Hossan luonto on hiljaisuus

Kainuun pohjoisimmassa nurkassa sijaitseva Hossan erämainen alue on tärkeä paikka. Olen kokenut siellä ainutlaatuisia elämyksiä 1970-luvulta lähtien, mm. elämäni ensimmäiset revontulet ja muhkeat korvasienisaaliit. Suhtauduin uutisiin Hossan saamasta kansallispuiston asemasta ristiriitaisesti. Päätös tietysti varmisti alueen pysymisen meidän kaikkien käytössä. Toisaalta se sisältää kohtuuttoman suuren turismin siemenen, jonka kasvun mitoista kukaan ei vielä tiedä. 

Nyt on luontokuvaaja ja matkailuyrittäjä Lassi Rautiainen kustantanut Rautiaisen omiin valokuviin perustuvan pienikokoisen kirjan Hossa (Arcticmedia 2018). Se edustaa valitettavasti juuri sitä maailmaa, jonka en itse haluaisi koskaan Hossaan asettuvan. Täyteen pakattua matkailuyrittämisen hösötystä, joka ei anna Hossan erämaaluonnon puhua itse puolestaan, vaan jonka täytyy käyttää kymmeniä sivuja valokuviin avajaisiin osallistuneesta presidenttiparista ja muista silmäätekevistä. Ikään kuin heillä olisi Hossan kanssa yhtään mitään tekemistä.

Kirjojen taitto on pitkälle makuasia, mutta kun tämä on minun blogini, voin yksinkertaisesti todeta, että nyt on onnistuttu tekemään kirja, jota ei voi lukea (kaksikielinen, surkean pieni fontti ja sekin pääosin vaalennettujen kuvien päällä niin ettei kummastakaan saa selvää) eikä juuri mielihyvällä katsoa (paljon pienikokoisia kuvia painopinta-ala tarkkaan hyödynnettynä ja liian pienessä formaatissa). Kyllähän Rautiaisella on hienoja kuvia ja jotkut niistä ovat päässeet kunnolla esillekin. Mutta vain muutamat. Kun on pitänyt saada tilaa loputtomille kuville turisteista kirjavissa asuissaan tekemässä sitä ja tätä aktiviteettia Hossan kulisseissa.

* * *

Edelliseen voi joku todeta, että miksi marista yhdestä kirjasta, kyllähän niitä maailmaan mahtuu. Tässä tapauksessa ongelmana on kuitenkin se, että Rautiaisen kirja on ainoa markkinoilla oleva Hossaa muuten kuin karttoina esittelevä julkaisu. Ihmisellä, joka ei alueesta mitään tiedä,  ei ole vaihtoehtona ottaa käteensä katsottavaksi tai luettavaksi jotain toista Hossaa vähemmän matkailuelinkeinon näkökulmasta tarkastelevaa opusta. Sellaista ei ole olemassa.

Voisin huitaista koko ajatukselle Hossan kaltaisen kohteen esittelemisestä kirjamuodossa. Eihän se ole edes mahdollista. Hossan luonnon hiljaisuus, karu pienimuotoisuus ja henkeä salpaava kauneus eivät koskaan voi siirtyä paperin pinnalle, kansien väliin. Onnistuneinkaan runo ei korvaa sitä, että itse menee sinne ja antaa luonnon kirjoittaa runot suoraan ihmisen mieleen. Parhaatkin kuvat antavat vain kalpean aavistuksen Hossan luonnon olennaisista puolista. Värikallion tunnelman voi kokea vain Värikallion tuntumassa, esi-isien työn luona.

En voi olla piittaamatta, koska niin moni ei vielä tiedä Hossasta yhtään mitään. Se on aina ollut meille kaikille, mutta varsinkin nyt kansallispuistona se tarjoutuu jokaiselle uteliaalle. Mutta herätteen täytyy tulla jostain ja kirjastossa on nyt vain tämä Rautiaisen kirja houkuttelemassa. Toivon tietysti olevani väärässä, mutta pahoin pelkään, että se houkuttelee Kainuun Disneylandistä kiinnostuneita enemmän kuin niitä, jotka vain haluavat olla luonnossa. Rautiaisen kirja pyrkii puhuttelemaan niitä, joille Hossakin olisi touhua, aktiviteettia, elämysten bongausta. Se on vähän surullinen ajatus.

* * *

Voi tietysti olla, että Metsähallitus teettää tai on jo teettämässä Hossasta "virallista" esittelyjulkaisua, jonka ei tarvitse tyrkyttää itseään Sauli Niinistön ja Jenni Haukion kuvilla vaan jossa luonto ja ihmisen rakentamat palvelut ovat neutraalisti paikoillaan antamassa lukijalle tilaa kiinnostua. Vaan eipä saatu tällaista julkaisua aikaiseksi kansallispuiston avajaisiin, mahdetaanko siis saada myöhemminkään. Kirjojen tuottaminen ei ole Metsähallituksen vahvinta aluetta.

Vaikka Värikallio ja Julma-Ölkky ovat ilmeisiä nähtävyyksiä, ne eivät ole tyypillistä Hossaa ollenkaan. Pääosin alue on pienimuotoista, vesien ihmiselle määrittelemää ja rajaamaa maisemaa, jossa kuikan laulu tai poron hiljainen liike näkökentän rajamailla ovat jo isoja tapahtumia. Enimmäkseen Hossan luonnossa ei tapahdu paljon mitään ja juuri siksi se on niin ainutlaatuinen. Muistutus kiireiselle ihmiselle siitä, miksi se kiire on itse aiheutettua, melkein aina tarpeetonta.

Olen varmasti lapsellinen, kun toivon Hossan pysyvän omana itsenään, hiljaisena ja tyhjänä. Itsekkyyttä se ei kuitenkaan ole. En käytännön syistä pysty olemaan Hossan vakituinen kävijä ja oleskelija, ja todella toivon suomalaisen luonnon ystävien löytävän sen maiseman ainutlaatuiset piirteet ja tunnelmat. Mutta ei turisteina, kiireisinä elämysmatkailijoina vaan ajan kanssa, hiljalleen. Hossan luonto on ajatonta, ja sellaisena se kannattaa myös nauttia.