Maalaisten vai tehotuottajien liitto?

Tunnen historiallisista syistä tiettyä sympatiaa Maalaisliittoa kohtaan. Tärkeinä hetkinä se on aidosti puoluepoliittisen kentän keskelle sijoittuneena ja alkiolaisuudesta ammentaneena pystynyt vakauttamaan maata ja estämään vuoden 1918 jälkeen monet äärimmäisen oikeiston pahat aikeet. Toisen maailmansodan jälkeen puolueella oli keskeinen merkitys siinä, että Suomi kykeni solmimaan Neuvostoliiton kanssa ei nyt tasaveroista, mutta kuitenkin pelkoihin nähden hämmästyttävän hyviin tuloksiin johtaneen naapuruusliiton. Vaikka Urho Kekkonen hallitsi persoonallaan maata suvereenisti, hänen parlamentaarinen voimansa nousi maalaisliittolaisuudesta.

Edellä sanottu ei tietenkään poista sitä historian faktaa, että Maalaisliitto on aina edustanut maaseudun vanhoillista arvomaailmaa, joka on sekoitus oikeutettua tuottavan maan hoitamisesta kumpuavaa itsetietoisuutta, yli muodollisen ja välttämättömän menevää uskonnollisuutta ja kaupunkilaisuuden edustamien "modernien paheiden" vastaisuutta. Maalaisliitto ei ole kuitenkaan ruokkinut äärimmäisyysliikkeitä, jollei haluta nähdä isoa aluetta Pohjois-Pohjanmaalla hallitsevaa maalaisliittolaista lestadiolaisuutta sellaisena. Itse en ajattele, että se olisi Maalaisliiton synnyttämä.

Maalaisliitto yritti vuonna 1965 muuttua ainakin ulkoisesti ottamalla nimen Keskustapuolue. Tuloksena oli radikaali kannatuksen romahdus, jota vauhditti massamuutto Maalaisliiton tukialueilta Ruotsiin. Vuonna 1988 yritettiin ehkä jotain muuta muuttamalla nimi muotoon Suomen Keskusta. Muistelen ihmetelleeni muutosta, minkä muun maan Keskustasta olisi mitenkään voinut olla kysymys? Joka tapauksessa Maalaisliitosta tuli "Kepu" ja elämä poliittisen akselin keskivaiheilla on jatkunut yhtenä Suomen "isoista" puolueista.

* * *

On mielenkiintoinen ilmiö, että vaikka Suomen väestön muutto maaseudulta kaupunkeihin on ollut määrällisesti valtavaa, Kepun kannatus ei ole koskaan oikeasti romahtanut. Kaupunkiin muuttanut maalaisliittolainen on äänestänyt kuten ennenkin, tietenkin. Keskusta onnistui myös vuosien mittaan esittämään uskottavasti yleispuoluetta ja keräsi jonkin verran uutta kannatusta itsensä poliittisesti keskelle mieltäneistä kaupunkilaisista. Ilmeisesti ns. perinteiset kaupunkilaisliberaalit eivät kuitenkaan missään vaiheessa siirtyneen Kepun äänestäjiksi. Arvomaailmat olivat liian kaukana toisistaan.

Lienee tarkemmin tutkimatta, miksi juuri Kepun kannatus on ollut niin voimakasta vuoristorataa, jossa nöyryyttävää vaalitappiota on seurannut veret seisauttava vaalivoitto, kunnes taas on ollut nöyrtymisen paikka. Näyttäisi siltä, kuin poliittisesti keskellä olevan puolueen äänestäjistä osa olisi todella vähän uskollisia. He seuraavat linjauksia ja tuloksia olematta aatteellisesti maalaisliittolaisia. Jälkimmäiset saavat eduskuntaan 30 edustajaa, se muu porukka jotain väliltä 5-25. Kun puolueen kannatus vuonna 2015 hypähti taas Suomen suurimmaksi, osa poliittisista tarkkailijoista näytti jo uskovan siihen, että Sipilän johdolla puolue oli lopulta saanut harhailijat pysymään kotona. Keväällä 2019 tämä usko sai kovan iskun, vaikka vaalitulos puhdistettaisiin ns. Berner-efektistä.

Valtavan vaalitappion jälkeenkin Kepu on silti hallituksessa, mikä näyttää raivostuttavan yhtä paljon Kokoomusta, Persuja kuin hallituskumppaneita. Historian pysyvän ironian mukaisesti ns. kansanrintamaa ei voitu nytkään rakentaa ilman kovan tuomion kansalta saanutta Kepua. Vaihtoehtona olisi ollut jonkinlainen Viron mallin mukainen keskustaoikeistolainen Sipilä II ilman Sipilää. Kepussa ymmärrettiin oma vaa'ankieliasema ja kuluneitten kuukausien perusteella Kepu tinki itselleen vahvemman aseman kuin kukaan haluaisi puolueen ulkopuolella uskoa.

* * *

Kepun suurin ongelma ei tänä päivänä ole arvokonservatiivisuus, koska sitä esiintyy jokseenkin kaikissa muissakin puolueissa. Arvokonservatiivit löytävät tiukan paikan tullen toisesta. Mutta kaksi ylittämätöntä estettä tulla aidosti hyväksytyksi keskustalaisena vihreänä puolueena on jäljellä: suuryrityksiä tukeva suhtautuminen ympäristökysymyksiin (työpaikkoja vaikka ympäristöä tuhoten) ja välineellinen suhde luontoon ja eläimiin. Kepulla vihreys on aina propagandapuhetta, ei koskaan samaa väriä kuin ns. punavihreillä. Kepussa ei ole myöskään ymmärretty, että maaseudun ihmisille luontainen tyly suhtautuminen eläinten hyödyntämiseen on monille kaupunkilaisille kynnyskysymys. Kepu ei ole löytänyt vegaanisuuden ydintä. Ei ole välttämättä yrittänytkään.

Henkilökohtaisesti toivon, että Keskusta säilyisi vakauttavana tekijänä suomalaisessa politiikassa, mutta samalla muuttuisi niin, että se voisi tulla aidosti hyväksytyksi myös kaupungeissa. Sinne suomalaiset joka tapauksessa tasaisena virtana keskittyvät. Kepun pitäisi siirtyä myös arvomaailman osalta keskemmälle, muuten se joutuu Kokoomuksen ja äärioikeiston puristukseen. Mutta missä ovat Kepun nuoret, edistykselliset kasvot? Kun on seurannut Sipilän paikan täyttöprosessia, on pitänyt oikein hieraista silmiään voidakseen uskoa, että jonkun Katri Kulmunin ikäisen (s. 1987) poliitikon suusta tulee niin vanhoillista suurtilallisia ja tehomaataloutta kosiskelevaa tekstiä. Minä en löydä hänen puheistaan mitään aitoa alkiolaisuutta, en mitään aitoa maalaisliittolaisuutta.

Eivät Kulmuni ja Antti Kaikkonen mitään Anne Bernerin manttelinperijöitä ole. Mutta kun heidät asettaa Vihreitten ja Vasemmistoliiton energisten nuorten naisjohtajien rinnalle, kulahtuneisuuden vaikutelmaa ei voi välttää (Kaikkonen on aika kuluneen näköinenkin, kaikella kunnioituksella). Jos näinä Greta Thunbergin aikoina puolustaa turkistarhausta tai 200 miljoonan vuotuista tukea turveteollisuudelle, poliittinen uskottavuus on heikko. Keskustankin täytyy valita, ovatko he kansalaisten vain yritysjohtajien puolue. Sipilä näytti, että ainakin Kokoomuksen kyljessä tulee äänestäjiltä turpiin. Jos Kepu ei opi olemaan keskellä uudella tavalla, sen äänestäjät valuvat sekä vasemmalle että oikealle. Nyt olisi tarvetta modernille Maalaisliitolle, jolle nauta on muutakin kuin tehotuotannon väistämätön väline.