Korruption Suomi

Korruptio Suomessa (Into 2019) tarttuu tärkeään aihepiiriin, mutta ei valitettavasti ole niin onnistunut lukupaketti kuin toivoisi. Toimittaja Salla Nazarenko, jonka nimiin antologia on jostain syystä kirjattu, vaikka hänen osuutensa teksteistä ei ole edes laajin tai painavin, on koonnut yhteen joukon tekstejä, joiden tyylilaji vaihtelee niin rajusti, että asiaan perehtymätön lukija on ymmällään. Tässä olisi selvästi tarvittu kokoavaa otetta, mutta näyttää siltä, ettei siihen ole ollut joko halua tai kykyä, kustantajalla tai Nazarenkolla. Johdannossa oleva tehtävälista on sinänsä hyvä, mutta yhteys kirjan teksteihin ei ole selkeä.

Korruptio Suomessa koostuu selkeästi kahdenlaisista teksteistä. Yli puolet on akateemisia pienoistutkielmia, joista vastaavat Erkki Laukkanen (Corruption Perceptions Index) ja Tommi Niinimäki (juridiset näkökulmat, kolme tekstiä). Tämä osasto on niin spesifiä ja epäpopularisoitua tekstiä, että pelkään pahoin sen avautuvan vain asiantuntijoille kunnolla. Maallikko ymmärtää kuitenkin sen, että Suomen korkealle tilastoissa nostava korruptiomittari on pahasti vääristävä ja rakennettu ylikorostamaan köyhien maiden ongelmia ja aliarvioimaan varakkaiden maiden hyväveli-tyyppisiä järjestelmiä.

Salla Nazarenko on itse kirjoittanut johdannon Myytti korruptiovapaasta Suomesta, jossa hän perustelee, miksi meillä suomalaisilla ei ole mitään syytä elvistelyyn. Meiltä puuttuu arkinen setelinvaihtokorruptio, mutta muita vastikkeellisia palveluksia vaihdetaan pontevasti. Venla Mäntysalo on paneutunut näihin rakenteellisiin ongelmiin ja hyvä veli -verkostoihin, joskaan ei mielestäni tuo mitään varsinaisesti uutta ja dramaattista tietoa aiheesta.

* * *

Hiukan samaa ongelmaa on Jarno Liskin korruptiohistoriikissa Konjakkia ja kaksoisrooleja. Liski käy läpi sodanjälkeisen Suomen eräitä tunnettuja ja varsinkin poliittisiin toimijoihin liittyviä tapauksia. Todennäköisesti motiivina on ollut muistuttaa siitä, että korruptio ei ole mikään uusi ilmiö vaan pikemminkin uusiutuva luonnonvara. Liskin kuvaamat tapahtumat ovat kuitenkin asianharrastajille tuttuja, eikä sinänsä sujuvasta ja ansiokkaasta katsauksesta jää juuri uutta mietittävää. Rahan houkutus on ikuinen ja konnuuden muodot vaihtelevat yllättävän vähän.

Ehkä hiukan yllättäen kirjan vahvimmaksi osioksi muodostuu professori Janne Saarikiven itsekriittinen teksti Hyvinsyöneen tunnustuksia korruptio-Suomesta. Saarikiven kattaus keskittyy ymmärrettävästi ns. akateemisiin piireihin, mutta piirtyvä kuva on kaikessa inhorealistisuudessaan vaikuttava. Jos kulttuurimme korkeimmassa kärjessä (?) toimitaan näin raadollisesti ja hävyttömästi täysin systemaattisesti ja pysyvästi, millaista mahtaa meno olla vähemmän sivistyneissä piireissä.

Saarikiven tekstin vahvuus nousee juuri oman itsensä laittamisesta likoon. On vaikea moralisoida miestä, joka avoimesti tunnustaa syyllistyneensä itsekin samaan, mistä moittii kollegoitaan. Tällaiseen rehellisyyteen ei suomalaisessa julkisuuskulttuurissa juuri koskaan törmää, siksikin se tuntui raikkaalta aiheensa ikävyydestä huolimatta. Saarikivi heittää lukijalle myös kovan pähkinän purtavaksi: onko Suomesta tullut juuri siksi niin tasa-arvoinen ja hyvinvoiva, että meillä on ollut tehokkaat kansalliset korruption muodot, jotka eivät ole tuhonneet rakenteita vaan pitävät niitä pystyssä?

* * *

Korruption kitkeminen on tunnetusti viheliäisen vaikeata. Ennen muuta siksi, että päävastuu toimista lankeaa luonnostaan juuri niille, jotka siitä korruptiosta hyötyvät. Ei ole uskottavaa, että poliittinen järjestelmä, jonka kaikki ilmansuunnat harrastavat korruptiota omalla tavallaan, yhtäkkiä muuttuisi puhtoiseksi ja rupeaisi totisiin toimiin korruption juurimiseksi. Ja jos jatkamme Janne Saarikiven viitoittamilla ajatusladuilla eteenpäin, pitäisikö meidän kitkemisen sijasta kysyä, millainen korruptio on kansakunnalle hyödyllisintä?

Me suomalaiset inhoamme ajatusta, että opettajalle pitäisi antaa lahjus hyvästä todistuksesta, poliisille voitelurahaa liikennerikkomuksen unohtamisesta tai virkamiehelle ruskea kirjekuori, että hän ylipäätään hoitaisi tehtävänsä. On paljon helpompi sietää "maan tapaa" ja "hyvien veljien" näljästelyä keskenään. Sehän on pääosin näkymätöntä ja kohtuuteen tyytyvä kansalainen voi ajatella, että pois silmistä, pois mielestä, lieneekö tuota edes olemassa.

Korruption syvin raivostuttavuus on siinä, että sen voima perustuu maksukykyyn. Korruptio on aina eriarvoista ja eriarvoistavaa. Mitä varakkaampi ihminen on, sitä myönteisempi ilmiö korruptio on. Rutiköyhä ei voi lahjoa ketään, mutta hänet voi helposti pakottaa rikolliselle tielle, kun vaihtoehtoa ei anneta. Mitä laajempaa ja avoimempaa korruptio on, sitä epävakaampi ja eriarvoisempi yhteiskunta on. Tämän takia sitä vastaan on taisteltava, vaikka rintama olisi kuinka heiveröinen ja työmäärä lannistavan suuri. Paremmassa yhteiskunnassa on vähemmän korruptiota ja vähemmän korruptiolle altista mieltä.