Kuten aiemminkin, Asta Leppä kirjoittaa harmaan ja mustan eri sävyillä, mutta teksti on täynnä pieniä värillisiä läiskiä, joiden ansiosta lukija ei lamaannu kauhusta tai silkasta myötätunnosta. Parhaimmillaan Leppä tarjoilee todella oivaltavia vertauskuvia, kuten hektisyydestä kirjoittaessaan: "On kuin olisi juuttunut jonkinlaiseen Kronoksen byrokratiaan ilman henkilöllisyystodistusta". (s. 151) Ei ihme, että Leppä on osallistunut jo yhteen novellikokoelmaan; voi hyvin kuvitella hänet myös kokonaan fiktion puolelle.
Kaikki tämän esseekokoelman aihepiireistä eivät iskeneet minuun yhtä hanakasti, mutta se ei tietenkään ole kirjoittajan vika. Yhtä sukupolvea vanhempana suhtautuu terveyden ja sairauden, nuoruuden ja vanhuuden kysymyksiin kirjoittajaakin tylymmin, armottomammin. Se ei kyllä vie arvoa Lepän huomioilta ja kysymyksiltä, pohdinnat esimerkiksi lumelääkinnästä ovat varsin mielenkiintoisia. Arvokasta on myös puhua anoreksian kaltaisesta ilmiöstä oman kokemuksen kautta.
* * *
Essee Jotakin pahaa hyvässä tutkii ikuista hyvän ja pahan ongelmaa kiinnostavasti mm. 1970-luvun lapsen näkökulmasta. Yllättäen en tunnista itseäni ja kokemuksiani Lepän kuvauksesta, jonka mukaan "tuon ajan lapsia kutsuttiin tavan takaa tuhmiksi". Paljon paremmin hänen kuvauksensa vastaa mielikuviani omasta lapsuudestani 1950-luvulla, jolloin muistan itse pelänneeni kaikkein eniten sitä, että osoittautuisin jotenkin "tuhmaksi" aikuisten määrittämällä tavalla. (Osoittautui, että ymmärsin asian varsin vääristyneesti, kun tulkitsin minuun koulumatkalla törmänneen aikuisen toimet omaksi tuhmuudekseni). Ilmeisesti Asta Lepän lapsuus on osunut pahasti myöhästyneelle 1950-luvulle.
Asta Leppä käy pahuuden tietä aika perusteellisesti käsitellen mm. Magda Goebbelsia ja Robert J. Oppenheimeria. Lopulta hän päätyy kysymään, kannattaako näistä perinteisistä käsitteistä oikeastaan pitää kiinni? Vastaukseksi löytyy runoilija Ralph Waldo Emersonin ajatus siitä, ettei oikeasti ole hyvää eikä pahaa, on vain auttamista ja loukkaamista. Vain teot merkitsevät jotain ja jokainen meistä tekee sekä hyviä että huonoja tekoja. Ratkaisevaa onkin, kumpien tekojen määrä on kasvussa.
Tässä suhteessa Asta Leppä näkee paljon huolestuttavia asioita, joita hän pohtii avausesseessään Mustat ja valkoiset. Vaikka ihmiskunnan kehityksessä on kiistatta tapahtunut myös valtavaa edistystä (ilman ironiaa), erityisesti 2010-luvun somettunut ilmapiiri on myös jyrkästi korostanut vastakohtaisuuksia, mustavalkoista ajattelua (jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan) ja jotenkin 1970-luvulta paremmin tuttua kärjistynyttä ilmapiiriä, jossa totuudella ei ole viihdearvoa, kaikki määräytyy sen mukaan, miltä asiat näyttäytyvät ja kuulostavat, miten niitä voi käyttää vallantavoittelun välineenä.
* * *
Asta Lepän yhteiskunnallinen poleemisuus on tässä kokoelmassa jotenkin pinnan alla, mutta kyllä se siellä tallella edelleen on, ratkaisu on harkittu: "Olen kovin pahoillani, jos seurauksena on nyt pettymys siitä, etten käytä terävää kieltäni ja hassunhauskoja sanontojani ruotimaan niitä 'pöljiä', jotka eivät ole samaa mieltä kanssani päivänpolttavista kysymyksistä. En katso, että minun osallisuudestani tuohon kuorolauluun olisi mitään rakentavaa hyötyä." (s. 18)
Kysymys osallisuuden, aktiivisuuden roolista yksilön elämästä piinaa kirjoittajaa selvästi ja monelta suunnalta. Hän haluaisi päästä eroon menestyspropagandasta, velvollisuuspuheesta ja päästä vapaaksi niistä vaatimuksista, joita jättimäisen kaupalliset toimijat meille ihmispoloille koko ajan asettavat. Mutta onko meistä siihen, jaksammeko väsymykseltämme ja masennukseltamme "panna vastaan sille koneistolle, joka tainnuttaa meidät tällaisiksi?" (s. 205)
Asta Leppä nostaa lukijan eteen peilin, jota ei saa pois, jonka taakse ei pääse kurkistamaan. Peilistä näkyy enimmäkseen ikäviä asioita, mutta eihän niille voi lopullisesti antautua, eihän? Hyvillä teoilla on sentään vielä mahdollisuus.
Kustantaja on valinnut tälle kirjalle kannen, joka ainakin minussa herätti voimakkaan "tätä-en-halua-ottaa-käteeni" -reaktion. Erityisen voimakkaasti minua kavahduttaa selän ratkaisu kirjoittaa tekijän ja kirjan nimi alkamaan eri suunnista ja kohtaamaan niin, että lopputulos on aina ärsyttävä. Kaikki varmasti graafikon tarkkaan harkitsemia ratkaisuja. Ilman Asta Lepän aiemman kirjan myönteistä kantovoimaa en tähän kirjaan olisi luultavasti kirjaston hyllyssä koskaan tarttunut. Liian tehokas kansi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.