Montin ja Purokurun kirjaa historian tutkimuksena vaivaavat voimakkaat ja säästelemättä esillä pidetyt arvoarvostelmat. En tiedä kirjoittajien puoluekantaa, mutta eivät he ainakaan jätä arvailujen varaan sitä, että kirjan sankareita ovat viisaat, kauaskatseiset demarit, kaikki "uusvasemmistolaiset" ja ainakin jotkut SKDL:n sosialistit. Konnien rintama on tuttuakin tutumpi, Neuvostoliitto, kommunismi ja varsinkin taistolaisuus (jota kirjoittajat inhoaan alleviivatakseen kutsuvat jatkuvasti myös stalinismiksi, vaikka hyvin tiedetään, ettei Stalin ollut ns. taistolaisten suosiossa ollenkaan, vaan ykköstyyppi oli Lenin), joka Montin ja Purokurun todistuksen mukaan käytännössä tuhosivat sen vallankumouksen, jonka hyvikset olivat 1960-luvulla käynnistäneet.
Jotenkin ristiriitaiselta tuntuu, että kirjoittajat ovat halunneet rajata käsittelynsä päättymään vuoteen 1968 ja Vanhan valtaukseen, ettei heidän tarvitsisi koskea taistolaisuuden saastuttamaan 1970-lukuun, mutta silti he käyttävät kirjan sivuista paljon muistuttaakseen lukijaa "stalinistien" lukuisista synneistä ja 1970-luvun ikävistä puolista (muut toimijat saavat niistä kuitenkin käytännössä synninpäästön; asioita huonosti tunteva voi jäädä käsitykseen, ettei 1970-luvulla muita poliittisia voimia Suomessa ollutkaan). Tämä ratkaisu - joka ei välttämättä ole edes hyvin tiedostettu - muuttaa kirjan vahvasti pamflettimaiseksi.
* * *
Ehkä häkellyttävintä kirjassa on, etteivät Monti ja Purokuru ole edes muodon vuoksi ottaneet kirjaansa mukaan saati todistajaksi ketään, joka edustaisi selkeästi toisenlaista tulkintaa. Esimerkiksi kaikki lähdeluettelossa esiintyvät "taistolaiset" ovat ns. takinkääntäjiä eli julkisen pesäeron tehneitä toimijoita. Tämän ratkaisun kautta teoriassa moniääninen pamfletti on muuttunut samanmielisten hyminäksi, jota kuka tahansa Vasemmistoliitosta oikealle itsensä poliittisesti asemoiva voi kuunnella nirvanaa tavoitellen.
Kirjan henkilögalleria koostuu pääosin tutuista nimistä, mutta kirjoittajat ovat halunneet kirjalleen myös uuden löytämisen ja esittelyn auraa nostamalla kaksi suurelle yleisölle tuntemattomampaa nimeä kantamaan 1960-luvun vallankumouksen soihtua (tai jotain sen sosialidemokraattista vastinetta). Antti Kuusi oli nuorena syöpään kuollut Alkon pääjohtaja Pekka Kuusen poika, jonka Monti ja Purokuru esittelevät suurena ja perusteetta unohdettuna visionäärinä. Liisa Liimatainen puolestaan oli käytännön aktivisti ja toimija, eräänlainen Suomen Jean d'Arc, joka kuitenkin on pysynyt hengissä ja jatkanut näihin päiviin asti yhteiskunnallisena kirjoittajana.
1960-luvun aktivismia huonosti tuntevalle tämä kirja on muutenkin antoisa toimijoiden, liikkeiden ja julkaisuiden yleisesittely, jota kirjoittajien tendenssimäisyys ei pahemmin häiritse. Ongelmallisempia ovat monet jälkiviisaat väitteet tapahtumien todellisesta luonteesta, kun kirjoittajat pyrkivät näkemään johdonmukaisuutta ja suunnitelmaa sielläkin, missä useimmat ne vuodet itse eläneistä ehkä näkee lähinnä sattumanvaraisia tapahtumia. Kirjoittajat mm. kiistävät kokonaan ajatuksen, että 1960-luvun liikehdintä olisi ollut sukupolvikapinaa. Ei, heidän mielestään "kyse oli itsetietoisesta poliittisten projektien sarjasta", joka johti "mellakoihin, uudenlaisiin mielenosoituksiin ja kulttuurin vapautumiseen". Vai niin, sanoisin minä.
* * *
Kumpikaan kirjoittajista ei ole tutkija, ja sen valitettavasti myös lukija huomaa varsin nopeasti, vaikka alaviitteitä riittää. Minusta 1968 ei ole tiedekirja, eikä sen sitä tietysti tarvitsekaan olla. Mutta kun se ei ole myöskään tietokirja siinä mielessä, että se tarkastelisi käsittelemiään ilmiöitä eri näkökulmista ja erilaisia ääniä esitellen. 1968 on sosialidemokraattinen mielipidekirja. Toki sellaisellekin on Suomen kirjamarkkinoilla tilaa ja tarvetta, vaikka kuluttajansuojan näkökulmasta katsoen kirjaa muilla mielikuvilla markkinoidaankin.
Kirjan suurin ongelma ei silti ole sen poliittinen yksisilmäisyys vaan kirjoittajien vahvojen väitteiden todistelun keveys. Mitä esimerkiksi tarkoittaa takakannessa oleva lause "1960-luvun liikkeet tekivät aidosti vallankumouksellisen avauksen."? En löytänyt kirjasta oikein mitään tämän tueksi. Kirjoittajat joutuvat itsekin toteamaan loppuluvussaan "Miksi uusvasemmistolaisuus ajautui kriisiin?", ettei sitä vallankumousta oikeasti tapahtunut, vaan "vanhat liikkeet" imivät radikalismin itseensä ja neutraloivat sen tai - kuten taistolaisuuden tapauksessa tapahtui - päästivät pahan irti pullosta. Monti ja Purokuru menevät jossittelussaan niin pitkälle, että vihjaavat Antti Kuusen varhaisen kuoleman olleen osasyy uusvasemmistolaisuuden uuvahtamiseen. Tällainen tuntuu vähän epätoivoiselta.
1968 olisi voinut olla toteutunutta paljon onnistuneempi katsaus 1960-luvun radikalismiin. Vähän etäisyyttä demareihin, ripaus itseironiaa ja edes hiukan moniäänisyyttä haastatteluihin olisi voinut tuottaa ansiokkaan tietoteoksen. Nyt tätä kirjaa ei voi suositella varauksetta kuin vasemmistodemarieläkeläisten kirjallisuuskerhon lukemisiksi. Ei maailma ole niin yksioikoinen kuin Monti ja Purokuru yrittävät väittää. Ei varsinkaan 1960-luku, jonka käänteet onnistuivat yllättämään omana aikanaan meistä jokaisen monella eri tavalla.
PS. Olen itse syntynyt 1949, joten olen kyllä Beatles-nuori, mutta varusmiespalveluksessa kesän 1968 ja seuraavan talven, joten ehdin mukaan vasta Iranin shaahin vastaisiin mielenosoituksiin kesäkuussa 1970. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että osallistuin viimeiseen "vapaaseen" poliittiseen mielenosoitukseen Suomessa. Mutta onnistuin tulemaan raahatuksi polvet alfaltti-ihottumaisina poliisin maijaan siinä missä Erkki Tuomiojakin. Sittemmin ajauduimme vähän eri suuntiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.