"On lakattava kuvittelemasta, että mielipaha on aikuiselle ihmiselle vaarallista. Ei ole. Siitä voi tulla vähäksi aikaa kurja fiilis, mutta mitä sitten? Samoin on tajuttava, etteivät loukatut tunteet ole välttämättä oikeassa."
"Tunteiden ylivalta" on mielenkiintoinen tiivistys ajastamme, jota tosiaan perustellusti voi kuvailla ylireagoinnin ja raivostumisen kulta-ajaksi. Politiikassakin asiat ovat nykyään sitä, miltä ne tuntuvat ja näyttävät, totuus kiinnostaa harvoja. Poliittinen uhriutuminen, joka minun nuoruudessani tulkittiin lapsellisuudeksi, on populistisen politiikanteon ytimessä. Mitään substanssiosaamista ei kaivata, jos poliitikko osaa kohtuullisesti esittää "kansan puolesta" milloin mistäkin loukkaantuvaa ja närkästyvää edustajaa
Olen itsekin moittinut yliviritettyä poliittisen korrektiuden kulttuuria, joka näennäisesti suojaa erilaisia vähemmistöjä, mutta todellisuudessa estää rehellisen ja avoimen keskustelun tai pakottaa sen ties kenen määrittämään "sallittuun" muotoon. Sellainen sopii yksinvaltiuteen, sellainen ei sovi kansan valtiuteen perustuvaan järjestelmään. PK-ajattelu on sopinut pienessä kuplassa eläville, mutta eliittiä asia ei kiinnosta, kunhan se vähentää ja heikentää kriittistä keskustelua. Eliitille uhriutumispuhekulttuuri sopii, koska se on vaaratonta.
* * *
Vaikka olen Siltamäen kanssa monesta asiasta samaa mieltä, pidän kirjoitusta aivan liian "turvallisena". Se herättää kyllä tunteita eli saa vastakaikua sekä PK-kulttuuria inhoavilta ja harrastavilta. Mutta jos ihan vakavissaan esitetään - kuten Siltamäki tekstinsä lopussa tekee -, että on tärkeää saada haukkua vapaasti filosofi Frank Martelan päähinettä tai päätoimittaja Markus Pirttijoen lehtensä etusivulle päästämiä söpöilykuvia, minun peukaloni kääntyy alas.
Kun käy ilmi, ettei toimittaja kaipaakaan vallan tiukempaa kritiikkiä, vaan nykyistä laajempaa oikeutta olla satiirisesti ja ironisesti ilkeä ärsyttäville ihmisille, joudun heti kysymään Siltamäeltä, oliko hänen tekstinsä satiiria, ironiaa vai totisinta totta? Kun hän kirjoittaa "Suomesta on tullut lässyttäjien maa, jossa korkeakoulutettu ihminen ei tunnista sarkasmia, vaikka se ajaisi Sananvapauden aukiolla hänen päälleen sähköpotkulaudalla.", onko kysymyksessä aito huoli sarkasmin huonosta tilasta Suomessa?
Lähdetään siitä, että Siltamäen teksti ei ole sarkasmia, vaan totisinta totta. Että hän haluaa julkiseen viestintään lisää särmikästä rohkeutta, sanontoihin leikkaavaa purevuutta ja älyllistä leikkiä silläkin uhalla, ettei kouluttamaton mieli ymmärrä, vaan hämmentyy ja loukkaantuu henkisesti. Mikä esimerkiksi toimittajia estää kirjoittamasta Siltamäen haluamalla tavalla? Ovatko median päätoimittajat kaikki sensitiivisyyden ja intersektionaalisen ajattelun vallassa? Hekö estävät toimittajia kirjoittamasta kirpaisevan vapaasti? Vai osakkeenomistajat siellä taustalla?
* * *
Maailmassa ei ole koskaan liikaa vallankäyttäjiin kohdistuvaa satiiria, ironiaa, ivaa, suoraa vittuilua ja häiriköintiä. Minusta on terveen yhteiskunnan merkki, kun joku törkeilevä eliitin jäsen kakutetaan julkisesti, kakulla tai sanoilla. Tästä kaikesta meillä Suomessa on huutava pula, koska toimittajien suuri enemmistö toimii sanattomasti sovitun itsesensuurin laatikosta käsin - eikä tuon laatikon ovessa ole edes lukkoa. Mutta ei meillä ole minkäänlaista pulaa vallan ulkopuoliseen henkilöön käyvästä vihasta, häijyydestä ja ilkeilystä. Sitä ovat kaikki keskustelupalstat nykyään täynnä. Siihen sortui myös Tuija Siltamäki - jos siis ei ollut vain satiirinen.
Kyllä jokaisella ihmisellä on yksilönä oikeus tuntea loukkaantumista ja mielipahaa. Vaikka kritisoimme vallankäyttöä kuinka rajusti, ei se oikeuta loukkaamaan ja pilkkaamaan esimerkiksi vallankäyttäjän lihavuudesta, puheviasta tai ihonväristä. Ei edes tyhmyys oikeuta henkilöön menevää pilkkaa. Kun perussuomalainen poliitikko rutiininomaisesti uhriutuu, kun häntä syytetään veljeilystä uusnatsien kanssa, hän yrittää sekoittaa julkisen roolinsa ja yksityishenkilönsä. Kun joku Junes Lokan kaltainen räyhähenki "loukkaantuu", kun vastustajat kutsuvat rasistiksi ja natsiksi, kyse on arvatenkin harkitusta teeskentelystä julkisuuden maksimoimiseksi.
Uskon Tuija Siltamäenkin ymmärtävän, mikä ero on vallankäyttäjään ja viattomaan kanssaeläjään kohdistelulla julkisella puheella, oli se suoraa loukkaamista tai satiirin käärittyä vittuilua. Mutta ilmeisesti hänkään ei uskalla puhua vallasta ja eliitin sananvapaudesta, vaikka se olisi olennaisesti tärkeämpää kuin Frank Martelan päähineen pilkkaaminen. Joka päivä Yhdysvalloissa julkaistaan todella häijyjä pilapiirroksia johtavista vallankäyttäjistä (näyte alla). Suomessa ei mitään tällaista voi kuvitellakaan. Kyllä, olemme lässyttäjien ylivarovainen valtakunta, koska vallan vahtikoirista on tullut eliitin sylipuudeleita. Poliittista satiiria ei ole, eikä sellaiseksi lasketa jonkun Timo Haapalan tilauspohjaista, yksinkertaisen propagandistista hallituksen haukkumista. Sen tasoisen "satiiriin" osaa jokainen peruskoulun käynyt.
Ongelmana ei ole tunteiden ylivalta, vaan median hampaattomuus. Kun raha määrää kaikesta, Hesarin toimittaja kirjoittaa asian vierestä - eli Frank Martelan hatusta -, ettei vahingossakaan mennä eliitin määrittämälle no go -alueelle. Niinä muutamana kertana, kun HS on "unohtanut" rajansa, lehti on nopeasti palautettu ruotuun päätoimittajan selittelyiden saattelemana (mm. yhdeksi jutuksi kuivanut sarja armeijan salaisesta tiedustelutyöstä). Joten, jos sopii Tuija Siltamäki, palataan asiaan, kun Helsingin Sanomat julkaisee vaikkapa satiirisen piirroksen Antti Herlinistä, joka saattaa olla Helsingin Sanomien suuromistaja (emme tiedä, koska lehti ei jostain syystä kirjoita tällaisista asioista).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.