Humanisti sotatiellä

Olipa harvinaisen pitkäveteinen ja epämieluisa kirja. Sami Pihlström on ammattifilosofi, uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopistossa. Ennen kuin ihminen väistyy : Humanistin huolia ja haaveita (Ntamo 2025) on itse toimitettu antologia eri aikoina syntyneistä teksteistä. Pihlström asemoi itsensä mieluiten ääripäiden kriitikoksi, pragmaattiseksi keskitien välittäjäksi, joka on ammattifilosofina oikeutettu ilmoittamaan muille, mikä on oikeaa ajattelua, mikä taas ei. Minusta Pihlström jaarittelee, jankuttaa ja käy hanakasti pureskelemaan itsensä kanssa eri mieltä olevien nahkaa. Tätä antologiaa tuskin jaksaa lukea läpi ilman omaa filosofoinnin harrastusta, en itsekään jaksanut loikkimatta.

Kävi nopeasti ilmi, että Pihlström on kaikkea muuta kuin erilaisuutta ammattiajattelijan kärsivällisyydellä mietiskelevä sivustakatsoja. Filosofisten pohdintojen lisäksi tätä kirjaa symboloi nimittäin kirjoittajan yllättävän voimakas kapitalismin ja Nato-jäsenyyden autuutta ylistävä "lännen" puolustaminen. Pihlström, julistaa toisesta suupielestä pasifismin vaarallisuutta ja toisesta vyöryttää ideologisella vimmalla henkilökohtaista russofobiaansa. Vaikuttaa siltä, että myös Pihlström on kokenut sodan Ukrainassa henkilökohtaisesti samaan tapaan kuin kosmologi Kari Enqvist. Pihlström onnistuu kaivamaan Putin-kaunansa esiin miltei minkä tahansa kirjan käsittelemän aihepiirin yhteydessä ja käyttää Vladimir Putinin ja Venäjän konkreettiseen solvaamiseen ja demonisoimiseen niin paljon tilaa ja energiaa, että lukija voi vain ihmetellä. Humanistifilosofi on mennyt ja ostanut koko länsimaisen sotapropagandan paketin sellaisenaan kriittisyyteen kykenemättömä tai haluttomana.

Pihlströmin ulkopoliittinen kiihkoilu tarkastelee maailmaa hyvin kapeasta ikkunasta. Hän muistuttaa laimeasti Yhdysvaltain joistain ikävistä historian hetkistä kuten Vietnamin sodasta, mutta nykypäivästä ei löydy muita valtiorikollisia kuin Venäjä. Esimerkiksi Israelin tuhoisasta kansanmurhasta Gazassa olisi luullut löytyvän runsaasti aineistoa mm. pasifismin pohdiskeluun. Pihlström ei mainitse Israelia sanallakaan (varma on vaikea olla, koska melkein 500-sivuisessa kirjassa ei ole hakemistoa; se taitaa olla filosofeille outo väline) eikä mainitse tuomittavien ideologioiden listallaan islamofobiaa. Pihlström on johdonmukaisesti myös aktiivinen antikommunisti, joka jenkkityyliin kirjoittaa yhtälön muotoon "kommunismi = Stalinin & muiden roistojen tekemät asiat" vihjaisemattakaan, että kyseessä on Karl Marxin esittämän talousteorian pohjalta kehitetty näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä kapitalismin jälkeen.

* * *

Lukijan oikeudella jätän erittelemättä Pihlströmin loputtomat uskontofilosofiset kiemurat, joissa yhtä pahoja ovat homojen oikeuksia jahtaavat kiihkouskonnolliset piirit ja radikaalit ateistit. Tällaisia dikotomioita Pihlström tuntuu muutenkin suosivan voidakseen määrittää ja asemoida itsensä ääripäiden väliin rationaalisena pragmaatikkona. Puhun seuraavassa pelkästään sodasta ja pasifismista, joiden välillä Pihlström ratsastaa sekä innolla että ideologisen tuntuisella vimmalla. Pihlströmin militaristinen viesti nousee kirjan sinänsä laaja-alaisesta tekstimassasta, koska se puikahtaa esiin tuon tuostakin. En yllättyisi, vaikka kokoomusjohtoinen valtiovalta huomioisi kansalainen Pihlströmin tekemän propagandistin työn esimerkiksi jollain ritarimerkillä.

Kun olen itse sekä pasifisti että uskonnoton, Paasikiven ja Kekkosen linjan kannattaja ja radikaalisti vasemmistolainen antikapitalisti, voin asemoida itseni jokseenkin kaikissa mahdollisissa asioissa erimieliseksi Sami Pihlströmin kanssa (olemme yhtä mieltä lähinnä siitä, että natsismi on vaarallinen ideologia ja että homoja ei saa sortaa). Siksi en tunne pientäkään halua käydä "vuoropuhelua", joka ei miltään osin näytä tarjoavan mahdollisuutta löytää synergiaa tai edes "filosofista mielihyvää", yhteisen hyvän edistämisestä puhumattakaan. Haluan kuitenkin muutamalla sitaatilla osoittaa Pihlströmin ideologisuuden eli suomeksi sanottuna halun käyttää karkeaa ja muuhun tekstiin nähden alatyylistä kieltä, kun kohteena on mikä tahansa Venäjään liittyvästä asiasta. Esimerkein haluan osoittaa, etten edellä ainakaan kauheasti liioittele.

"Koko länsimainen elämänmuoto on Venäjän rikollisen hyökkäyssodan uhkaama." (s. 42) "Maailmassa, jossa on Putinin ja Hitlerin kaltaisia hallitsijoita, pasifismi on eettisesti kestämätöntä." (s. 311) "Pidän erityisesti Suomen ja Yhdysvaltojen tiivistyvää kahdenvälistä liittolaisuutta erittäin myönteisenä asiana ja toivotan lämpimästi tervetulleeksi Nato-joukkojen vahvemman läsnäolon kotimaassani." (s. 368) "Venäjään on suhtauduttava kuin viholliseen – se on rikollinen terroristivaltio, joka tahtoo meille ja liittolaisillemme pahaa." (s. 383) 

* * * 

Luin Pihlströmin antipasifistisia perusteluja lähinnä päätäni puistellen. Pihlström on niin lujasti uskossa "lännen" moraaliseen vahvuuteen (jota päivittäin todistamme mm. Gazassa ja Sudanissa), ettei hän halua minkään tai kenenkään vaikeuttavan voitokasta sotimista Ukrainassa, loputonta asevarustelua ja Yhdysvaltain johtavaa asemaa maailmassa. Pihlström joutuu myöntämään, ettei aatteellisen pasifistin kantaa voi sinänsä kumota, mutta henkilökohtaisesti hän on ei vain taipuvainen vaan innokkaan halukas tuomitsemaan sekä käytännössä että ajattelutapana väkivallan kaikkinaisen torjumisen. Pihlström suhtautuu hyvin torjuvasti myös antinatalismiin, jonka mukaan ihmiskunnan olemassaolo ei ole mikään itseisarvo, koska se tarkoittaa vääjäämättä valtavaa määrää kärsimystä. Minusta Pihlström on tässä suhteessa tyypillinen kalvinistinen luterilainen, vaikka väittää olevansa ei-uskonnollinen uskontofilosofiaan vakavasti paneutunut tutkija.

Pohdin aika pitkään, kirjoittaako Sami Pihlströmin kirjasta riviäkään. En pidä siitä, että joudun olemaan jokseenkin kaikesta eri mieltä arvioimani kirjan kirjoittajan kanssa (Pihlström ehtii kritisoida jopa Elokapinaa kunnon konservatiiviporvarin äänenpainoin). Vaikka arvelen, ettei Pihlströmin kaltainen filosofiksi asemoituva kirjoittaja kerää suurta lukijakuntaa, pidän monia hänen esittämiään näkemyksiä sekä eettisesti kestämättöminä että konkreettisesti vaarallisina. Tähän voi joku ironisesti todeta, että nostanpa kuitenkin Pihlströmiä näkyviin pienellä panoksella ja siten voin vinkata jollekulle lukukokemusta, joka onkin innostunut. Totta tämäkin. Pihlström on kuitenkin aktiivinen porvarillisen yhteiskunnallinen soturi, jonka arvot ovat niin erilaiset kuin itselläni, etten voi jättää kritisoimattakaan. 

Loppuhenkosena henkilökohtainen näkemykseni tutkijoista, jotka hääräilevät uskonnollisten uskomusten parissa korostaen, että tutkivat asiaa pelkästään humanistisena projektina. Olen aina pitänyt loukkaavana sitä, että Helsingin yliopistossa on "teologinen" tiedekunta ja että kirjastojen luokitusjärjestelmissä on oma pääluokkansa "uskonnoille". Molemmat kertovat vahvasta riippuvuudesta, joka hyödyttää organisoituneita uskonnollisia järjestöjä ja niiden avulla tehtävää vaikutustyötä. Minusta uskonnot ovat aikuisten satuja, joille ei pitäisi antaa suurempaa merkitystä kuin mille tahansa satujen alaosastolle. Pihlströmin kirja muistuttaa siitä, miten merkittävä rooli kirkoilla ja niiden alaisuudessa sovelletuilla periaatteilla on sekä yksilöiden että yhteiskuntien elämässä. Minusta se on epävapaan ihmisen tunnusmerkki ja symboli. Ei ihmisen mieli voi olla vapaa, jos kirkollisilla organisaatioilla on hyväksyttyä yhteiskunnallista valtaa. 

 

Itärajan monet kasvot

Petri Pöntisen kirjoittama ja Marjo Tynkkysen valokuvaama kirja Itäraja - Löytöretkiä naapuruuden mutkikkaaseen historiaan (Siltala 2025) on mielenkiintoinen yritys kirjoittaa tähän vihalla raskautettuun aikaan aidosti monesta kulmasta aihettaan lähestyvä tieto- ja elämyspaketti. Työtä on tehty perusteellisesti, aikaa ja vaivaa säästämättä. Se on myös tuottanut ilahduttavan rikkaan ja osin yllättämään kykenevän sisällön, johon ennakkoluuloista vapaa lukija – ainakin hän – voi sujahtaa melkein mistä tahansa kirjan 21:n luvun tarjoamasta ovesta. Koska kirjoitan tätä juuri joulun alla, mieleen tuli perinteisen adventtikalenterin 24 luukkua. Tässä niitä on muutama vähemmän (todellisuudessa 23, ei 21), mutta rohkenen sanoa, että jokainen on antoisampi kuin latteat karkilla ja kiiltokuvilla houkuttavat kalenterit.

Pöntisen ja Tynkkysen metodi on näennäisesti hyvin perinteinen, mutta erona useimpiin muihin case study-tekniikkaa soveltaviin tietokirjoihin on yllättävän luontevasti toimiva rajan läheisyyden pisteisiin matkustaminen, ihmisten jututtaminen ja asioiden taustoittaminen ilman lehtijutun kiireen tuntua. Kohteissa ovat mukana kaikki lukijan etukäteen odottamat, kuten Raatteen tie tai Saimaan kanava, mutta myös yllätyksiä, kuten kolttasaamelaisten vaiheita avaava, tavattoman kiinnostava luku. Kirjan luettuani ei tullut mieleen mitään näkökulmaa, jota olisin jäänyt kaipaamaan. Kirjan tuore kuvitus on oman kehunsa arvoinen, nyt ei ole laadusta tingitty hiukkaakaan. Kuvat kertovat sekä omaa tarinaansa että tukevat tekstiä. Hienosti onnistuttu!

Ilahduttavasti kirja on rakennettu enemmän ystävyyden ja riippuvuuden kuin vihan ja erilaisuuden palikoista. Voi ehkä sanoa, että kirjasta löytyy kyllä annos Nato-Suomessa välttämätöntä asenteellisuutta, mutta se on mukana pehmeästi ja niin, että se väistyy nopeammin paljon kiintoisampien tarinoiden tieltä. Itäraja pitää koko ajan ihmiset ihmisenä, vaikka uskonnot, kielet ja tavat vaihtelevat rajan molemmin puolin aivan kuten ne vaihtelevat rajan suojaaman yhteisönkin sisällä. Riipaisevia kohtaloita kerrotaan niin monelta kantilta, että valmista ennakkoluuloa on uskoakseni vaikea pitää yllä ainakaan koko kirjan mittaa. Se jo on merkittävä saavutus, melkeinpä tekisi mieli sanoa ettei tämän tasapainoisempaa itärajan käsittelyä ole kirjoitettu.

* * *

Olen itse tehnyt maantieteen pro gradu -tutkielmani Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan kulun syistä, joten luin tätä näkökulmaa erityisen suurella mielenkiinnolla. Toisen maailmansodan tuloksena vakiintunut nykyinen raja on monella tavalla paradoksaalinen jopa eurooppalaisen rajojen historian näkökulmasta. Itsenäistyneen Suomen valtapuheessa itärajalle annettiin alusta lähtien voimakkaasti kansallishenkinen, sotimista vaativa ja vieraan etäällä pitämistä korostava luonne. Historiallisesti katsoen tällainen asenne on varsin tuore ilmiö, jollainen saattoi ilmaantua vasta kansallisvaltioiden hahmottumisen myötä. Kun Suomessa on muisteltu esimerkiksi 1700-luvun kamalia sotia, ei niitä käyty vielä Suomessa, vaan Ruotsin melko tuoreen kuningasvaltion ja Venäjän jokseenkin yhtä tuoreen keisarikunnan välillä. Meillä ei ole myöskään haluttu muistella, kuinka usein nuo sodat aloitti Ruotsi ja venäläiset vaan vastasivat samalla mitalla ja pääkärsijöiksi jäivät Ruotsin itäisen puskurin onnettomat asukkaat.

Nykyihmisen mielessä "raja", aivan erityisesti "itäraja" on ennen muuta este, esteistä jyrkin. Tämäkin on korkeintaan sadan vuoden ikäinen ilmiö, 1800-luvun eurooppalaiset katselisivat ihmeissään niitä Suomen itärajan osia, jotka on varustettu kolmen metrin korkuisella teräsaidalla, jonka tarkoitus on – kuten virallinen selitys antaa ymmärtää – estää Venäjän pahantahtoisesti Suomen rajan yli tyrkyttämät maahanmuuttajien laumat. Raja tarkoitti eurooppalaisille lähinnä tietulleja, eikä rajan kulkua vaivauduttu tarkemmin merkitsemään maastoon, ellei oltu tiheästi asutulla seudulla. Kun Suomi oli eurooppalaisesta näkökulmasta tyhjä metsien ja järvien erämaa, ei sen paremmin Ruotsilla kuin Venäjälläkään ollut suurta intressiä ruveta konkreettisiin toimiin rajojen suhteen. Rajakiviä kyllä nimettiin, mutta kukaan ei ruvennut syynäämään, minkä niemen tai notkon kautta se mystinen raja oikeasti menisi.

Perinteistä raja-ajattelua haastaa erityisesti kirjan luku 14, joka kertoo Suomussalmen itäosien vienankarjalaisista kylistä, Kuivajärvestä ja Hietajärvestä. Ennen 1900-lukua Vienan Karjalan ortodoksiset yhteisöt eivät juuri muodollisista rajoista piitanneet, paljon tärkeämpiä olivat praasniekat, joihin tultiin laajalta alueelta, joita Tukholmassa ja Moskovassa tarkasteltiin eri valtakuntien osina. Suomen itsenäistymistä seuranneet heimosodat ja valtiolliset vihanpidot eivät olisi vienankarjalaisia liikuttaneet, mutta pantiin liikuttamaan, haluttiin tai ei. Traagisinta lienee ollut se, ettei oman kulttuurinsa yhdistämiä vienankarjalaisia loppujen lopuksi pidetty kummassakaan valtiossa luotettavina: suomalaisille he olivat liian venäläisiä ja venäläisiä taas liian suomalaisia. Ja sen seurauksena loputon ikävä rajan taakse jääneitä sukulaisia ja ystäviä.

* * *

Itäraja ei kaihda kuvailemasta vaikeita asioita, joita Suomen itärajalla riittää ja varsin tasapuolisesti molemmilta puolilta synnytettyinä. Muodollisesti itäraja on tällä hetkellä täysin suljettu, Venäjälle täytyy matkustaa Norjan tai Viron kautta. Niin monet niistä, joilla on lähisukulaisia rajan väärällä puolella, myös tekevät, kun eivät muutakaan voi. Venäjä ei ainakaan aktiivisesti pyri estämään suomalaisten vierailuja kiertoteitse, mutta venäläisten on turha edes yrittää Suomeen, mitään kautta. Raja ei aukene, ja se on selkeästi Suomen päätös, eduskunnassa siunattu olotilan ja asenteen vahvistus. Kaikki tietävät, että Venäjän valtiovaltaa hetkauta vähääkään, että raja Suomeen on suljettu. Mutta se hetkauttaa niitä kymmeniä tuhansia ihmisiä, joiden henkilöhistoria sitoo heidät molempiin valtioihin. Virallisesti heidän asiallaan ei ole Suomessa puolustajia. Mitäs tulitte tänne, taitaa olla tavallisin asenne.

Itäraja kertoo viralliseen tylyyteen nähden täysin toisenlaisista suhteista. Luku 20, "Naapurit Vuoksen rannalla", kertoo imatralaisesta Mirva Sukhanovista, joka laskee käyneensä Venäjän puolella Svetogorskissa eli "Svetossa" ainakin tuhat kertaa. Luvun 21 "Rakkautta yli rajojen" päähenkilöinä ovat suomalainen Olli ja Sortavalasta kotoisin oleva Anjelika. "Se, mikä oli ennen lähellä, on äkkiä käsittämättömän kaukana." (s. 269) Nämä ihmiset oppivat elämään rajasta huolimatta, kunnes se yhtäkkiä ei ollutkaan enää mahdollista. Pöntinen ja Tynkkynen tuntuvat olevan vahvasti juuri näiden arjen kärsijöiden puolella ja ennustelevat, että "Venäjälle lähtevät ensiksi ne suomalaiset ja venäläiset, joilla on rajan takana sukua ja ystäviä." (s. 290) 

Suomessa ei ole tällä hetkellä ulkopoliittisesti korrektia ja henkilökohtaisen koskemattomuuden näkökulmasta turvallista puhua mahdollisimman matalien rajojen puolesta. Loputtomalla pelottelulla, mutta myös historian karuilla tapahtumilla, on ihminen saatu pelkäämään sitäkin, mitä ei aina ole pelätty. Ulospäin suuntautuneet ovat aina nähneet rajat enemmän mahdollisuuksien kuin uhkien tarjoajina. Kun Suomi oli yli vuosisadan osa Venäjän valtiota, suuriruhtinaanmaan itärajalla oli vain tulliraja, jonka kautta käytiin vilkasta ja molempia osapuolia hyödyttänyttä kauppaa. Antikommunismin aatteeseen lujasti uskovat suomalaiset vuorineuvokset kävivät kilvan Suomelle edullista bilateraalikauppaa Neuvostoliiton kanssa. Sekin hyödytti molempia, vaikka eri tavalla. Jos Suomi olisi viisaiden johtama kansakunta, pyrkisimme raja-aitojen rakentamisen sijasta mahdollisimman kevyeen taloudelliseen rajaan. Miljoonakaupunki Pietari elätti aikoinaan suurta osaa Suomessa. Nyt sellaisesta voidaan korkeintaan uneksia tai nähdä painajaisia.