Kun vastaajalta ei kysytä

Isäni oli harvoin läsnä kotona, eikä silloinkaan käyttänyt aikaansa lasten valistamiseen keskustellen. Äiti oli aina lähellä, mutta äidin kanssa ei voinut keskustella esimerkiksi siitä, mitä tarkoittaa avaruuden äärettömyys (häntä moinen ahdisti). En tarkoita, etteikö hyviä käytöstapoja olisi opetettu. Niin hyvin opetettiin, että nykymaailmassa vanhemmat rouvat suorastaan säikähtävät, kun heille pitää kohteliaasti ovea auki tai tarjoaa apua raskaan laukun nostamisessa. Mutta maailmassa on paljon muitakin asioita kuin käytöstavat, joita ei voi tietää, ennen kuin joku muu niistä kertoo.

Tiedämme yleisellä tasolla, että suuret ikäluokat siittänyt ja synnyttänyt sukupolvi paiski töitä, kärsi sotien kauhut ja ainaisen puutteen. Mutta se sukupolvi ei kunnostautunut lastensa kanssa keskustelijoina. Ei ainakaan hankalista asioista, kuten seksistä ja ihmissuhteista, eksistentiaalisesta ahdistuksesta tai siitä, keitä vastaan suomalaiset siinä "vapaussodassa" oikein taistelivat ja vielä keskellä Tamperetta. Minulla oli jo lapsena paljon kysymyksiä, joita en edes ääneen lausunut, koska kukaan ei olisi kuitenkaan vastannut. Siis muitakin kuin kosmologisia.

Päätin joskus nuorena aikuisena, että minä tulen tekemään asiat aivan toisella tavalla. Päätin, että minun lapseni voivat kysyä minulta mitä tahansa ihan mistä tahansa aiheesta. Ei voinut luvata osaavani vastata kaikkeen, mutta halusin viestittää, että tabuaiheita ei minun puoleltani ole, ainakin yritän vastata kaikkiin, vaikeimpiinkin kysymyksiin. Tunsin itseni moraalisesti vahvaksi, suorastaan rohkeaksi ja yleväksi, ainakin verrattuna omien vanhempieni ikäpolveen. Paitsi ettei niitä vaikeita, haastavia kysymyksiä koskaan kuulunut. Vastaamaan halukkaalta ei ole oltu halukkaita kysymään.

* * *

Tietysti hiukan liioittelen. Kaikilla kolmella tyttärelläni on ollut kyselykausi, jolloin minäkin olen päässyt posket innosta hehkuen selittämään luonnonihmeitä ja kertomaan, millaisista paikoista kannattaa kantarellia tai herkkutattia toivoa löytävänsä. Pääsin siis kiitävän hetken ajan vastaamaan "lasten tiedekysymyksiin", jotka Helsingin Sanomien palstoille siirrettynä kuuluvat ehdottomasti lehden journalistisesti mielenkiintoisimpaan ja antoisimpaan kymmenykseen. Lasten usein nerokkaat kysymykset laittavat meidät besservisseraikuiset niin hienosti seinää vasten, että tekisi mieli palkintoja jakaa.

Mutta viimeistään kun koulu alkoi, loppuivat ainakin minun kohdallani toivotut kysymykset. Enhän ollut enää minkään asian auktoriteetti, koska ensinnäkin oli olemassa OPE ja toisekseen satuin olemaan miesoletettu isä, jonka kanssa ei tietenkään voinut keskustella mistään intiimistä, ei tunteista, ei mistään tärkeästä. Myönnän olleeni pettynyt, hyvin pettynyt. Totta kai minua ilahdutti saada edes pienten korjaushommien hoitajan ja erinäisten hankintojen maksajan rooli. Mutta niitä samoja kysymyksiä, joita itse olin ollut pullollani, niitä ei koskaan kuulunut.

Jos joskus erehdyin pyytämättä selostamaan, luennoimaan ja opettamaan, vastaanotto oli yleensä kohteliasta tyyliin "isä, nykyään näistä asioista puhutaan jo koulussa" tai vähemmän kohteliasta tyyliin "isä, sä et nyt vaan ymmärrä tästä asiasta yhtään mitään" tai "me nyt emme todellakaan tarvitse noita jurakautisia neuvoja". Oikeassahan he olivat, koska siltä heistä tuntui - aivan kuten minusta oli lapsena tuntunut siltä, etteivät aikuiset koskaan halua vastata hankaliin kysymyksiin ja jouduin yksin sängyssä pohtimaan, miksi kolmiosainen Jumala joutuu uhraamaan yhden osan itsestään lepyttääkseen itse itsensä.

* * *

Kuten valistunut lukija ymmärtää, asia kaihertaa minua edelleen. Nuorin tyttäristäni täytti juuri 20 ja elää omaa elämäänsä. Yritän edelleen hienovaraisesti muistuttaa aikuisia lapsiani siitä, että minun kanssani voi keskustella mistä tahansa. Tulos ei ole juuri parantunut, vaikka kaikki yrittävät vuorollaan kohteliaasti sietää isän säälittäviä yrityksiä olla hyödyllinen ja helposti kohdattava vanhempi. Ilahduttavasti lastenlasten sukupolvesta erehdytään aina silloin tällöin heittämään ääneen haastavia kysymyksiä, joihin onnellisena tartun kuin varpushaukka saaliiseensa.

Ymmärrän toki, että monia asioita välittyy lapsille puhumatta, esimerkin ja asenteiden kautta. Lapsistani on tullut kyselytunneittakin vastuuntuntoisia, luontoa rakastavia kansalaisia, joiden päihittäminen Trivial Pursuitin tai Alfapetin rintamilla vaatii suurten ikäluokkien edustajalta keskittymistä ja hyvää onnea (paitsi maantieteen kysymyksissä, sillä Googlen kasvattamat riiviöt eivät enää ole maantieteellisesti yleissivistyneitä, eivätkä osaa sijoittaa maailmankartalle edes Malakan niemimaan, Surinamin tai Bornholmin kaltaisia olennaisia kohteita, eivät nämä kymppikalletkaan).

Joten ei tässä jää kuin nöyrtymisen ja itsetutkiskelun paikka. Kai se into ja valmius vastata sille joka ei halua kysyä on lähinnä yritystä päteä, olla tarpeellinen tai suorastaan tärkeä niille joista eniten välittää. Opinhan minä itsekin, vaikkei vastaajia ollut. Vai opinko? En tiedä, ehkä opin ihan vääriä asioita. En oppinut ajamaan autoa, metsästämään, tekemään osakesijoituksia, keräämään rahaa tai rakentamaan omaa taloa. Jos intohimona on tositiedon organisointi, ei kai voi odottaa kenenkään muun sitä korkealle noteeraavan. Silti, kaikesta huolimatta, viimeiseen hengenvetoon asti odotan sitä lapsenääntä, joka kysyy haastavasti "Pappa, mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?"