1918 - vielä kerran

En tunne tämän kirjan pohjimmaista ideaa - paitsi että se on jatkoa samojen tekijöiden kirjalle 1917 -, mutta kaiken 1918-kirjallisuuden joukossa se on jonkinlainen erikoisuus. Kolmen tunnetun ja tunnustetun tutkijan ja tietokirjoittajan pitkät esseet on sommiteltu kuvatoimittaja Jukka Kukkosen esiin kaivamien, suurelta osalta ennen julkistamattomien kuvien lomaan. Sekä kuvat että tekstit ovat poimintoja valtavasta aineistosta, ymmärrettävänä tavoitteena sanoa jotain sellaista, mitä ei aiemmin ole sanottu. Kova haaste siis. Kai Häggman, Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma eivät ihmeempiä esittelyjä kaipaa, joten ytimekkäästi nimetty 1918 (WSOY 2018) ei ainakaan lähtösuoralle pysähdy.

Juha Kukkosen kuvateos - se 1918 ilman muuta on - avaa häkellyttävän monia ainakin minulle kokonaan uusia näkymiä maailmaan, jonka luulin jo olevan puhki kuvattu. Kukkonen on vältellyt virallisen propagandakuvaston tuttuja näkyjä ja onnistunut näyttämään kaikessa karuudessaan sodan, nälän, koston ja sekasorron, joiden vallassa Suomi oli. Kukkonen ei säästä katsojaa, kuvat muistuttavat siitä, miten vähän riemuun oli aihetta. Toisaalta Kukkonen ei ruumiita ja nälkiintyneitä punaisia kuvatessaankaan sorru minkäänlaiseen sensaatiokuvastoon. Näistä kuvista välittyy lähinnä väkivallan järjettömyys ja luokkavihan tuhoisuus. Muuten liki täyden kympin suoritusta häiritsee vain se, ettei tekstin lomaan sijoitetuille kuvilla ja teksteillä ole mitään suoraa yhteyttä.

Teemu Keskisarjan kirjoitus Verenpunainen, kalmanvalkoinen on jotenkin ylimielinen analyysi siitä, kuinka vähillä eväillä punaisten joukot kapineen lähtivät, kuinka olemattomalla osaamisella luokkasotaa käytiin ja kuinka arvottomasti - tietenkin - punaisten vastuulliset luikkivat Neuvosto-Venäjälle varmaa kuolemantuomiota pakoon. Ei Keskisarja valkoisiakaan kauheasti kehu, mutta hän tyytyy nostamaan tikunnokkaan vankileirien surkean ja suurelta osalta harkitusti epäonnistuneen hoitamisen. Mannerheimin hän päästää hyvin vähällä, eihän kenraalin rasistinen armottomuus ja luokkaviha hänen aatetaustaansa ajatellen muka  mitenkään poikkeuksellista ollut. 

* * *

Ehkä oudoin elementti Keskisarjan tekstissä on vahva halua sanoutua irti keskustelusta vuoden 1918 sodan nimestä ja kutsua sitä "pakkomielleväittelyksi". Keskisarjan mielestä "vapaussota" on kielellisesti kaunein nimi ja sitä on siksi syytä käyttää historiallisesta painolastista piittaamatta. Keskisarja myös kehuu suomalaisia maailman parhaiksi sisällissodasta "eli vapaussodasta" toipujiksi eikä malta olla heittämättä aika siirtomaaherramaista kommenttia "Tätä osaamista lienee mahdotonta viedä Syyriaan, Afganistaniin, Irakiin ja Somaliaan, missä sotiminen on elämäntapa ja elinkeino ja jatkuu vuosikymmenestä toiseen." Pohdinnat suomalaisten äitymisestä uudelleen toistensa kimppuun Keskisarja kuittaa halveksivalla itsevarmuudella: "Vuonna 1918 oli vihaisilla miehillä ja naisilla kädessään kiväärit, tänään selfie-kepit." Historioitsija ei selvästikään ole lukenut uutisia suomalaisten uusnatsien aktiivisuudesta muuna kuin hurttina huumorina.

Kai Häggman tarkastelee vuoden 1918 tapahtumia kirjoituksessaan Tämä pitkä- ja salavihainen kansa antamalla valkoisten puolen erilaisten äänten rakentaa propadandamyyttien näkökulmasta tuntematon "toinen valkoinen Suomi", jossa oltiin hyvin erimielisiä sekä tavoitteista, keinoista että "tarpeellisen" väkivallan määrästä. Erityisen kiinnostava on hämeenlinnalaisen kustantajan, Arvi A. Kariston päiväkirja, josta en muista aiemmin lukeneeni. Toisin kuin Keskisarja, Häggman esittelee myös sodan nimeen liittyvän ristiriitaisen historian ja muistuttaa suoraan siitä, kuinka termi "vapaussota" tietoisesti juntattiin kansakunnan tajuntaan sen jälkeen, kun kevään kestäessä joutui vimmaisinkin ryssänvihaaja toteamaan, että ei niitä ryssiä ole missään, rintamalla suomalainen vaan surmaa toista suomalaista.

Häggman tuo taitavasti esiin sen, miten huonosti punaisten toimia ankarasti suomineet sivistyneistön jäsenet kuten Juhani Aho tai Arvi A. Karisto loppujen lopuksi tunsivat sitä maailmaa, josta niin tietävästi olivat kertovinaan. Nälkäkään ei koskettanut valkoista eliittiä millään tavalla, joten sen vaikutus punaisten toimintaan jäi käsittämättä niiltäkin, jotka muuten korostivat punaistenkin olevan samoja ihmisiä kuin valkoisten. Sodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen riehunut valkoinen terrori, joka kohdistui samalla raivolla syyllisiin kuin viattomiin, kauhistutti esimerkiksi Karistoa, jolle Hennalan kasarmien epäinhimilliset olosuhteet eivät olleet tuntemattomat. Myös Juhani Aholla oli näköyhteys Suomenlinnan vankileirille. Häggman muistuttaa asenteiden jyrkkyydestä; Suomen rikkaimmaksi arvioitu Hjalmar Linder, Mustion patruuna, vastusti julkisesti valkoista terroria - ja joutui lähtemään maanpakoon Ruotsiin.

* * *

Häggmanin tekstiosuus on erinomainen, mutta ei hänkään mahda mitään sille, että Markku Kuisman napakasti otsikoitu Firmojen vapaussota nousee kolmikon ykköseksi valottaessaan edelleen kovin hämärää aluetta eli valkoisen Suomen taistelun rahoittajien ajattelua ja tekoja. Ylivertainen taloushistorian tuntemus antaa Kuismalle mahdollisuuden puhua kiertelemättä talouseliitin vastavallankumouksesta ja suorasta Mannerheimin rahoituksesta. Siinä, että tehtaanomistajat tukivat varauksetta valkoisia ei tietenkään ole mitään uutta saati yllättävää. Kuisma onnistuu kuitenkin kertomaan asian niin konkreettisesti ja samalla rikkaitten tosiasialliset erimielisyydet analysoiden, että lukija on äärimmäisen pettynyt siitä, että tarjolla on vain lyhyt essee, ei kokonainen kirja.

Valkoisten rahoittajien jako kahteen on sekin tuttu asia yleisellä tasolla. Nyt tämä saksalaismielisten monarkistien ja anglofiilien tasavaltalaisten rintama näyttäytyy kuitenkin suorassa suhteessa vuoden 1918 vaiheisiin sidottuna. Svinhufvudin senaatin taakse ryhmityttiin yksissä tuumin, olihan vaakalaudalla koko talousjärjestelmän perusta. Myös kansainvälinen rikkaiden solidaarisuus oli vahvaa, joskaan Norjan kapitalistit eivät suostuneet rahoittamaan Suomea enää siinä vaiheessa, kun Saksan kuristusote Suomen taloudesta kävi ilmeiseksi. Mutta tuskin oli Mannerheim astunut toukokuisen voitonmarssinsa jälkeen ratsailta, kun jo saksalaismielinen puoli antoi liian länsimieliselle kenraalille potkut.

Kuisma ei emmi kuvata Suomea Saksan vasallivaltioksi vuonna 1918. Se oli looginen seuraus siitä, että saksalaismieliset valkoiset olivat päässeet niskan päälle ja Englantia diganneet teollisuusjohtajat olivat nielleet pakon edessä ajatuksen saksalaisesta Suomen kuninkaana. Vasta Saksan sotilaallinen romahdus herättivät suomalaiset teollisuusmiehet uusiin realiteetteihin, joihin nopsasti tasavaltalaiseksi kääntynyt Juho Kusti Paasikivi heidät tunnetulla taidollaan opasti. Johtavien länsimaitten tunnustus itsenäisyydellekin tuli vasta, kun kurssi oli uskottavasti käännetty ja rakkaus Saksaa kohtaan painettu vähäksi aikaa pinnan alle. Se mikä myöhemmin näytettiin johdonmukaisena kehityksenä, oli todellisuudessa enimmäkseen sattumaa ja historian oikkua. Ei tietysti ensimmäistä eikä viimeistä kertaaa.

PS. Kustantaja WSOY ansaitsee ankarat moitteet siitä, että se on kitsastellut väärässä paikassa eli näyttävän kuvateoksen kustannuksissa jättämällä taas kerran henkilöhakemiston pois. Noloa ja typerää! Miten nyt kukaan kirjaa lukematon voi näppärästi löytää sivulla 143 olevan korskean kuvan kirjailija Bertel Gripenbergistä hevosen selässä, valkoisessa turkissa ja lierihattu päässä?