Ajasta

Olen lukenut Carlo Rovellin kirjaa Ajan luonne (Ursa 2018) ja joudun myöntämään, että se on älyllisesti niin haastavaa tekstiä, etten pysty edes arvioimaan, olenko ehkä ymmärtänyt siitä jotain. Samasta syystä en tiedä, kenelle uskaltaisin sitä suositella. Rovelli kuitenkin sivuaa monia aiemminkin pohtimiani kysymyksiä ja tarjoaa siten tekosyyn niiden esittelyyn. Olen ainakin sisäistämässä Rovellin toteamusta, että todellisuus on tapahtumien, ei esineiden verkosto ja että aikaan on suhtauduttava suurella varauksella. En uskalla arvioida, miten tulen onnistumaan.

Tähdet ja avaruus -lehden numerossa 8/2018 on varattu paljon tilaa erilaisille maailmanlopun mahdollisuuksille. Jutuissa ei pohdita Maan vaan koko maailmankaikkeuden tuhoutumisen vaihtoehtoja (repeytyminen, jäätyminen, romahtaminen, räjähtäminen). Huomasin juttua vilkaistessani ärtyväni. Pohdinnot liittyvät toki mielekkäällä tavalla pyrkimykseen ymmärtää maailmankaikkeuden toimintaperiaatteita. Mukana oli kuitenkin jonkinlainen "huolen" ulottuvuus, jota pidän itse aivan älyttömänä.

Rovelli muistuttaa toistuvasti, ettei mitään yhteistä aikaa ole olemassa eikä meistä etäällä olevan galaksin "ajasta" ole mitään mieltä puhua, mehän näemme miljardeja vuosia vanhan heijastuksen. Yhtä vähän kiinnostavaa on mielestäni pohtia sitä, koittaako maailmankaikkeudelle loppu triljoonan vai sadan triljoonan vuoden kuluttua. Ihmisen aivoille sata vuotta on jokseenkin maksimaalinen "ikä" jotenkin hahmottaa, koska joukossamme on tuon ikäisiä ihmisiä. Kun sanotaan, että joku puu on 4000 vuoden ikäinen, saatamme juuri ja juuri kuvitella neljäkymmentä peräkkäistä sadan vuoden ikää. Siitä eteenpäin kaikki on toivotonta. Maapallon arvioitu ikä, noin 4,5 miljardia vuotta, on täysin käsittämätön, konkreettisesti.

* * *

Kun Carlo Rovelli toteaa, ettei aikaa oikeastaan ole olemassakaan tai että siitä pitäisi puhua hyvin täsmällisin ehdoin, puhuu hän vahvaa intuitiotamme vastaan. Olemme niin tottuneet siihen, että kaikki tapahtuu ajan janalla, ettemme hevin anna houkutella itseämme tarkastelemaan asiaa "ulkopuolisena". Näin on siitä huolimatta, että arkemme on täynnä esimerkkejä ajan ja sen tajuamisen suhteellisuudesta. Kaikilla meillä on hetkiä, jolloin aika tuntuu matavan (meillä on tylsää) ja hetkiä, jolloin aika tuntuu kiitävän ja karkaavan käsistä (kun meillä on mukavaa). Jokainen aikuinen muistelee, että lapsena kesät olivat pidempiä kuin aikuisena (eikä lapsi tietenkään muista sadepäiviä tai muitakaan pieniä vastoinkäymisiä).

Pääsyyllinen kuvitelmaamme ajan absoluuttisuudesta on epäilemättä kello. Tekninen laite, jonka uskotaan ilmoittavan meille jotain absoluuttisesti uskottavaa ja varmaa. Rovellin näkökulmasta kellot ovat lähinnä leluja, jotain likimääräistä hahmottavia apuvälineitä. Mitä merkitystä on mekaanisesti nykyttävällä aikalaskurilla, jos ajan kulku hidastuu pelkästään nousemalla vuorelle? llluusio säilyy kuitenkin vahvana sen takia, että ihmisaivot eivät kykene mittaamaan aikaa kovinkaan tarkasti. Rovellin tarkoittamassa mielessä "kun aurinko on keskitaivaalla" on paljon täsmällisempi ilmaisu kuin "klo 12.00", koska kyseessä on todellinen tapahtuma.

Ajan "henkilökohtaisuus" ja "paikallisuus" on itse asiassa häkellyttävän totta. Olemme oppineet ajattelemaan, että ns. aikavyöhykkeet heijastavat jotain objektiivisesti olemassa olevaa, vaikka kysymys on sopimuksesta, vieläpä varsin karkeasta sellaisesta. Todellisuudessa ajassa ei tapahdu radikaalia loikkaa, kun siirrymme Ruotsin tai Englannin aikavyöhykkeelle. Jo matka Itäkeskuksesta bussilla 550 Westendiin siirtää meidät toiselle aikavyöhykkeelle. Sitä ei vaan mitata ja noteerata, vaikka tarkoilla laitteilla siirtymä olisi helppo havaita.

* * *

Carlo Rovelli toteaa, ettei fysiikka varsinaisesti tarvitse ajan käsitettä, se on enemmän "inhimillinen" tapa suhtautua fysikaalisten ilmiöiden joihin piirteisiin. Ennen muuta se auttaa meitä jotenkin hahmottamaan kausaalisuutta, tapahtumien järjestystä. Tämäkin on silti totta vain makroilmiöiden maailmassa. Kun katse ja ajatus siirtyvät kvanttitason ilmiöihin, ajan käsitteelle ei ole enää tarvetta. Mutta koska kaikki ihmisen ajattelu ja aistiminen tapahtuu (tiettävästi) makroilmiöiden maailmassa, meillä on ajan käsite ja sen mittaamiseen soveltuvia välineitä.

Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että kaikki maailman kulttuurit suhtautuvat aikaan ja kelloon yhtä orjamaisesti kuin teollistuneen, vauraan maan kansalainen, joka haluaa olla ajoissa, kyetä ennakoimaan ja hallita edes osaa lähiympäristöstään hallitsemalla "ajankäyttöään". Mieleeni on painunut ties kenen kertoma esimerkki siitä, miten esimerkiksi afrikkalaiset suhtautuvat aikaan. Eurooppalaiset ajattelevat, että kokous alkaa kello 12, johon mennessä kaikkien syytä olla paikalla. Afrikkalaiset taas ajattelevat, että kokouksen on syytä alkaa, kun kaikki ovat saapuneet paikalle.

Olen itse rajoittuneen aikakäsityksen kulttuurinen vanki. Inhoan myöhästymistä sovitusta, omaa ja muiden. Inhoan bussia, joka tulee etuajassa eikä noudata aikataulua. Inhoan sitä tunnetta, joka iskee usein alkuillasta, kun tajuaa taas yhden päivän melkein menneen ja työsaldon olevan kovin kevyt. Toisaalta olen yrittänyt opetella ajattelemaan, ettei bussille tarvitse juosta ja että aikaa on elämän loppuun asti. En ole kovin hyvä rennossa suhtautumisessa aikaan. Ehkä Rovellin lukeminen saa aikaan isomman ajatustavan muutoksen, ehkä ei. En kuitenkaan aio odottaa kellon tai kalenterin kanssa. Tapahtuu jos tapahtuu, tapahtuu kun tapahtuu. Samoin suhtaudun Maapallon ja maailmankaikkeuden päättymiseen. En murehdi vähääkään.