainetta naistenmiehenä ja pornografian ystävänä (väite Suomen suurimmasta pornokokoelmasta on Sairasen mukaan kuitenkin pötypuhetta). Muiden seksuaalista käyttäytymistä Sairanen ei moralisoi, se on selvästi jokaisen yksityisasia. Minusta tämä ratkaisu on ollut onnistunut ja kritiikki kohdistuu nyt aidosti epäpätevyyteen, ammattitaidottomuuteen ja huonoon johtamiseen. Jälkimmäisestä varsinkin Sairasella on paljon mielenkiintoista ja arvokasta sanottavaa. 

* * *

Jorma Sairanen ei teeskentele, että hänen uransa olisi ollut suomalaiselle kulttuurille korvaamaton asia. Hän kuitenkin toteaa ilman itsekehua, että kaiken kuran keskellä hän ja muut viihdetelevision toimijat ovat antaneet maailmalle myös kulttuurisesti kiinnostavia ohjelmia ja ilmiöitä. Sairasen oma suosikki on Twin Peaks, elokuvapuolella Ilmestyskirja. Nyt. 

Kirjan eräs punainen lanka on pohtia isojen toimijoiden (Yle, MTV, Nelonen jne) keskinäisiä suhteita, joista Sairanen mitä ilmeisimmin tietää enemmän kuin kukaan muu tässä maassa. Tai sitten hän on ainoa, joka uskaltaa sanoa ääneen näkemyksensä. Yleä koko uransa ajan vältellyt Sairanen yhtyy normaaliin oikeistolaiseen kritiikkiin Ylen kankeudesta, suojatyöpaikkaluonteesta ja varovaisuudesta. Toisaalta hän ei myöskään anna järin maireaa kuvaa kaupallisen television toimijoista, joista lähinnä Tauno Äijälä saa tyydyttävän arvosanan.  Ehkä juuri tämä tasapuolinen tylyys kaikkea ammattitaidottomuutta ja osaamattomuutta kohtaan on parasta Sairasta. Hyviäkin tyyppejä maailmassa on, mutta harvemmin johtavissa ja päättävissä rooleissa.

Daddy Cool ei tietenkään ole objektiivinen kuvaus suomalaisen television kehityksestä 1980-luvulta nykyhetkeen. Sen subjektiivisuus ei kuitenkaan tunnu putkinäköisyydeltä, vaan sirpaleisuudestakin syntyy jonkinlainen synteesi. En osaa sitä varsinaisesti kiteyttää, eikä ole osannut Sairanenkaan. Silti kirjan luettuaan on sellainen tunne, että jonkin pienen osan tästä maailmasta ymmärtää aiempaa paremmin. Ei hassumpi saavutus.

Voinko vielä luottaa poliisiin?

Kaikissa yhteisöissä poliisi on ensi sijassa vallassa olevan eliitin etuja puolustava väkivaltaorganisaatio siinä missä armeijakin. Poliisin roolissa on silti eroja. On maita, joissa poliisia pelkäävät ennen muuta rehelliset, lainkuuliaiset ihmiset. On myös maita, joissa poliisiin yleisesti ottaen luotetaan. Sellainen maa on perinteisesti Suomikin ollut. Poliisi on yleensä sijoittunut kärkijoukkoon, kun kansalaisten luottamuksesta kohteista on kyselty. Poliisia on meillä pidetty paljon luotettavampana kuin esimerkiksi poliittisia puolueita. Poliisi on aika ajoin ollut suorastaan pop.

Suomalainen poliisi onkin kansainvälisessä vertailussa perin kunnollinen, mutta sehän ei tietenkään tarkoita, että poliisi organisaationa tai yksilöiden muodostamana ryhmänä olisi vain kunnollinen. Aika ajoin otsikoihin nousee joku yksittäinen poliisi, joka on syyllistynyt johonkin tavanomaiseen rikokseen kuten ylinopeuteen, perheväkivaltaan tai naapurin pelottelemiseen humalassa. Harvemmin otsikoihin pääsee lähinnä dekkareista ja elokuvista tuttu poliisin asemaa konnuuksiin käyttävä nilkki, kuten nyt viimeksi Jari Aarnio. Vielä harvinaisempaa on, että poliiseja ryhmänä on syytä epäillä sekä asiattomasta että rikollisesta käyttäytymisestä.

Nettipoliisina tunnetuksi tulleen Marko "Fobba" Forssin tiettävästi moderoima poliisien suljettu Facebook-ryhmä on nyt jäänyt kiinni paitsi typeryyksien, myös selkeästi rasististen ja poliisille sopimattomien viestin välittämisestä. Toistaiseksi on epäselvää, tulkitseeko poliisi itse tai ulkopuolinen syyttäjäviranomainen ryhmän puheet yksityiseksi pulinaksi vai poliisin uskottavuutta uhkaavaksi sisäiseksi mätäpaiseeksi Aarnion tapauksen tapaan.

* * *

Hesarin keskustelijoista monet eivät ole ymmärtäneet Long Playn paljastuksen ydintä, vaan ovat kiihtyneesti sitä mieltä, että totuudenhan ne poliisit vain sanovat ja että kyllä se sananvapaus poliisiakin koskee. On ilmeisesti voimaannuttavaa, kun edes joku poliisi on samaa mieltä maahanmuuttajiin torjuvasti suhtautuvan kanssa. Ilmeisesti on myös erittäin ärsyttävää, että näitä totuudenpuhujapoliiseja epäillään asiattomasta käytöksestä.

Rasistipollareita tukevilta ohi mennyt ydin on siinä, että poliisi organisaationa on suomalaisessa yhteiskunnassa aivan erityisessä asemassa. Poliisilla on esimerkiksi harkittuun väkivallan käyttöön yksinoikeus, jonka tarpeellisuudesta käydään toistuvasti kiihkeää keskustelua. Poliisi on myös toimielin, joka pidättää, pamputtaa, etälamaannuttaa, varmistaa karkotuksen ja tekee yhtä ja toista muutakin, johon tavallisella kansalaisella ei ole oikeutta eikä valtaa.

Siksi on tärkeää - myös poliisin työnantajalle eli vallassa olevalle eliitille - se, ettei poliisia organisaationa päästä syyttämään kansalaisten eriarvoisesta kohtelusta. Tästä syystä lähtöoletuksena pidetään, että poliisi on kaikissa tilanteissa neutraali toimija, jonka pamppu ei heilahda innokkaammin sen kintuille, joka on jotain muuta kuin eliitin edustamaa mieltä. Suomessa poliisin edustajien yhteiskunnallista toimintaa onkin rajoitettu, vaikka presidenttiä tai pääministeriä vastustavan opposition systemaattinen hakkaaminen ja häkittäminen eivät olekaan suuri yhteiskunnallinen epäkohta.

* * *

Tietenkään ei ole valveutuneelle kansalaiselle yllätys, että poliisin piiristä paljastuu oikeistolaisesti ajatteleva FB-ryhmä. Vaikka täysin luotettavaa tietoa ei ole tarjolla, useimpien arvioiden mukaan porvarillisia puolueita kannattaa 9 poliisia 10:stä. Missä määrin tilanne johtuu kysynnästä, missä määrin tarjonnasta, sitä ei liene kunnolla tutkittu, ei ole luultavasti haluttukaan. Olisi kuitenkin lapsellista uskoa, että yksittäiset poliisit eivät olisi lähinnä oikeistolaisia ja osittain oletettavasti hyvinkin kaukana oikeassa laidassa. Suomalainen poliisi ei edusta tasapuolisesti kaikkia yhteiskunnallisia näkemyksiä.

Useimmat poliisit pysyvät yksilöinä aisoissa, koska omien jyrkkien näkemysten esittäminen saati toimenpano ei saisi esimiesten julkista hyväksyntää ja kyllähän niitä ikäviäkin seuraamuksia voisi tulla, jos virkapuvussa alkaisi pamputtaa Greenpeacen feissareita tai tehdä Hitler-tervehdyksiä kadulla. Mutta kuten tuore paljastus osoittaa, tilaisuuden tarjoutuessa neutraalilta vaikuttavasta suomalaisesta poliisista voi kuoriutua kansalaisiin eriarvoisesti suhtautuva, kärjekkäitä ajatuksia laukova rasisti. Paljon yllättävämpää lienee, että jyrkkien näkemysten laukomisen on uskottu pysyvän suljetun FB-ryhmän sisällä. Nämä poliisit ovat luulleet olevansa turvassa ja siksi puheisiin on syytä suhtautua hyvin vakavasti.

Luotan edelleen siihen, että Suomen poliisilla on palveluksessaan sekä lahjomattomia että ammattieettisesti kansalaisiin tasapuolisesta suhtautuvia työntekijöitä. Kuitenkin, kuten kaikissa organisaatioissa, pienempikin mätä elementti antaa maun kokonaisuudelle. Siksi ei riitä, että asioita vähän selvitellään ja poikia vähän nuhdellaan. Poliisijohdon on selkeästi ja ääneen todettava, mikä ei kuulu suomalaisen poliisin hyväksyttävään sisäiseen kulttuuriin. Päävastuussa asiattomuuksissa olleita tulee myös selkeästi muistuttaa siitä, että suljetun FB-ryhmänkin puheista joutuu vastaamaan.

* * *

Ehkä poliisijohdon ja valtiovallan pitäisi myös hiukan ponnistella sen puolesta, että poliisin työntekijöiden yhteiskunnallinen kirjo laajenisi umpioikeistolaisuuden yli. En minä aio pidätellä henkeä ensimmäistä romanitaustaista komisariota odotellessa, mutta on jo yleisen yhteiskuntarauhan kannalta välttämätöntä, ettei poliisi nykyistä jyrkemmin leimaudu oikeistolaisuuden tai peräti äärioikeistolaisuuden tukijaksi. Se voi olla pienestä kiinni, että se perinteinen laaja luottamus romahtaa. 

Jari Aarnion tapaus jo hapersi poliisin uskottavuutta melkoisesti. Jokavuotiset uutiset sotisopaan pukeutuneista poliiseista milloin anarkistien, milloin kuokkavieraiden kimpussa vertautuvat  kansallismielisen oikeiston mielenilmaisuja hellästi suojelevien poliisivoimien esiintymiseen. Tällä hetkellä Suomen poliisi ei edes näytä puolueettomalta. Se on perin vaarallinen tilanne demokraattisen kansanvallan näkökulmasta.

Suomalainen poliisi ei ole presidentin henkilökohtainen väkivaltakaarti, kuten esimerkiksi Turkissa tällä hetkellä. Mitään periaatteellista estettä ei kuitenkaan ole sellaiselle kehitykselle, jonka päässä istuva hallitus määrittelee poliisin ensijaiset tehtävät sekä budjetin kautta että suorina poliittisina määräyksinä. Vaikka asiasta ei julkisesti puhuta, pidän itse selvänä, että tälle tielle on jo lähdetty. Siksi pidän järkevänä tällä hetkellä ajatella, ettei edes suomalaiseen poliisiin voi kaikissa tilanteissa luottaa.

Minä

Kuussa on vierailtu ja kauemmas tähyillään, mutta Minän arvoitus ei helpota. Moderni aivotutkimus lienee tullut siihen tulokseen (tämä on karkea yleistys, toivottavasti ei kuitenkaan perätön), että tietoinen Minä on aivojen luoma illuusio, joka katoaa heti kuin aivojen toiminta lakkaa tai edes vaikeutuu olennaisesti. Kenen tahansa käytännön kokemukset viittaavat samaan suuntaan. Kun ihminen on kiihtynyt, surullinen, järkyttynyt, humalassa tai mieleltään sairas, selitämme hänen toimintaansa herkästi selityksellä "hän ei ole oma itsensä". Ikään kuin tietäisimme, mikä tuo "oma itse" oikeasti on. Havainto on silti tosi: aivojen luoma konstruktio (minusta se on illuusiota parempi termi tässä yhteydessä) ei ole vakaa edes siinä mielessä kuin biologiset elementit yleensä ovat.

Jos ja kun Minä eli tietoisuus omasta itsestä on pelkkä aivokemiallinen rakennelma, täytyykö siitä tehdä nihilistinen johtopäätös, ettei millään sitten ole mitään väliä, jos olemme pelkkiä aivojen rakennelmia? Ei minun mielestäni. Olen itse varsin vakuuttunut siitä, että kaikki mitä liitämme tietoisuuden ja minuuden käsitteisiin, on olemassa vain sen kiitävän hetken, kun yksilön aivot toimivat moitteetta, eivätkä ole synnynnäisesti vialliset. Kun aivojen normaali toiminta loppuu, ne eivät kykene tuottamaan konstruktiota, jota kutsumme Minäksi tai tietoisuudeksi. Minusta tällainen johtopäätös ei ole ollenkaan nihilistinen, vaan biologis-realistinen.

Voimme puhua kauniisti unista ja mielikuvituksesta (kuten esimerkiksi Jani Kaaro tuoreessa kirjassaan Kauniimpi maailma (WSOY 2017), mutta ilman toimivaa aivokudosta kumpaakaan ei kerta kaikkiaan ole. Ajatus unista reaalimaailmaan vaikuttavana tekijänä (muuten kuin välillisesti unien tietoisessa ihmisessä herättämien ajatusten kautta) ei minusta poikkea näkemyksestä, että on olemassa kuolematon "sielu". Itse en ajattele, että unet ja mielikuvitus ovat vain ihmisaivojen ominaisuus, mutta toistaiseksi asista on turha melskata, koska meillä ei ole keinoja tutkia eläinten aivoja kunnolla. Sen sijaan on mahdollista pohtia, olisiko minuuden tai tietoisuuden siirtäminen aivokudoksesta jonnekin muualle jotenkin mahdollista.

* * *

Tieteiskirjallisuudessa kuolemattomuus tietoisuuden ja muistin kopioimisella on toistuva teema, joka on tuottanut kiehtovia kuvitelmia. Valitettavasti olemme ilmeisesti vielä teknisesti hyvin kaukana tilanteesta, jossa ihmisaivojen yksinkertainenkin "sisältö" voitaisiin säilöä pysyvästi aivojen ulkopuolelle. Sekin on mahdollista, ettei aivojen immateriaalista sisältöä (jos se on täysin immateriaalista) ole mahdollista paikantaa, kuvantaa ja kopioida. Ainakin muistin toiminnallisen tutkimuksen viesti tuntuu olevan, että on turha luoda odotuksia yksinkertaisten "palikoiden" suhteen. Muistimme ja muistomme eivät rakennu selkeistä palapelin palasista, vaan jostain paljon monimutkaisemmasta.

On silti kiehtovaa ajatella, mitä siitä seuraisi, jos vaikka vain kahdet ihmisaivot kyettäisiin toiminnallisesti yhdistämään niin, että kummatkin voisivat hyödyntää toisen "varastoja". Jos unohdamme ajatukseen liittyvät eettiset ongelmat, voisi tuloksena hyvinkin olla ihan muuta kuin 1+1=2. Jos kaksi erilaista aivorakennelmaa yhdistyisi, lopputulos voisi olla jotain ennen kokematonta. Tai sitten ei, jos biologian rajat tulisivat vastaan tai jotkut muut, vaikeasti ennakoitavat ongelmat.

Paljon helpompi on kuvitella ihmisaivojen yhdistäminen tekoälyyn niin, että jälkimmäinen tehostaa aivojen toimintakykyä. Yleensä tällaiset kuvitelmat tähtäävät ajatuksellisesti jonkinlaisen superälyn kehittämiseen, mutta aivan yhtä hyvin voitaisiin tavoitella valtavaa taiteellisen lahjakkuuden tai emootioiden kokemiskyvyn lisäystä. Tällaisia mietteitä myös pelätään, koska niissä nähdään herkästi pyrkimys luoda jonkinlaisten yli-ihmisten luokka, jonka rinnalla me tavalliset ihmiset olisimme pelkkää jätettä tai korkeintaan aputyövoimaa.

* * *

Minään liittyvät filosofis-eettiset kysymykset ovat käytännössä paljon monimutkaisempi vyyhti kuin kysymys siitä, onko tietoinen minä muuta kuin tilapäinen aivokemiallinen luomus. On tietenkin hämmentävää, että aivoni kykenevät pohtimaan sitä, miksi kykenen kirjoittamaan, ajattelemaan, kuvittelemaan, näkemään unia. Koska hämmennykseen ei liene tarjolla pikaista lievennystä, täytyy asioiden tila vaan toistaiseksi hyväksyä ja todeta, että kiusallista tai ei, Minä on olemassa vain sen kosmisen silmänräpäyksen ajan, jonka aivoiksi kutsuttu hiukkasten tilapäinen suuren järjestyksen tila tuottaa.

Sielun ikuisuutta tai jotain sen sukuista janoavien lohdutukseksi voi lähinnä todeta, että jokaisen Minä on ihan samassa tilanteessa. Oikein rikas voi ostaa parhaan rahalla saatavan terveyden- ja sairaanhoidon, mutta silti jokainen meistä kohtaa vääjäämättä hetken, jolloin Minä katoaa samaan olemattomuuteen, josta se ties mistä syystä ilmestyi. En tiedä, lohduttaako ajatus sinua, rakas lukijani. Minusta se antaa elämän vakavuudella hyvää vastapainoa. Rikkaan Minä on yhtä pienestä kiinni kuin köyhänkin.

Muistan joskus lapsena miettineeni, miten ahdasta Taivaassa täytyy olla, jos sinne päätyvät kaikkina aikoina eläneet ihmiset, sieluina tai varsinkin täydessä lihassa. Aivojen tilapäisenä rakennelmana Minä ei tarvitse ollenkaan tilaa, vain hiukan auringolta lainattua energiaa. Se on siis täydellinen vastakohta ikuista elämää lupaavien uskontojen väitteille. Jos joku Minä sai jotain pysyvämpää aikaan elämänsa varrella, se voi säilyä hiukan pidempään kirjallisuutena, musiikkina, kuvataiteena tai tieteellisenä keksintönä. Minusta se on ihan riittävän ikuista kenen tai minkä tahansa Minän kunniaksi.