Kyllä ujokin ehtii ja saa aikaan

En ole koskaan tavannut Jukka Rislakkia, mutta hänen kirjojaan 1970- ja 1980-luvulla luin ja ostinkin. Nehän loivat terävää valoa nurkkiin, jotka eivät olleet vain pilkkosen pimeitä vaan joitten olemassaolosta harvalla oli edes hämärää käsitystä. Mullistusten mies (Otava 2018) pyrkii sekin valaisemaan polkua, joka olisi ulkopuoliselle liian mutkainen kuljettavaksi. Rislakin elämä on monella tavalla niin epätavallinen ja yllättävä, ettei tällaista tarinaa saisi kasaan taitavakaan fiktionkehrääjä. Rislakki pystyy kertomaan erikoisia juttuja, koska on sattunut usein olemaan väärässä paikassa juuri oikeaan aikaan.

Mullistusten mies on lukijalle ristiriitainen kokemus. Vaikka se etenee periaatteessa kronologisesti, sivupuikahduksia on niin paljon, että usein on vaikea hahmottaa, mitä aikaa eletään. Rislakki on muistelijana itseironinen, hyvämuistinen mutta ei kitkerän katkera. Itse asiassa hänen anteeksiantavaa suhtautumistaan niihin lukuisiin ihmisiin, jotka ovat häntä työkseen solvanneet ja häirinneet, voi lähinnä kadehtia. Kun Rislakki kertoo ikäviä, kohde on yleensä nimetön. Name droppingin tunnetta on ajoittain, mutta toisaalta toimittajan elämä tietysti perustuu ihmissuhteisiin. Ujoksi mieheksi Rislakki on saanut varsin paljon aikaan. Kehuja hän jakaa säästelemättä - jos on aihetta.

Mullistusten mies tarjoaa muutaman sisällöllisen yllätyksen. Perusteellisesti kommentoitu bibliografia on myönteinen harvinaisuus, jollaisen voi kirjoittaa vain tekijä itse. Tätä osuutta tulevat myöhemmät tutkijat arvostamaan suuresti, miks'eivät nykyisetkin, jotka haluavat tarkistaa jonkin Rislakin jutun päivämäärän. Liitteet ovat kunnossa, joskin itse olisin kaivannut henkilöhakemiston lisäksi myös asiahakemistoa. Ne eivät ole sama asia ja kun Rislakki on rakentanut kirjansa osittain tajunnanvirtatekniikalla (minkä toteaminen ei ole moite), olisi asiahakemistolle paljonkin käyttöä.

* * *

Oletan, että useimmat lukijat ovat kiinnostuneimpia kahdesta teemasta: Helsingin Sanomista ja Rislakin poliittisista kannoista. Ensimmäiseen kirja vastaa hyvin, toinen tuottaa ehkä pettymyksen ainakin niille oikeistolaisille jäärille, joitten mielestä Jukka Rislakki oli Hesarissa Kremlin (siis Neuvostoliiton, ei Putinin) ja taistolaisten myyrä. Koruttomasti ja ilman suurempaa dramatiikkaa Rislakki todistaa, että vaikka hänen sympatiansa kiistatta olivat 1970-lukulaisittain vasemmalla, ei hänestä tekemälläkään saan minkään puolueen tai ideologian edustajaa. Janan molemmissa päissä eli ja elää vahva usko siihen, että Rislakki pelasi vastustajan pussiin, mutta syytetty itse kuvailee hyvin uskottavasti sen, miten viattomana äärioikeistolaisen kodin kasvatti maailman pahuuksiin eri vuosikymmeninä törmäsi. Neuvostoliiton edustaman sortokoneiston vannutuneeksi viholliseksi Rislakki sentään itsensä muotoilee, mutta tuskin kaikki sitäkään koko totuudeksi uskovat.

Kuvaus Helsingin Sanomien sisältä on ehdottomasti kirjan parasta ydinosaa. Me ulkopuolisetkin ihmettelimme, miten Jukka Rislakin kaltainen oman tiensä kulkija on ikinä päässyt lehden palvelukseen ja miten hän saattoi tehdä niin pitkän uran. Helppoa se ei kyllä ole ollut. Pahimmillaan omat koirat ovat purreet säälimättä kun pelkkä julkaisematta jättäminen ei ole riittänyt kiukun laannuttamiseen. Kai lehdessä kuitenkin oivallettiin Rislakin tutkivan journalismin arvo ja häntä siedettiin. Ei "kiintiövasemmistolaisena" vaan "kiintiörislakkina". Viiltävän omakohtaisesti Rislakki joka tapauksessa kuvaa sitä, miten lähtökohtaisesti "liberaali" ja "sitoutumaton" valtalehti tiukan paikan tullen asettaa ideologian journalismin edelle. Pelkästään Rislakin julkaisematta jätetyistä - siis käytännössä sensuroiduista - jutuista syntyisi kai melkoinen pino.

Myös Rislakin analyysi 1960- ja 1970-lukujen nuorisoradikalismista on ansiokas ja läheltä koettuna riittävän autenttinen. "On kiintoisaa, miten suuri kompleksi joillakin kirjoittajilla - myös Helsingin Sanomissa - yhä on siitä, että hetken ajan, joitakin vuosia 1900-luvun jälkipuoliskolla, osa, pieni osa, opiskelevasta nuorisosta Suomessakin oli vasemmistolaista." (s. 82) Rislakki muistuttaa, että 1970-luku oli todellisuudessa oikeiston voimakasta nousun aikaa. Paradoksaalisesti se johtui osittain juuri nuorten vasemmistoradikaalien näkyvästä roolista, joka sai teollisuusmiesten lompakot ammolleen vastaiskun tarpeisiin. Rislakkihan ei kekkereihin varsinaisesti itse osallistunut, vaikka tarjosi kirjoillaan ja teksteillään toki sytytysainetta. Nyt hän toteaa, että "säästyy sankarien jalustalta suistamisen vaivalta, kun ei nosta ketään ihailun korokkeelle." (s. 83)

* * *

Rislakin "Baltia-fiksaatio" - jos näin vahva ilmaisu sallitaan, ja minkäs sille tekee - ilmenee muistelmissa sekä asenteissa että asian määrässä. Kuvaukset elämästä Latviassa ovat ehkä yllättäen varsin inhorealistisia, mitään kiiltokuvaa ei Rislakki tarjoile. EU-Latvian epäkohtien kuvailua Rislakki tasapainottaa muistuttamalla väsymättä Neuvostoliiton ja Putinin Venäjän propagandasodasta. Syntyy vaikutelma, että siinä missä journalistin silmä on itään päin edelleen erittäin tarkkana, se lännen suuntaan pilkkii tai pysyy luomen alla. Siihen nähden, miten paljon Rislakki on aikoinaan tutkinut Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja tiedustelua, hänen analyysinsä esimerkiksi Ukrainasta tuntuvat melko yksisilmäisiltä. Siihen on epäilemättä syynsä, mutta minusta molemmat silmät avoinna operoinut Rislakki oli parempi Rislakki.

Kirjoittajan kuvaukset Juuso Waldenin ja hanen käsikassaroidensa yksinvaltaisesti hallitsemasta Jämsänkoskesta ja sen äärimmilleen kärjistyneestä luokkajaosta - Rislakit olivat tiukasti siellä omistavan luokan puolella vaikka palkkatyöläisiä hekin olivat - ovat herkullisia ja itse asiassa tästä kaikesta olisi lukenut enemmänkin. Jämsän seudullahan tapahtui 1918 tolkuttomasti raakuuksia, vaikka taistelut eivät sinne yltäneet. Vuoden 1918 maailma jatkui tehtailla pitkään. Erityisesti Jukka Rislakin suhde jyrkän oikeistolaiseen isäänsä olisi ansainnut ehkä vielä enemmän valaistusta. Äärimmäisen jyrkissä luokkavastakohtaisuuksien pienoismaailmassa kehittyi erilainen nuori, josta tuli erilainen aikuinen.

Ehkä sen tarinan kirjoittaa sitten joskus joku muu kuin Jukka Rislakki itse. Koko elämänsä muita päätä pidempänä, mutta ujona ja sitoutumattomana persoonana ei välttämättä ole ollut helppoa. Nyt jo tukka harmaantuneena Rislakki näyttää olevan leppoisassa sovussa taakse jääneen kanssa. En tiedä, onko se koko kuva, mutta siihen on nyt tyytyminen. Tämä on varmasti poliittisesti epäkorrektisti sanottu, mutta minulla on sellainen tunne, että Rislakki menee siellä Latviassa vähän hukkaan, kun maailmassa olisi vielä niin paljon tutkittavaa ja raportoitavaa. Toisaalta voidaan tietysti ajatella, että Rislakki on jo osansa tehnyt, muut jatkakoot. Njaa, jos niitä jatkajia sitten tulee. Hesarissa ovat ainakin osanneet varoa moista.