Ekonomistin ja besserwisserin euforia

Toimitusjohtaja Aki Kangasharju lienee tuttu nimi lähinnä taloustutkimuksesta kiinnostuneille. En itse kuulu tuohon ryhmään, kuten eivät useimmat muutkaan kansalaiset. On silti kiinnostavaa kohdata intohimoinen kapitalismin puolustuspuheenvuoro kirjana, joka välttelee hyvin tehokkaasti jumalansa nimen mainitsemista. Talouden ilmestyskirja – Velka, inflaatio, nollakasvu ja politiikan umpikuja (Docendo 2023) päätyi luettavien kirjojen pinooni jokseenkin sattumalta ja sai lopulta myös tuomion tulla julkisesti arvioiduksi. Näin siitä huolimatta, ettei kritiikkini tietenkään kulkeudu Kangasharjun silmiin ja vaikka kulkeutuisi, ei sillä olisi mitään vaikutusta. Harvoin nimittäin pääsee lukemaan suuremmalle yleisölle suunnattua kirjaa, jonka kirjoittaja on ehdottoman varma omasta oikeassaolostaan ja useimpien muiden ymmärtämättömyydestä. Sellainen suorastaan haastaa olemaan eri mieltä.

Kangasharju kiistää olevansa puoluepoliittisesti orientoitunut ja kuuluvansa Kokoomuksen kohorttiin. Hän tunnustautuu "porvariksi", joka talouden tutkijana näyttää linnoittautuvan ns. uusliberalismin eli ikuisen talouskasvun ja talouskurin politiikan kannattajien joukkoon. Jo kirjan alaotsikko ilmaisee selkeästi ne "pedot", jotka hänen näkemyksensä mukaan uhkaavat "Suomea" eli suomeksi käännettynä elinkeinoelämän piirissä hyöriviä kapitalisteja. Kangasharjun silloin tällöin vilauttamaa "yleistä" tai "yhteistä etua" ei kannata ottaa liian vakavasti. Vaikka talous koskettaa kaikkia, menestys liikuttaa lähinnä siellä pyramidin huipulla kököttäviä miehiä. Heidän maailmansa on Aki Kangasharjun maailma ja kirjan aatteet ovat sen mukaiset.

Koska en ole taloustutkija (vältän tietoisesti ilmaisua "taloustiede", koska sen myötä syntyy katteeton mielikuva neutraaleista tiedemiehistä fyysikoiden tai biologien tyyliin), en ryhdy argumentoimaan Kangasharjun omalla kielellä, vaan pohdin lyhyesti sitä, miten uskottavaa uusliberalistinen ilosanoma on sen kannalta, joka ei omista tuotantovälineitä, vaan joutuu myymään omaa työvoimaansa kapitalistille ja seuraamaan sivusta tapoja, joilla kapitalistinen tuotantotapaa myllää elinehtojamme ja objektiivisen varmasti meidän kaikkien elinympäristöämme, planeetta Maata. Kangasharju käy itse pitkin kirjaa henkilökohtaista taistoa taloutta toisin ymmärtäviä, kaikkia vasemmistolaisia sekä myös poliitikkojen yleistä lyhytnäköisyyttä ja linjattomuutta vastaan. Se on tietysti legitiimiä puuhaa, vaikka samalla linjassa työnantajan näkemysten kanssa.

* * *

Kapitalismin apologeettana Kangasharju ei ole erityisen omaperäinen, vaan hänen ajattelunsa on yhdenmukainen nykyisen työnantajansa eli Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (ETLA) ja sen ylläpitäjien eli teollisuuskapitalismin keskeisten toimijoiden näkemysten kanssa. Toisin ei voisi ollakaan, joten on luontevaa, että Kangasharju moittii esimerkiksi ETLA:n toimitusjohtajana vuosina 2005-2012 toiminutta Sixten Korkmania, joka ei enää ajattele täysin "oikein". Ajankohtaisena argumentoijana Kangasharjulla on sinänsä oma ääni, joka pyrkii esiintymään korostuneen itsenäisenä ja riippumattomana. Taktiikan uskottavuudesta voidaan olla montaa mieltä. Poliitikkoihin talouden tutkija voi helposti vetää hajurakoa, mutta on hän silti tiukasti Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) aidosti isokenkäisten piirtämässä ruodussa. Eikä tämä ole moite, vaan toteamus.

Kangasharju ihannoi kapitalistista maailmanjärjestelmää, jonka pääministerinä ja samalla poliisijohtajana toimii herra Markkinat. Kangasharju uskoo vakaasti markkinoiden tehoon, vaikka hänen kirjansa keskittyy kapitalisteja uhkaaviin luonnonvoimiin, joille ne markkinat eivät näytä pärjäävän ilman muiden voimien avitusta. Suorastaan huvittaviin mittoihin yltää Kangasharjun inho valtiota kohtaa, hän ei koe edes olevansa osa valtiota, vaan sitä vastaan toimiva kapinallinen. Näin siitä huolimatta, että Kangasharjun kuvaamassa taistelussa neljää uhkaavaa ratsastajaa vastaan valtio, tarkemmin sanoen verotulot, näyttelee hyvin keskeistä pelastajan roolia. Asiallisesti ottaen Kangasharju myöntää, että hänen rakastamansa kapitalistinen markkinatalous kulkee sekä syklisesti että sattumanvaraisesti ("mustat joutsenet") taantumasta ja lamasta toiseen. Ilosanomaksi jääkin ajatus, että kapitalismi selviää kaikesta, myös rakenteellisista ongelmistaan. Kunhan vaan vasemmisto ja muut tyhmät poliitikot eivät sotkisi asioita.

Kangasharju ei itse näytä kokevan mitenkään ongelmallisena sitä, että hänen (talous)poliittinen ohjelmansa on rakennettu valtioiden puitteissa tapahtuvan tulonjaon oikaisemiseksi, eikä suinkaan markkinoiden puhtaassa ja virheettömässä fantasiamaailmassa. Talouden ilmestyskirja on voimakkaasti poliittinen ohjelma, joka tukee kapitalistien taistelua oman taloudellisen voittonsa maksimoimiseksi. Sekä pedot että pelastajat ovat vain tämän yhden asian (jota ei tietenkään voi nimetä sen paremmin kuin itse kapitalismiakaan) takia olemassa. Siinä taistelussa ovat sivuosassa sellaiset mitättömät asiat kuten ilmastonmuutos, luontokato, köyhyys, sodat, eriarvoisuus. Ei Kangasharju niiden olemassaoloa kiistä, muttei myöskään ota niitä pöydälle kapitalismin näkökulmasta todellisina ratkaisua vaativina uhkina. Sota ehkä "pakottaa" lisäämään asehankintoja, mutta jos sattuu olemaan aseiden valmistaja, tapahtunutta on vaikea pitää ei-toivottuna.

* * *

Itselleni perin tuttuun tyyliin Kangasharjun maailmassa "politisoituminen" tarkoittaa vain vasemmistolaisuudesta kumpuavia näkemyksiä ja vaatimuksia. Oikeistolainen markkinausko on oletusarvo, ei muka ideologinen valinta. En ole varma, kuinka tietoinen Kangasharju on vinoutuneesta näkökulmastaan. Ehkä hän pitää itseään aidosti tutkijana, joka vain kertoo, mitä pitää tehdä, jotta talous pyörii "oikein". Lukija kuitenkin näkee kirjan tendenssit aika nopeasti, joten en usko, että Kangasharju on edes yrittänyt peitellä sitä, että hänelle "me" tai "Suomi" eivät tarkoita kaikkia Suomen tasavallassa asuvia ihmisiä, vaan pelkästään niitä kapitalisteja, joiden taloudellista etua Kangasharju, ETLA ja EK ajavat palkkarenkeinä. En itse löytänyt kirjasta ainuttakaan näkemystä, jonka takia Kangasharjun työpaikka ETLAn toimitusjohtajana voisi horjua. En siten pidä häntä riippumattomana tai neutraalina tutkijana.

Vasemmistolle Kangasharju toimii itse asiassa varsin hyvänä oppaana. Hän näyttää selkeästi viittoen, mitä (talous)politiikan toimia kapitalistit haluavat ja mitä eivät. Velkaantuminen, joka Kangasharjun maailmassa on aina vasemmiston syytä, vaikka myös oikeistohallitukset siihen syyllistyisivät (kirja on valitettavasti julkaistu ennen Orpon hallituksen tuoreita velkaantumisuutisia, jotka olisivat pakottaneet Kangasharjun keksimään selityksen sille, miksi oikeansuuntaiset toimet ovat kuitenkin johtaneet valtavaan velkaantumiseen). Inflaatio ei ole "peto", vaan tehokas ase osaavan käsissä. Samoin velkaantuminen, jolla kapitalismi perustuu, on väline, ei peto. Kangasharjun Ilmestyskirja joutuukin myöntämään, etteivät sen pedot käyttäydy mielikuvaesikuvansa tavoin, vaan ovat kapitalistin aseita sekä osattomia että kilpailevia kapitalisteja vastaan.

Itselleni Kangasharjun ekonomistinen euforia on epäuskottavin julistaessaan jatkuvan ja koskaan päättymättömän talouskasvun sanomaa. Ikuinen talouskasvu rajallisten resurssien Maassa ei voi olla totta, vaikka väitettä pehmentäisi "tuottavuuden kohottamisen" ja "vihreän siirtymän" kaltaisilla loitsuilla. Johanneksen ilmestyksen neljä ratsastajaa olivat selkeästi alistaminen, sota, nälänhätä ja kuolema. Ne ovat läsnä esimerkiksi Gazassa toteutettavassa kansanmurhassa hyvin selvästi ja konkreettisesti. Talouden maailmassa kysymys on vain kapitalistiseen omistukseen ja voitontavoitteluun kohdistuvista uhista eli taloudellisesta demokratiasta, tasa-arvosta ja kaikille kuuluvasta hyvinvoinnista. Jokainen voi tykönään miettiä, miksi kenenkään meistä omistavaan luokkaan kuulumattomista kannattaisi ryhtyä puhaltamaan tuulta purjeisiin, joiden tarkoituksena on varmistaa ja lisätä pienen, ultrarikkaan vähemmistön etuoikeutettu tila. Ei Kangasharjukaan tuohon vähemmistöön kuulu, vaikka sen leipää syökin ja ikuisesti samana pysyvää laulua laulaa.

Verokarhu harmaan talouden kimpussa

Kuulun siihen väestöryhmään, joka ymmärtää verotuksen toisaalta ns. oikeus- ja sivistysvaltion väistämättömäksi piirteeksi ja toisaalta taistelukentäksi, jolla veroja keräävä kohtaa veroja syystä tai toisesta pakoilevan ja huijaamaan pyrkivän verovelvollisen kilvassa, joka ei koskaan pääty tai hiljene. Suomalaisten kielenkäytössä symbolikseen karhun, taigametsän vahvimman hiippailijan saanut verohallinto ei kuitenkaan harrasta hibernaatiota, vaan ainakin teoriassa valvoo ja verottaa ympäri vuorokauden, vuoden jokaisena päivänä. Mutta, kuten verottaja itse muistuttaa, eduskunnan demokraattisesti päättämillä periaatteilla, ei sattumanvaraisesti tai mielivaltaisesti. Meille verotuksen ymmärtäjille se on siis jotain samaa kuin että yhteismaata kannattaa hoitaa, koska hyödymme siitä kaikki. Kaunista teoriassa, mutta arjen todellisuudessa verottajan työtä vaikeutetaan aktiivisesti ja erittäin pontevasti koko ajan.

Valtiollinen vero on nykyään korvannut sen "suojelusrahan", jota paikalliset ruhtinaat – hengelliset ja maalliset – perivät korvaukseksi siitä, että eivät mätkineet talonpoikaa tai pikkukauppiasta hengiltä. Kapitalistisen talousjärjestelmän oloissa verotus on kuitenkin aina ristiriitainen ilmiö, koska kapitalisti toisaalta tarvitsee järjestystä ja muuta yhteiskunnallista infrastruktuuria, toisaalta hän on aina haluton maksamaan siitä syntyviä kuluja omasta kukkarostaan. Siksi moderni verotus on mitä suurimmassa määrin luokkataistelun tilapäisen tuloksen seurausta, jonkinlainen kiikkerä tasapaino "yhteismaan" ja itsekkyyden maksimoinnin välillä. Luokkataistelu näkyy siinä, miten verotukseen suhtaudutaan: vasemmisto hyväksyy sen välttämättömänä tasa-arvoisuuden edistämisen välineenä, oikeisto pyrkii koko ajan kaventamaan omaa osuuttaan joko lainsäädännöllisesti (hidasta ja edellyttää edustuksellisen demokratian oloissa äänestäjien enemmistön tukea) tai nopeammin ja yksinkertaisemmin välttelemällä verottajaa sekä porsaanreikien että suoranaisen rikollisuuden avulla.

Edellinen on selityksenä sille, että olen lukenut juuri verotusneuvos Markku Hirvosen kirjan Verokarhun muistelmat : 30-vuotinen sota harmaata taloutta vastaan (Docendo 2024). Ilmaisua "muistelmat" ei tosin pidä vahingossakaan ymmärtää väärin; Hirvonen muistelee pelkästään työuraansa, yksityiselämän kanssa kirjalla ei ole mitään tekemistä. Tätä kirjaa ovat jotkut kollegat varmaan pelänneet aktiivisten vastustajien tavoin, sillä Hirvonen onnistui siinä missä tuskin kukaan muu eli nousemaan suomalaiseksi julkkikseksi tinkimättömänä verottajana. Se, että minäkin hänen uransa joitakin käänteitä muistan lehtijutuista, kertoo Hirvosen poikkeuksellisen näkyvästä roolista. Mitään ihmeellisiä paljastuksia tai mehukkuuksia ei tosin kannata odottaa. Hirvonen pysyy tiukasti asialinjalla ja onnistuu kirjoittamaan välillä kronikoiden omistakin tekemisistään kuin olisi ihan eri henkilö. On makuasia, kokeeko kirjan äärimmäisen pitkäveteisenä ja vaikeaselkoisena vai jännittävänä sukelluksena verobyrokraattien salaiseen maailmaan kaikkine intrigeineen ja taisteluineen.

* * *

Markku Hirvosella on ollut yksi selkeä tavoita, lakiin perustuva oikeudenmukainen verotus, josta kukaan verovelvollinen ei laista eikä luista. Hirvonen ei ota kantaa verotuskäytäntöjen pohjimmaiseen oikeudenmukaisuuteen tai tasapuolisuuteen, häntä kiinnostaa verottajaa pakoilevien ja sitä rikollisin keinoin välttelevien saattaminen samalle viivalle muiden verovelvollisten kanssa. Hirvonen ei kirjassaan pohdiskele lainkaan sitä, maksavatko jotkin ihmisryhmät liikaa tai liian vähän veroja suhteessa tuloihinsa. Jos verot on maksettu verottajan tahdon mukaisesti, kaikki on hyvin. Harmaa talous on kirjan alaotsikossa siksi, että Hirvosen näkemyksen mukaan juuri se on verottajan keskeinen ongelma. Epärehellinen yrittäjä tai yrityksen tulojen saaja, ei suinkaan tavallinen kansalainen, joka maksaa ikkunanpesijälle puhtaana käteen tai "unohtaa" ilmoittaa verottajalle saaneensa ikkunanpesupalkkion puhtaana käteen. Tässä suhteessa Markku Hirvonen on luontaisesti poliittisen oikeiston vastustaja (ainakin tässä verotusasiassa, ei välttämättä missään muussa).

"Harmaa talous" on ja ei ole hyvä metafora, koska harmaalla on tunnetusti paljon sävyjä. Hirvosen näkökulmasta "harmaata" on kaikki se yhteiskunnallisesti merkittävä taloudellinen toiminta, jota harjoitetaan joko pelkästään verojen välttämiseksi tai jossa verojen välttäminen on olennainen taloudellisten voittojen kertymän lähde. Hirvonen ei leimaa kaikkia harmaan talouden toimijoita automaattisesti rikollisiksi, mutta verolakeja rikkovat hän haluaa vastuuseen motiiveista riippumatta. Siksi hänelle ehti uransa aikana kertyä henkilökohtaisia vihamiehiä ja -naisia sekä verorikoksiin syyllistyneiden että näitä suojelevien joukosta. Kirjan ehkä masentavinta antia onkin joutua toteamaan, kuinka vahvasti veronkiertäjäkapitalistit ovat kyenneet lobbaamaan varsinkin verohallinnon korkeissa tehtävissä olevia omalle puolelleen. Hirvonen arvostaa nimellä kymmeniä kollegoitaan, mutta ei kaihda nimeämästä myöskään niitä, joiden hän katsoo keskittyneen verorikollisten suojelemiseen ja pelastamiseen ennalta tai jälkikäteen.

Toisin kuin kovasta verotuksesta rutiininomaisesti purnaava kansalainen ehkä kuvittelee, Hirvosen kaltaisen verotarkastajan työssä käydään taistelua yhtä paljon oman organisaation vastarintaa kuin niitä varsinaisia verorikollisia vastaan. Ikävimmissä tapauksissa Hirvonen joutui toteamaan verohallinnon korkeimman johdon (tässä tapauksessa Jukka Tammi) syyllistyvän ainakin veronkiertoneuvojen antamiseen omalle lähisukulaiselleen. Hirvonen ei moralisoi, mutta ei peittele moraalista närkästystään siitä, että omien joukossa puhutaan yhtä ja tehdään toista. Hirvonen ei toisaalta syyllisty vähäiseenkään revittelyyn, hänelle kaikki tapaukset ovat muodollisen oikeussalikielen puitteissa raportoitavia. Silloinkaan, kun jokin tapaus päättyy selkeästi epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen, Hirvosen kiukkua täytyy kaivelle hyvin syvältä rivien välistä. Räväkkyys ei hänen tapauksessaan koskaan ylety kirjoitustyyliin.

* * *

Hirvonen tuntuu tasapainottelevan sen kanssa, ollako julkisesti optimisti vai pessimisti. Monet tapaukset päättyivät enemmän tai vähemmän selkeään verokarhu-Hirvosen tahdon toteutumiseen, eikä jonkinlaista yleistä edistymistä voi kiistää. Toisaalta Hirvonen tuntuu haluavan viestittää, vaikka ei isoin kirjaimin tai huutomerkein, että taistelu verotuksesta on ikuista nujakkaa niin valtiovarainministeriön, poliittisen oikeiston kuin elinkeinoelämän järjestöjen ja pankkien kanssa. Hirvonen tuntuu ajattelevan, että viimeksi mainitut sentään ovat luonnollisella tavalla itsekkäitä, eivätkä siksi halua tehokkaita toimia harmaata taloutta tai muuta verojen välttelyä vastaan. Mutta miksi valtiovarainministeriö on aina vastustanut kaikkia veronkannon tehostamisen ehdotuksia, vaikka juuri sen pitäisi olla ilahtunut verokertymän kasvusta. Hirvonen ei avaa tätä "arvoitusta", mutta meille poliittisille kriitikoille on selvää, että syynä on valtiovarainministeriön virkakunnan ideologinen asenteellisuus. Se ei ole neutraali fiskaalinen hallinnon haara, vaan siitä on tullut kapitalistin tehokkain väline vähentää omaa verotaakkaa.

Yhtä kummalliselta tietenkin kuulostaa, että verohallinnon johdossa on ihmisiä, joilla näyttää olevan ideologisesti virittyneitä pyrkimyksiä ohjailla verotuksen käytännön toteutusta yli sen, mitä eduskunta on lakeina päättänyt. Hirvosen taistelu Jukka Tammen kanssa voisi olla yhtä hyvin jostain historiallisesta draamasta, jossa alempi virkamies uhmaa korruptoituneen pääjohtajan tahtoa ja valtaa jahtaamalla pääjohtajan kavereita. Fiktiossa rehellinen virkamies saattaa voittaakin, mutta harvemmin tosielämässä, tuntuu Hirvonen vihjaavan. Organisaatioiden huipuille valikoituvilla on takanaan suhdeverkosto, joka yleensä pitää huolen siitä, ettei käy kuinkaan. Koska Hirvonen ei toisaalta ole niitä ihmisiä, jotka antavat periksi ja kääntävät vatsansa pomon armoille, hänenkin tarinansa aktiivisena verotarkastajana kääntyi lopulta väistymiseen Tammen alaisuudesta muihin töihin. Ei ehkä ihan muihin, mutta pois niistä, missä suurimmat saavutukset oli koettu.

Meidän verotusta arvostavien kansalaisten on syytä tuntea kiitollisuutta siitä, että meillä on ollut Markku Hirvosen kaltaisia sitkeitä ja rohkeita verotuksen lainmukaisuuden vartijoita. Sillä verotus on käytännössä yhteisen kakun jakamista, vaikkakin käänteisesti. Kun vauras yrittäjä välttää lainmukaisen (ja yleensä myös hyvin lempeän) veron, tuo summa, oli se pieni tai iso, jää kerättäväksi meiltä, jotka emme osaa emmekä halua olla veronvälttelijöitä. Yritys, joka ei maksa euroakaan veroja Suomen valtiolle, ei ole harmiton luikuri, vaan maksutaakan meille muille kippaava loinen. Markku Hirvonen ei näin värikkäitä ilmaisuja käytä, mutta jotain tällaista hän silti tuntuu ajattelevan, niin tiukka hänen asenteensa on edelleen. Jotenkin tekee mieli vaikka jälkikäteen sanoa, että kiitos Markku Hirvonen, kun parhaasi yritit!