Pitkä ja pimeä 1970-luku?

Onnistuin ohittamaan tämän kirjan sen ilmestyessä 2021 (Siltala), mutta syystä, jota en enää muista, laitoin sen luettavien listalle nyt vuosia myöhemmin. Muistan ainakin ihmettelleeni kirjaa varatessani sen otsikkoa: Pimeä vuosikymmen : Suomi 1968 –1981. Kannessa tuijottavat lukijaa kuusi valtakunnan entistä johtavaa poliitikkoa sekä Armi, Danny ja Irwin. Se on tietysti kustantajan, eikä kirjoittajan, tutkijan ja toimittajan pallien välillä aika tiuhaan painopistettä vaihtaneen Ville Pernaan valinta, joten en marise siitä, ettei Armilla, Dannylla ja Irwinillä ole mitään tekemistä kirjan sisällön kanssa. He ovat siinä puhtaasti klikkitarkoituksella, keräämässä huomiota ihmisiltä, jotka eivät missään tapauksessa tarttuisi mihinkään niin tylsään aiheeseen kuin suomalainen sisä- ja ulkopolitiikka vuosina 1968–1981.

Ville Pernaa (s. 1974) on vuonna 2002 Turussa väitellyt poliittisen historian tutkija, jonka työvuodet ovat kuitenkin kuluneet pääosin lehtimiehenä. Wikipedian artikkelin mukaan tieteellistä uraa edusti Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajuus Turussa, minkä jälkeen Pernaa toimi päätoimittajana ensin Kanavassa (vai Kanavalla?) 2009–2014, samassa roolissa Parnassossa 2014–2019 ja edelleen samassa roolissa Suomen Kuvalehdessä 2014–2019. Vuoden 2022 alussa Pernaa oli VATT:n viestintäpäällikkö, mutta siirtyi lokakuussa 2024 Apu-lehden päätoimittajaksi, tosin vain muutamaksi kuukaudeksi, sillä – edelleen Wikipediaa siteeraten – Pernaa sanoi itsensä irti tuoreesta tehtävästään helmikuussa 2025. Miksi tai mitä sen jälkeen, siitä en tiedä mitään. Kuten en siitäkään, miksi näin merkittäviä porvarillisen Suomen median päätoimittajapestejä vuosikymmenestä toiseen saanut nuori tutkija ei ole niissä viihtynyt.

Edellinen katsaus on taustaksi sille toteamukselle, etten oikein ymmärrä, miksi tämä kirja on kirjoitettu ja julkaistu, ellei se sitten ole Suomen Kuvalehden päätoimittajapestin kuormittavuudesta seurannutta irrottelua ja jonkin "aivan muun" tekemistä. Ehkä Pernaalla oli aikaa lueskella Supon ja Mauno Koiviston arkistoja ja niistä nousi ajatus kirjoitella kaikenlaista vuosien 1968–1981 väliin sattuneista politiikan käänteistä. "Miksi silloin tehtiin kaikkea kummallista, suorastaan pimeää?" (s. 7) Eihän tämä tietenkään kuulosta tutkijan puheelta, poliittisen historian sisältöhän ei koostu mistään "normaalista" ihmisten elämään yleensä kuuluvasta. Eikä 1970-luku poikkea tässä suhteessa mistään muusta vuosikymmenestä, mihin tahansa kymmeneen vuoteen mahtuu roppakaupalla epänormaaleja asioita, joita voi tietysti halutessaan kutsua "pimeiksi", vaikka uhkana on paljastaa ennen muuta omat ennakkoluulonsa ja kuvitelmat siitä, ettei nyt elettäisi vähintään yhtä "pimeitä" aikoja.

* * *

"Kirjassa käsitellään ja esitellään pitkän 1970-luvun ilmiöitä niiden omilla ehdoilla, ottamatta kantaa. Lukija voi itse muodostaa käsityksensä siitä, missä mielessä jokin seikka on ollut pimeä vai onko se ollut sitä." (s. 7) Sanoisin kiertelemättä, että Pernaa tarjoaa tässä lukijoilleen aimo annoksen hevon lantaa. Pimeä vuosikymmen on voimakkaasti asenteellinen ja puoluepoliittisesti vääristynyt valikoima tekstejä, joissa Suomen historiaa tarkastellaan oikeistolaisesta ja täysin avoimesti antikommunistisesta näkökulmasta. Siinä ei ole mitään uutta tai yllättävää, sellaisia useimmat poliittisen historian populaariteokset ovat, mutta ristiriita oman lupauksen kanssa on keskimääräistä jyrkempi. Siksi on pakko kysyä ääneen, keille Pernaa kirjan aikoinaan mahtoi kirjoittaa? Kun 1974 syntynyt pitää tärkeimpinä lähteinään vain Supoa ja Mauno Koivistoa, miten ihmeessä tarjolla voisi olla 1970-luvun ilmiöitä "niiden omilla ehdoilla"? Supon tärkeimpänä tehtävänä oli kirjan kuvaamana aikana estää porvarillisen ja kapitalistisen yhteiskunnan vähäinenkin radikalisoituminen. Eikä Mauno Koiviston poliittinen linja siitä mitenkään poikennut.

Pernaa ei ole edes näön vuoksi haastatellut ketään siitä joukosta, jonka touhuja ja pitkin kirjaa milloin ilkkuen, milloin kevyemmin naljaillen esittelee sillä tarkoituksella, että viatonkin lukija ymmärtäisi, millaisia (A) isänmaanpettureita tai (B) hyödyllisiä idiootteja kaikki "radikaalit" ja oikeistodemareista vasemmalla olevat olivat ja ovat. Pernaa on harkiten tai kiireessä unohtanut sen poliittisen historian tärkeimmän huomion, että jälkiviisaus ei ole sen paremmin viisautta kuin realismiakaan, se on – jälkiviisautta, viisauden lajeista vähiten aitoa viisautta vaativa. Voisi ajatella, että väitellyt tohtori ymmärtää, ettei 1974 syntyneenä voi jättää itseään pelkästään yhden näkökulman dokumenttien ja todistusten varaan. Mutta juuri niin Pernaa on toiminut ja juuri siksi kirja on niin harvoin edes etäisesti kiinnostava.

En ryhdy ruotimaan kirjan puutteita tarkemmin, koska olen itse pahasti jälkijunassa ja tämä teksti on enemmänkin yleistä ihmettelyä siitä, miten alas tutkijakoulutuksen saanut ja median palveluksessa pitkään työskennellyt ihminen voi oman rimansa asettaa. Pernaa ei nähdäkseni ole edes yrittänyt tuottaa muuta kuin hilpeyttä oikeistoporukoiden kaljailloissa tarjoavan lukupaketin. Olisi ollut kiinnostavaa lukea aito yritys selvittää, oliko 1970-luvun politiikassa jotain keskimääräisestä poikkeavaa. Pernaa kyllä lipsauttelee sinne ja tänne keveitä oikaisuja, ettei se ja se nyt ihan niin ollut kuin yleensä väitetään, mutta hän ei ota vääristymien korjaamista tosissaan, vaan tyytyy antikommunismin ja russofobian mauttomiksi kaluttuihin puruluihin. Sivulla 66 Pernaa yrittää jopa lanseerata uudelleen termiä "stalinistit", mutta unohtaa sen sitten kohta, kun sanaa ei ilmeisesti Supon papereissa systemaattisesti viljellä.

* * * 

Ville Pernaa on rakastunut ilmaisuun "pitkä 1970-luku", jota ei kuitenkaan perustele enempää kuin tuota "pimeääkään". No onhan se vähän normaalia pidempi, jos päättää aloittaa vuonna 1968 (jolloin Pernaan mukaan 1960-lukulainen radikalismin päättyi) ja jatkaa vuoteen 1981, jolloin Urho Kekkosen dementia teki hänen valtakaudestaan lopun ja Pernaalle selvästi mieluinen hahmo Mauno Koivisto ryhtyi uudeksi Kekkoseksi, vaikka tietysti omalla tavallaan. Kun on itse elänyt koko tuon 1970-luvun aikuisena, Pernaan rajauksen voi ymmärtää, mutta ei siitä juonnettua adjektiivia "pitkä". Vai tarkoittaako hän sillä kuitenkin samaa kuin termillä "pimeä" eli ylivoimaista ymmärtää, samastua tai edes kunnolla sietää? Kallistun tälle kannalle mm. siksi, että Pernaa jättää todellisuudessa suurimman osan 1970-luvusta ja sen ilmiöistä tyystin vaille huomiota. Kirjaan valikoituneet aiheet eivät tunnu olevansa myöskään missään erityisessä suhteessa toisiinsa. 

Kirjan aiheiden valinnan on suorittanut mieli, joka syntyi keskelle käsittelemäänsä ajanjaksoa ja jolla siksi on vain toisen käden tuntumaa. Se ei tietenkään tee kenestäkään oikeudetonta pohtimaan asioita, pidän itsekin oikeutenani pohtia 1940-luvun valtavia inhimillisiä katastrofeja, vaikka ilmaannuin maailmaan vasta kyseisen vuosikymmenen lopussa. Mutta Helsingin yliopiston poliittisen historian opetuksesta jäi mieleni pohjalle Seppo Hentilän toteamus historiallisen jälkiviisastelun vaaroista. Jos täyttää tietämättömyytensä maljan vain yhden näkökulman informaatiolla, ei ainakaan viisastu. En halua uskoa, että tämä kirja edustaa parasta, mihin Ville Pernaa kykenisi, jos haluaisi. Mutta jos vain tätä kirjaa olisi pidettävä todistusaineistona, suosittelisin Pernaalle ensi sijassa ryhtymistä SDP:n asevelisosialistisiiven tiedottajaksi.

Yritän pitää mielessäni, että kirja on ilmestynyt jo 2021, mutta olisin todella kiinnostunut tietämään, mitä Pernaa haluaa sanoa loppukaneetillaan "Politiikassa oli vahvoja voimia, jotka tekivät kaikkensa pitkän 70-luvun jatkamiseksi, mutta he hävisivät valtataistelun. Edessä oli uusi ajanjakso." (s. 9) Kun Keskustan K-linja hävisi ja demareitten Koivisto-linja voitti, miten pitäisi seurannutta ajanjaksoa luonnehtia? Siis 1980-lukua, sitä seurannutta 1990-lukua ja sitten 2000-luvun vuosikymmeniä. Siis prosessia, jonka tuloksena Suomi luopui lainsäädännöllisestä itsenäisyydestään (EU-jäsenyys), omasta valuutasta (euro-alueen jäsenyys), sotilaallisesta liittoutumattomuudesta ja itsenäisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta (Nato-jäsenyys) ja kirsikkana kaakun laella itsenäisestä ydinasepolitiikasta (DCA-sopimus). Olemmeko me nyt ihan oikeasti paremmassa Suomessa ja paremmassa maailmassa kuin 1970-luvulla?

 

Pitäisikö kirjastoilla olla erityinen näkökulma "tekoälyyn"?

Tulkitsen Ari Haasion kirjan Tekoäly ja kirjastot (Avain 2025) yritykseksi vastata otsikkoon muotoilemaani kysymykseen. Toisaalta kirja on selkeästi kirjoitettu sellaiselle (kirjastotyöntekijälle?), joka ei ole pahemmin paneutunut "tekoälyksi" (jatkossa AI, kuten minulla on tapana kirjoittaa, koska inhoan termiä tekoäly, joka ei englanninkielisenä lyhenteenä tunnu yhtä typerältä) kutsuttuun aihepiiriin. Tämä kaksinaisluonne vähentää kirjan lukuarvoa; itse en olisi millään jaksanut lukea taas yhtä johdatusta, jossa ei ollut itselle oikein mitään mielenkiintoista. Mutta onko kirjan loppupuoli puolestaan maittavaa apetta sille, joka kuulee lyhenteen ChatGPT ensimmäisen kerran elämässään? Rohkenen epäillä. Näistä syistä seuraava teksti sisältää lähinnä hajanaisia pohdintoja Haasion kirjaansa ottamista aiheista ja näkemyksistä. Painopiste on ehkä kohtuuttoman suuressa määrin asioissa, joista en näköjään ole Haasion kanssa samaa mieltä. Tätä älköön tulkittako niin, että pitäisin kirjaa huonona tai epäonnistuneena. Sen kohdeyleisö vain on kovin heterogeeninen.

Haasio arvelee AI:n jo ohittaneen Wikipedian verkossa olevana tietolähteenä (s. 36). Toivottavasti Haasio ei tällä tarkoita, että jatkuvasti lukuisien kriittisten silmäparien valvoma verkkotietosanakirja jotenkin kilpailisi geneeristen AI-apulaisten kanssa. Juuri tässä suhteessa AI on kaukana perässä, koska sen vastauksiin ei yleisellä tasolla voi koskaan luottaa ohjelmien tuottamien "hallusinaatioiden" eli hihasta ravisteltujen keksittyjen "faktojen" takia. Voi toki olla, että harhautetut ihmiset käyttävät mieluummin jotain ChatGPT:tä Wikipedian sijasta. Se on kuitenkin vaarallinen tie, koska AI ei ole tällä hetkellä mikään tiedonhakukone.

Sivulla 38 Haasio kirjoittaa, että "Kirjasto on tieteen ja kulttuurin kehto. Tähän saakka kulttuurin tuottamisesta ovat vastanneet ihmiset, mutta jo nyt tekoäly on tunkeutumassa mun muassa kirjallisuuden ja musiikin markkinoille yhdeksi toimijaksi ihmisen myötävaikutuksella." Kehdolla kai yleensä viitataan rooliin jonkin ilmiön synnyttäjänä. Itse en tohtisi moista roolia kirjastoille antaa, kyllä ne ovat toimineet lähinnä tieteen ja kulttuurin säilyttäjinä, järjestäjinä ja käytön helpottajina. Vierastan myös Haasion näkemystä, että AI olisi tunkeutumassa kirjallisuuden ja musiikin markkinoille. Kyllä se tungeksija on edelleen ihminen, joka vain laskee sen varaan, että koneilla saisi nopeasti, vaivatta ja kustannuksitta markkinoille kaupallisesti menestyvää sisältöä. 

* * *

Kirjastoilla ei ole koskaan ollut mitään sanomista siihen, miten tai missä sisältöjä luodaan, eikä siihen, ketkä niitä luovat. Mielestäni ei ole mielekästä pohtia AI:n "luovuutta" tai sen puutetta mistään kirjastonäkökulmasta. Kirjallisuuden ja musiikin historia todistavat, että kaikkina aikoina on luotu hyvää, huonoa, vielä huonompaa ja sitten joskus harvoin klassikoiksi jääviä teoksia. Ei kai kirjaston kannalta ole merkitystä sillä, kirjoittaako huonon tai keskikertaisen teoksen "aito ihminen" vai AI. Jos AI:n uumenista joskus sukeutuu klassikkomateriaalia, ihmiskunta ottanee sen omakseen vailla huonoa omaatuntoa. Onhan meillä nytkin vain kustantajien ja levy.-yhtiöiden sana siitä, että kirjailijat ja artistit ovat "aitoja ihmisiä". Ei siitä kirjaston maailma mene sekaisin, jos käy ilmi, että jokin suosikkisarja on alusta loppuun AI:n kirjoittama tai Spotifyn soittolistojen huipulla kiikkuva pophitti on vain muodollisesti sen ja sen artistin tekemä, todellisuudessa kaikki ainekset tarjosi AI.

"Tekoälyllä ei ole persoonallista otetta samalla tavalla kuin ihmisellä. Olipa kyse kaunokirjallisuudesta tai tietokirjallisuudesta, niin kirjailijan ääni, tapa kertoa ja esittää asiat, on usein ratkaiseva. Se saa tarttumaan kirjaan ja kiinnostumaan aiheesta." (s. 44) Aika konservatiivinen ja tähän hetkeen tarrautuva väite. Miksi ei AI:llä tuotettu sisältö muuttuisi ajan myötä "persoonalliseksi"? Vai osaammeko määritellä persoonallisuuden vain ihmisen ajattelulle ominaiseksi piirteeksi? Olisin itse aika varovainen tällaisia julistamaan, parin vuoden kuluttua voi jo nauru maittaa. En muutenkaan ymmärrä Haasion intoa sormi ojossa puhua plagiarismin huonoista puolista kirjastojen yhteydessä. Ei plagiaattien vahtiminen kuulu yleisten kirjaston tehtäviin, vielä vähemmän tieteellisten tekstien kohdalla, vaikka tällainen velvoite olisi yliopistokirjastoille sälytettykin (ehkä vain sillä ajatuksella, että näin valvontaan ei tarvita uutta rahaa). 

"Varmaa on vain se, että tekoäly ei voi saada tekijänoikeuksia luovaan tuotteeseen. Yritys sen sijaan voi saada ne." (s. 56) Tässä ei nyt tekijänoikeudellinen tietous loista läsnäolollaan. Tekijänoikeus syntyy automaattisesti teokseen, ei tuotteeseen. Laki ei yksiselitteisesti määrittele, kenelle tai mille tekijänoikeus syntyy. Ilmaisua "Sillä, joka on luonut..." on kuitenkin aina tulkittu siten, että se tarkoittaa luonnollista henkilöä, ihmistä (tai ihmisiä). Yritys ei voi koskaan saada primaarista tekijänoikeutta teokseen, vaikka se voi jälkikäteen ostaa hallintaansa teoksen kaupalliset oikeudet (ei kuitenkaan moraalisia). AI:n tekijänoikeudellinen rooli ei ole kirjastojen murhe nyt tai myöhemminkään, ne eivät huolehdi muutenkaan tekijänoikeudellisesta valvonnasta.

* * *

Haasion teksti paranee heti, kun pääsee puhumaan siitä, miten kirjastoissa sovelletaan ja hyödynnetään uutta tekniikkaa. Siinähän kirjastot ovat osoittautuneet ennakkoluulojen vastaisesti tavattoman ketteriksi ja nopeiksi, ennakkoluulottomiksi ja innovoiviksi. Siksi ei ainakaan alan ihmisiä yllätä Haasion pitkä esittely jo tapahtuneesta. Haasio tuntee nämä asiat hyvin ja tätä osiota voi suositella varsinkin sellaiselle, joka pitää kirjastoja jotenkin teknisesti jälkeenjääneinä. Ihan kaikki ei kuitenkaan ole tarpeen: "Eräs tekijänoikeuksiin ja etiikkaan liittyvä ongelma on se, että generatiivinen tekoäly hyödyntää avoimen verkon aineistoja, mutta se ei kysy lupaa niiden käyttöön. Näin ollen se saattaa toimia epäeettisesti ja rikkoa esimerkiksi tekijänoikeuslainsäädännön isyyssuojaa." (s. 79) Tällainen pohdiskelu ei liity millään tavalla kirjastojen tehtäviin tai velvollisuuksiin. Kirjasto voi tarjota myös verkon kautta vain laillisesti tarjolla olevia sisältöjä, mutta tekijänoikeudelliset kiistat eivät kuulu kirjastoille, ellei kirjasto satu olemaan se, joka rikkoo jonkun tekijänoikeutta. Tällainen spekulointi luo turhaan mielikuvan, että kirjastolla olisi jokin vastuu AI:n kehittäjien käyttämistä menetelmistä. Ei ole, ei millään tavalla.

Tärkeä tiedonmuru on sen sijaan Haasion muistutus siitä (s. 87), ettei EU:n tekijänoikeuslainsäädäntö sisällä toistaiseksi mitään AI-spesifejä määräyksiä. Sellaisia ollaan epäilemättä muotoilemassa, mutta historia opettaa arvelemaan, että yksimielisyyden löytäminen eri intressipiirien välillä tulee viemään vuosia. Todennäköisesti EU pyrkii tekemään joitakin alustavia omia säädöksiä, mutta AI:n luonteen takia vain kansainvälinen yksimielisyys on aidosti merkityksellinen. Se voi olla jopa mahdottomuus, niin kaukana erilaiset näkemykset ainakin tällä hetkellä ovat. Omasta mielestäni Haasion kirjan tärkeimpiä osia ovat tiedonhakuun liittyvät luvut, koska juuri tiedon (merkityksessä ihmiselle mielekäs, totuudellinen informaatio) käsittelyyn liittyy paljon väärinkäsityksiä, kun AI:n mahdollisuuksia hehkutetaan tai niistä varoitellaan. Toisaalta on ilmeistä, että AI:n kohdalla pelätään pääosin aivan samoja vinoutumia, jotka piinaavat perinteistäkin tiedonhakua. AI:n tapauksessa ne vain koetaan jotenkin pelottavampina. Valitettavasti Haasio ei problematisoi kirjastoissa tapahtuvaa tiedonhakua tästä näkökulmasta erityisen pitkälle. Jos tarjottavat faktat eivät ole tarkistettavissa, on aivan sama, tarjoileeko niitä paperinen tietosanakirja, Wikipedia tai jokin verkon hakuohjelma (kaikkihan ne ovat Googlesta lähtien käyttäneet jotain algoritmeja).

Luvussa MITEN MINÄ VOISIN KÄYTTÄÄ TEKOÄLYÄ? Haasio käyttää aika outoa AI-kauppiaan puhetapaa, vaikka epäilemättä pyrkiikin vain korostamaan sen tärkeyttä, että myös kirjastojen työntekijät alkavat kouluttautua AI:n aktiivikäyttäjiksi ja ymmärtäjiksi. On silti mielestäni liioittelua väittää, että kirjastot ovat "mediakasvatuksen airuita" (s. 118). Haasio tarkoittanee, että kirjastot ovat monin paikoin toimineet mediakasvatuksen tehokkaina tukipalveluina, ei sitä, että kirjastoilla olisi ollut juhlamenojen avustajan rooli. AI ei ole mikään demokraattisen kansalaisyhteiskunnan tuote, vaan suurten IT-yhtiöiden kiivaan taloudellisen taistelun tanner, joka tömisee niin, ettei kirjastojen ääni kuulu. Loppuhenkosena Haasio arvelee, että kirjastot toimivat jatkossakin "kulttuurin ja tiedon keitaina". Toivoa sopii, sillä tehtävä olisi yhteisöllisesti tavattoman arvokas. Voi ehkä kuitenkin kysyä, helpottaako vai vaikeuttaako AI:n käytön yleistyminen tätä tehtävää. Haasio ei ota selkeästi kantaa, vaan tyytyy heittämään ilmaan muutaman kysymysmerkillä varustetun lauseen. No, ei se helppoa olisi ollutkaan.

 

Holokaustin kokeiluversio

Keisarin holokausti : Saksan unohdettu kansanmurha ja natsismin siirtomaajuuret (Vastapaino 2025, hyvä suomennos Mikael Rönkkö) avaa tietoisuuteemme kammottavaa historiaa, jonka liian monet ovat halunneet piilottaa ja joka on järkyttävän ajankohtainen. Se, mitä tapahtui Lounais-Afrikassa keisarivallan Saksan tahdosta yli 100 vuotta sitten, toistui paljon suuremmassa mittakaavassa Hitlerin Saksan takia toisessa maailmansodassa ja toistuu jälleen koko läntisen maailman, myös Saksan, tuella Palestiinassa. Casper Erichsen ja David Olusoga käyttävät termiä rotukolonialismi, joka kuvaakin kirjan tapausten taustalla olevaa ajattelumaailmaa onnistuneesti. Saksalaiset ehtivät kolonialismin riemukulkuun pahasti myöhässä, mutta heillä oli toisaalta tuoda yhtälöön rodullista rasismia, jonka pohjalta ei-valkoisten tuhoaminen muuttui systemaattiseksi. Heidän rinnallaan Belgian kuningas Leopold oli Kongossa vain amatöörimäisen hillitön murhamies.

Keisarin holokausti on rakennettu kahden peruskiven varaan. Ensimmäinen, laaja osuus kuvailee historiaa, jossa Saksan keisarin toimeksiannosta joukko sadistisia ja valkoisen rodun ylivallasta vakuuttuneita sotilaita ja virkamiehiä valloittaa Afrikasta Saksalta puuttuneen siirtomaa-alueen ja toteuttaa sen yhteydessä ja sen mahdollistamiseksi kokonaisen afrikkalaisen kansan eli hererojen murhaamisen. Kirjan toinen osuus kuvailee Adolf Hitlerin puolueen ja kansallissosialistisen Saksan yrittämää Neuvostoliiton valloittamista ja sekä juutalaisten tuhoamista että slaavien orjuuttamista. Kirja pyrkii osoittamaan, että Hitlerin useimmat ideat olivat peräisin Saksan siirtomaahallintojen kokeilemista tavoista alistaa vieraat kulttuurit ja kansat.

Erichsen ja Olusoga kirjoittavat lukijaa säästelemättä. Tarina on yksityiskohtiin menevä kronikka, jossa ei vältetä väkivallan ja raakuuden kuvailua. Kirjassa on lukuisia konnia, joiden toimia seurataan henkilökohtaisen elämän tarkkuudella, vaikka loppujen lopuksi ainoa tärkeä piirre on heidän valmiutensa edistää rotukolonialistisia tavoitteita ja suhtautua afrikkalaisiin kansoihin näiden ihmisarvon kieltämällä ja rajattomalla väkivallalla. Kirjan pikkutarkkuus vaatii lukijalta kärsivällisyyttä, joka on koetteella jokseenkin koko kirjan pituudelta. Itselleni olisi riittänyt hieman yleisemmällä tasolla pysytellyt tyyli, koska kirjan henkilöt eivät ole erityisen mielenkiintoisia, jos ei ole kiinnostunut väkivallan ammattilaisten eri sävyistä. Kirjan keskeiset viestit olisivat uskoakseni välittyneet muutenkin. Enkä voi olla antamatta kustantajalle sapiskaa siitä, ettei kirjassa ole henkilöhakemistoa. Sen tekemättä jättämiseen ei ole yhtään hyväksyttävää syytä.

* * *

Vaikka olisi Saksan suorittamasta kansanmurhasta nykyisessä Namibiassa periaatteessa tietoinen, kirjan silmille vyöryttämä tarina on yhtä aikaa kiehtova ja kauhistuttava. Kiehtova siksi, että rikoksiin syylliset tekivät kaikkensa estääkseen maailman saavan tietää tapahtumista ja melkein siinä onnistuivatkin. Mutta kun Saksan keisari meni häviämään Euroopan rintamalla ensimmäisen maailmansodan, tuoreet siirtomaavalloitukset Afrikassa siirrettiin tavalla tai toisella pois saksalaisten käsistä ja totuus pääsi ikään kuin livahtamaan sille varatusta kätköstä. Ei Saksan vastustajilla eli Englannilla, Etelä-Afrikalla, Belgialla ja Ranskalla ollut mitään intressiä paljastaa saksalaisten rikoksia, koska se olisi synnyttänyt riskin näiden maiden omien rikosten paljastumisesta. Mutta ainakaan Saksa ei päässyt siivoamaan hererojen kansanmurhan jälkiä, joita Namibin autiomaan hiekka edelleen nostaa esille kuivuneiden ihmisluiden muodossa.

Saksalaiset kolonialistit kehittivät huippuunsa kaksi kansanmurhan olennaista elementtiä, keskitysleirit ja kokonaisten kansojen näännyttämisen janoon ja nälkään (näitä oppeja on puolalaissyntyinen Benjamin Netanjahu rikostovereineen viljellyt innolla Gazassa). On tosin myönnettävä, että Hitlerin Saksassa päästiin aktiivisessa tuhoamisessa pidemmälle kuin Namibiassa, mutta sieltä ne opit ja osin toteuttajatkin olivat peräisin. Saksalaisten rikoksilla Namibiassa on katkeamaton yhteys Hitlerin itäisessä Euroopassa toteuttamiin suuren mittakaavan kansanmurhahankkeisiin. Taustalla oli sama äärioikeistolainen, kiihkokansallinen ja roturasistinen ajattelumaailma, joka herätti kauhua jopa valtavaan väkivaltaan omissa siirtomaissaan syyllistyneissä briteissä. 

Saksalaisilla on vielä vähän ennen sotilaallista häviötään 1918 selkeät suunnitelmat koko Afrikan muuttamisesta Saksan elintilaksi, jossa eloon jätetyillä afrikkalaisilla olisi ollut pelkästään palvelevan orjan rooli. Hitler kopioi tämän mallin suoraan suhtautumisessaan itäiseen Eurooppaan. Ainoa ero oli siinä, ettei juutalaisilla ollut vielä 1918 mitään erityisasemaa tuhottavien ei-valkoisten joukossa. Se oli suurelta osalta Hitlerin pakkomielteen seurausta ja eräänlainen "uutuus" slaavien kansanmurhan ja orjuuttamisen suunnitelmassa. Ukrainasta olisi tullut saksalaisia ruokkiva vilja-aitta ja ukrainalaisia oli tarkoitus kohdella "valkoihoisina neekereinä". Myös eteläafrikkalaiset valkoiset ottivat oppia saksalaisilta ja sikäläinen apartheid-järjestelmä rakennettiin pitkälle niillä ideoilla, joilla Namibian siirtokunta-asutusten ja afrikkalaisten asuinalueiden suhteet järjestettiin.

* * *

Namibia itsenäistyi käytännössä viimeisenä siirtomaana vasta vuonna 1990. Pieni valkoihoisten siirtolaisten jälkeläisten joukko hallitsee edelleen maanomistusta ja taloutta. Kirjan perusteella olosuhteet Namibiassa eivät ole radikaalisti muuttuneet sadan vuoden aikana. Namibia on jätetty takapajulaksi, koska niin monella eurooppalaisella valtiolla on ollut alueen hallinnassa rooli, jota ne eivät halua käsiteltävän. Saksalaiset eivät onnistuneet murhaamaan ja näännyttämään kuoliaaksi hererojen kansaa kokonaan, mutta 1900-luvun alussa annetut iskut ovat vammauttaneet pysyvästi alueen ihmisten itsetunnon. Ulkopuolisen on vaikea arvioida, voiko Namibia koskaan parantua ja nousta itsenäiseen kukoistukseen. Maassa on arvokkaita mineraaleja, mutta niiden omistus ei ole afrikkalaisten itsensä käsissä. Maassa tarvittaisiin selkeästi kansallisomaisuuden ottaminen alkuperäisten asukkaiden haltuun Burkina Fasoa johtavan kapteeni Ibrahim Traorén tyyliin.

Keisarin holokaustin lopussa on suomalainen erikoisuus, Swakopmundissa syntyneen Olli Löytyn kirjoittama lyhyt teksti Suomalaiset lähetyssaarnaajat ja hereroiden kansannousu. Suomalaiset eivät toimineet varsinaisesti hererojen alueella, vaan näiden pohjoispuolisten naapureiden ovambojen keskuudessa, eivätkä sen takia joutuneet Saksan siirtomaahallinnon ja kansanmurhan todistajiksi. Toisinkin olisi voinut käydä. Löytty muistuttaa, että myös kaukaisessa Suomessa tiedettiin hererojen kansanmurhasta, vaikka ei tietenkään samalla nopeudella kuin nykyään. Esimerkiksi Pohjois-Savo julkaisi sellaisenaan suomennoksena tunnottoman kenraali Lothar von Trothan hereroille julistaman tappouhkauksen. Löytty on keskimääräistä paremmin perehtynyt Namibian historiaan, mutta joutuu myöntämään, että kirjan lukeminen oli järkytys. Ei Löyttykään ollut tiennyt syntyneensä kaupungissa, jossa pahamaineisimmat saksalaisten keskitysleirit toimivat.

Kirjan ehkä keskeisin viesti on, ettei meillä ole oikeutta unohtaa kansanmurhien kaltaisia rikoksia vain siksi, että niistä on jo kauan aikaa. Kansanmurhien takana on jokseenkin aina samanlainen ideologia, jonka ytimessä on yleisen ihmisarvon kiistävä rasismi ja kolonialistinen fantasia (valkoisen) miehen oikeudesta alistaa alempiarvoiset kansat joko orjiksi tai murhata kokonaan sukupuuttoon. Se, ettemme saa unohtaa, sisältää sekä vääryyttä kärsineiden ja rikoksiin syyllistyneiden historiallisen tuomion että velvollisuuden yrittää estää uusien kansanmurhien toteuttaminen. Juuri siksi kirja on tavattoman ajankohtainen, vaikka se kertoo näennäisesti yli sadan vuoden takaisista asioista. Tälläkin hetkellä yksi suhteellisen tuore väkivalloin toisten maahan perustettu valtio eli Israel yrittää hävittää palestiinalaiset täsmälleen samoista syistä kuin saksalaiset yrittivät surmata kaikki hererot. Vääryydellä ryöstettyä maata on helpompi hallita, kun sen aiemmat omistajat eivät ole enää hengissä. Keisarin holokausti on jokaiselle Gazan katastrofia seuraavalla todella kylmäävää luettavaa. Netanjahu ei olekaan ottanut oppejaan Adolf Hitleriltä, vaan Lounais-Afrikkaa sortaneilta saksalaisilta roturasisteilta, joilta myös Hitler oppi yhtä ja toista. En ihmettelisi, vaikka tämä kirja oli kiellettyjen listalla sekä Saksassa että Israelissa.