Paljon puhetta propagandasta

Tartuin Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen kirjaan Propagandan historia : Kuinka meihin on vaikutettu antiikista infosotaan (Into 2018) uteliaana - ja laskin sen käsistäni hiukan hämmentyneenä ja vähän pettyneenä. Pitkänen ja Sutinen ovat ehtineet saada kaikenlaista aikaan kirjallisen luovuuden ja tietokirjoittamisen alalla, mutta kummallakaan ei ilmeisesti ole poliittisen historian tai viestinnän koulutusta eikä kokemusta näistä aihepiireistä kirjoittamisesta. Sen valitettavasti huomaa sekä kirjan rakenteesta että kirjoitustavasta. Kirjaa varten ei ole tehty omaa tutkimusta, vaan on luettu alan kirjallisuutta, josta erityisesti Philip M. Taylorin kirja Munitions of the Mind : A History of Propaganda from the Ancient World to the Present Day vuodelta 1995 tuntuu olleen keskeinen esikuva ja lukuisten sitaattien lähde. Ajoittain onkin sellainen tunne, että lukee opinnäytettä, jonka tarkoitus on osoittaa, että tekijät hallitsevat lähteiden ja lähdeviittausten moitteettoman käytön.

Ongelma ei ole varsinaisesti siinä, mistä Pitkänen & Sutinen kirjoittavat vaan siinä, miten he aihettaan käsittelevät ja mihin johtopäätöksiin tai yleistäviin kiteytyksiin he ovat päätyneet. Jälkimmäisistä voi lyhyesti todeta, että eivät juuri minkäänlaisiin, vaikka kirjan nimenä on rohkeasti ”Propagandan historia”. Kirjoittajien tarkoituksena on oman ilmoituksen mukaan ollut tarjota ”kokonaiskuva mielipidevaikuttamisesta” ”historiallista reittiä” pitkin kulkien. Lukijan kannalta kirjan kronologia on kuitenkin hämmentävä, koska yleisen etenemisen keskeyttävät tuon tuostakin piipahdukset yksittäisiin ilmiöihin ja monesti kronologiasta suuremmin piittaamatta. Itse en luvattua kokonaiskuvaa saanut aivoissani syntymään.

Vaikka kirjoittajat jättävät propagandan määritelmän osittain avoimeksi - sinänsä järkevää kirjoittajien koulutustaustaa ajatellen - he ovat jakaneet propagandan historian karkeasti kolmeen vaiheeseen I. Retoriikan aika (30-vuotiseen sotaan asti), II Propagandan aika ja III Mainonnan aika. Jaottelu on aika kiistanalainen, eikä mielestäni kirjoittajilla riitä argumentteja perustella sitä väkevästi. Vaikuttaakin siltä, että juuri tähän ajalliseen jaotteluun on päädytty vain siksi, että näyttää "hyvältä", vaikka Pitkänen & Sutinen muistuttavat toistuvasti siitä, miten vaikeaa rajanveto propagandan ja ei-propagandan välillä on.

* * *

Näkemykseni olisi paljon vähemmän kriittinen, jos Into olisi julkaissut kirjan, jonka nimenä olisi ollut vaikkapa "Esseita propagandan historiasta". Esseistinen lähestymistapa sallii jättää langat irralleen ja singahdella mieleen juolahtavien perään. Essee-tyyppiseltä kirjoittamiselta ei myöskään odoteta systemaattista lähestymistapaa. Propagandan historia on minusta opinnäytteen ja esseekokoelman välimuoto, mutta tuskin "historia" siinä mielessä, että se toimisi systemaattisena johdatuksena propagandan monisyiseen maailmaan. Kirja tarjoaa kyllä monenlaista pohdittavaa ja ajalteltavaa, osittain juuri sen takia, ettei se ole  perinteinen ilmiön historiikki.

Kysymys propagandan määrittelystä ei ole vähäpätöinen, koska sen myötä pitkälle päätetään, mistä puhutaan, mistä ei. Kirjoittajat ovat piilottaneet oman määritelmänsä melko hyvin, mutta sivulta 20 voi löytää seuraavan muotoilun: "Propaganda on siis kommunikaatiota, joka manipuloi mahdollisimman tehokkain keinoin sille enemmän tai vähemmän suosiollisia massoja ja tekee sen tarkoituksellisesti, johonkin päämäärään pyrkien." Minusta näin voidaan sanoa kaikesta yhteiskunnallisesta viestinnästä, eikä määritelmä tarjoa käytännön välinettä jaotella yksittäisiä ilmiöitä, vaikka siihen kytkettäisiin kirjoittajienkin mainitsemia lisäedellytyksiä kuten propagandaa harjoittavan tietoisuus pyrkimyksestään tai propagandan näkeminen pyrkimyksenä toiminnan, ei niinkään mielipiteiden muutokseen.

Minusta Pitkänen & Sutinen eivät hahmota propagandan olemusta tyydyttävällä tavalla siksi, että he eivät tarkastele sitä yhtenä vallankäytön menetelmänä, vaan lähinnä viestinnällisenä innovaationa, jonka historia on sidoksissa teknisten ja yhteiskunnallisten keksintöjen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Kun propagandaa ei sidota yhteiskunnallisen vallan analyysiin, siitä tulee jonkinlainen muuntelevan kielipelin kohde, humanistinen näyttelyesine. Minusta se on vakava virhe, jonka myötä Propagandan historia jää lukemistoksi, joka ei suoranaisesti johdattele ymmärtämään propagandan kovaa ydintä eli sen valtapoliittista käyttöliittymää.

* * *

Vaikka on periaatteessa mahdollista kutsua propagandaksi mitä ja kenen tahansa harjoittamaa manipulatiivista viestintää, on melko selvää, ettei tällaisella viestinnällä ole merkitystä, ellei sen takana ole vallankäytön motiivia, pyrkimystä päästä valtaan tai säilyttää haltuun jo saatu yhteiskunnallinen (poliittinen, taloudellinen, sivistyksellinen) valta ja hegemonia. Vallan ulkopuolella esiintyy kyllä propagandistista toimintaa, mutta sillä ei ole lähellekään samaa vaikutusta kuin vallankäyttöön kykenevien poliitikkojen, suuryritysten toimitusjohtajien, uskonnollisten johtajien tai kulttuuristen mielipidevaikuttajien toimilla.

Itse ajattelen, että propagandaan turvaudutaan, kun valtaan ei päästä käsiksi tai siitä ei pystytä pitämään kiinni suoraviivaisemmilla toimilla. Propaganda on suostuttelua tilanteessa, jossa suora pakottaminen arvioidaan tavoitteen saavuttamisen näkökulmasta joko vaaralliseksi tai tehottomaksi - tai yksinkertaisesti riittämättömäksi. Propaganda on aina vallankäytön väline, joka edellyttää jonkinasteista sananvapauden käyttöoikeutta. Vahvinta propagandaa voi harjoittaa se, jolla on sananvapauden monopoli. Yksinvaltiaat, paavit ja sotapäälliköt voivat väittää ja tehdä mitä haluavat, propagandan tuella tai ilman sitä. Propaganda ei ole köyhän ja vallattoman ulottuvilla.

Kun propagandaa lähestytään vallan näkökulmasta, tulee tarpeettomaksi pohtia, harrastiko valtakunta X vai Y historian hurjinta propagandaa tai onko tämä tai tuo vaikuttaminen aitoa propagandaa vai ei. Propaganda ei ole itseisarvoista, sillä on vain välinearvoa. Siksi mikään moralistinen lähestymistapa - johon kyllä myöskään Pitkänen & Sutinen eivät sorru - ei vie pitkälle. Propagandaa on loppujen lopuksi vain kahta lajia, tehokasta ja tehotonta. Kysymys propagandan totuudellisuuden määrästä on toisarvoinen, koska propagandan arvon määrittelee sen harjoittaja tulosten perusteella, eikä ulkopuolisten arvioilla ole merkitystä, elleivät ne suoraan vähennä propagandan tehoa, kuten toki usein tapahtuu.

* * *

Propagandan keinovalikoiman muuntuminen on mielenkiintoinen tutkimuskohde, joka kuitenkin edellyttäisi syvempää paneutumista harvempiin asioihin, kuin mitä Propagandan historia tarjoaa. Propaganda on tekemistä, ei teoriaa. Sen historia on tekojen historiaa, jossa lopullinen arvio voidaan usein tehdä vasta pitkän ajan kuluttua, joskus ei silloinkaan. Esimerkiksi uskonnollisen propagandan vaikutukset ovat hankalia tutkimuskohteita, koska uskomusten muutoksiin vaikuttavat muutkin asiat kuin pelkkä propaganda. Saattaisikin olla järkevää lähestyä asiaa kapeammista näkökulmista kuin Propagandan historiassa tehdään. Propagandan sisäisen logiikan ymmärtämistä edistäisi syventyminen, ei pintaliitoa tapahtumasta toiseen.

Poliittisen propagandan kohdalla eräs suurimpia ongelmia on riittävän neutraalin tutkimusotteen tavoittaminen. Jos lähtee siitä oletuksesta, että propaganda on tyypillistä vain yksinvaltiaille tai vastaaville, voi joutua nopeasti tutkimustradition kuplaan, jonka sisälle mahtuvat vain tarkkaan rajatut ilmiöt. Esimerkiksi koululaitosten rooli valtiollisen propagandan välittäjä on erittäin puutteellisesti tutkittu aihepiiri, samoin vaikkapa sanomalehdistön harjoittaman pitkän tähtäimen propagandan riippuvuus omistajien intresseistä. Monet aihepiirit ovat yksinkertaisesti perinteisen tabun suojaamia.

Edellä oleva melko ankara kritiikki Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen kirjaa kohtaan on syytä nähdä enemmän moitteena kirjan nimen valintaa ja siitä seuraavia mielikuvia kohtaan kuin tekijöiden haukkumisena. Uskon tekijöiden tehneen paljon töitä, mutta urakka on vaan ollut kohtuuttoman iso. Kokeneen kustantajan olisi pitänyt malttaa mielensä ja otsikoida Propagandan historia vähemmän vaativalla tavalla. Parhaassa tapauksessa tämä julkaisu ehkä silti muistuttaa siitä, miten vähän syvällistä tutkimusta propagandasta on ainakin Suomessa tehty ja miten pinnallisia monet propagandaan liittyvät ennakkokäsitykset ovat. Propaganda on läsnä meidän kaikkien elämässä aamusta iltaan, joten kyllä asiaan on syytä paneutua kunnolla ja riittävän monesta näkökulmasta.

PS Kirjassa on kaksi värikuvaliitettä, jotka tarjoavat värikkään näkymän joihinkin historiallisiin propagandakuviin. Mielestäni olisi kuitenkin ollut parempi sijoittaa kuvat mustavalkoisina tekstin yhteyteen havainnollistamaan sanottua. Ymmärrän tekniset ja kustannussyyt koota kuvat liitteeksi, mutta viestin välittymisen kannalta ratkaisu on onneton. Propadanga ei tietenkään ole vain kuvallista viestintää, mutta niin paljon se sitä on, että viestiä on vaikea kuljettaa kuvatonna.