Ei-tieteellisen totuuden perässä

Tartuin Nina Kokkisen kirjaan Totuudenetsijät : esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa (Vastanpaino 2019) ristiriitaisin miettein. En ole kiinnostunut uskonnollisuudesta sen missään olomuodossa, se on minulle etäisempi asia kuin Andromedan galaksi. Mutta tunnen suurta vetoa Hugo Simbergin kuvista avautuvaan maailmaan, mitä se sitten edustaakin. Olen myöskin tutustunut, pääosin sattumalta ja muitten töitten seurauksena esoterian ja okkultismin maailmaan, teosofiaan, ruusuristiläisyyteen ja muihin virallisen kansankirkon opin ja tavat haastaneisiin hengellisiin (tai henkisiin, jokainen päättäköön itse) virtauksiin.

Kokkinen on tehnyt merkittävästi työtä ja Totuudenetsijät on graafisesti hieno saavutus. Oikoluku on hoidettu kunnolla, silmään osui vain Viktor Rydbergin etunimen heilahdus Victoriksi sivulla 54. Silti lukukokemus oli väsyttävä. Osittain syy on aiheessa: jos eivät olemattoman etsimisen tuhannet muodot innosta ja kiinnosta, niihin keskittyvä kirja on väkisin turhauttava. Osittain syynä on ehkä myös Kokkisen erittäin pitkälle ja syvälle menevä analyysi ja johtopäätösten teko. Sitä ei ole syytä sinänsä moittia, mutta taas: jos kuvataiteen motiivien arvuuttelu ei innosta, tällainen määrä vain kolmen taiteilijan töihin keskittyvää analyysia voi olla ylivoimainen urakka.

Nina Kokkisen kirja avaa joka tapauksessa kolmen suositun ja tunnetun taiteilijan ajattelua merkittävästi. Todennäköisesti tämä avaus ei ole kaikille taiteen ystävillekään tuttua asiaa, joten kirjalle on tässäkin mielessä aitoa kysyntää. Mutta paradoksaalista tai ei, en usko Totuudenetsijöiden varsinaisesti lisäävän esoterian ja "okkulttuurin" (Kokkisen ehdottama termi) ymmärtämisen mahdollisuuksia. Vaikka Nina Kokkinen yhdistää suomalaisten taiteilijoiden mietteet kansainvälisiin virtauksiin ja keskeisiin ajattelijoihin, ei hänkään voi mitään sille, että esoteria ja okkulttuuri ovat pysyvästi hyvin sekalainen kokoelma kuvitelmia, joita yhdistää usko todellisuuden ulkopuoliseen "toiseen maailmaan", joka on jotain muuta kuin kirkkojen julistama totuus.

* * *

Tunnen ilmeisen vastaväitteen: vaikka okkultistien tavoittelemaa maailmaa ja totuutta ei olisikaan olemassa, on itse etsintä kulttuurisesti kiinnostavaa ja etsinnän tiimellyksessä syntyneet tekstit, kuvat ja musiikki kiinnostavia itsessään. Tämä on osittain totta. Monet taiteilijat ovat saaneen olemattoman jahtaamisesta virikkeitä. Emme väheksy Johann Sebastian Bachin saavutuksia säveltäjänä vain sillä perusteella, että pidämme hänen Jumal-uskoaan lapsellisena ja tyhjän päällä lepäävänä. Luovan ihmisen inspiroituminen on tosiasia, vaikka lähde ja muusa olisivat mielikuvituksen tuotetta.

Kulttuuri- ja uskontohistoriallisesti on kiinnostavaa, etteivät erityisesti Simberg ja Akseli Gallen-Kallela tallautuneet uskonnollisesti vanhoillisimpien ja kiihkoilevimpien jalkoihin. Tosin Simbergin Tampereen tuomiokirkkoon tekemät työt pelastuivat vain niukalla äänestyspäätöksellä ja tuskin niitä Gallen-Kallelan alastomia impiä ja uroita kaikki katselivat hyväksyvästi. 1900-luvun alussa eli vielä voimakkaana sellainen kristillinen eetos, että alastomuus sinänsä on synnillistä, häpeällistä ja kiellettyä, vaikka tiettävästi kaikki ihmislapset ovat toistaiseksi syntyneet maailmaan ilman vaatteita.

Nina Kokkinen muistuttaa myös siitä, että taiteilijakolmikkomme edusti teologisesti lähinnä sitä ajattelua, että historiallinen Jeesus oli ihminen, vaikka olisi kuinka ollut myös Jumalan poika. Tässäkään he eivät olleet linjassa kirkon edustaman kolminaisuusopin kirjaimen kanssa. Joissakin kirkollisissa piireissä pidettiin epäilemättä epäilyttävänä sitä, että Jeesus maalattiin kovin arkisen näköisenä, siis ihmisenä. En kuitenkaan löytänyt selviä esimerkkejä siitä, että taiteilijoiden puhdasoppisuutta olisi julkisesti vaadittu tai epäilty kirkon itsensä puolelta. Ehkä siellä puolella ymmärrettiin, että moinen olisi suosittujen kuvataiteilijoiden kohdalla kaksiteräinen miekka.

* * *

 
Voiko taide nousta stimuloivista kemikaaleista, kuten Jean Sibelius ilmeisesti uskoi, tai esoteerisestä etsinnästä? Ovatko Bachin sävellykset niin taidokkaita, koska hän oli Jumalaan uskova kirkkosäveltäjä? Olisivatko Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Simbergin työt olleet huonompia ilman hengellistä pohdintaa ja etsintää? Onko teosofian voimalla luotu tekstejä, joita ei muussa viitekehyksessä olisi voinut syntyä? Näihin kysymyksiin Nina Kokkinen ei mielestäni varsinaisesti tartu, mikä ei sinänsä ole yllättävää, koska vastaaminen on äärimmäisen vaikeaa.

Emme pysty simuloimaan toisenlaisia taiteellisia elämänuria. Olisiko uskonnoton Olivier Messiaen säveltänyt jotain toisin? Olisiko uskonnollinen Johann Wolfgang von Goethe jättänyt kirjoittamatta kuolemattomat runonsa? Pitäisikö Hugo Simbergin tauluja analysoida pikemminkin tyydyttämättömän seksuaalisuuden ja hylätyn rakkauden kuin hengellisen etsinnän heijastuksina? Emme tiedä, emmekä tule koskaan tietämään. Oma intuitioni väheksyy tätä "hengellistä nostatusta", koska arvelen sen olevan vain satunnainen ilmaus taiteilijan mielessä muutenkin olevalle. Mutta ei minulla sen kummempia todisteita ole kuin muillakaan. Pohtia kannattaa edelleen.

Hugo Simbergin maalaus Haavoittunut enkeli on vuodelta 1903 ja se sisältyy Ateneumin kokoelmiin. Myöhemmin hän toteutti saman työn Tampereen tuomiokirkon seinämaalauksena 1905-1906, merkittävimpänä erona taustamaiseman tehtaanpiiput, joita alkuperäisessä työssä ei ole. Nimi on jälkipolvien antama, Simberg ei itse halunnut teosta selittää eikä nimetä. Minusta se oli hyvä ratkaisu, taiteen on hyvä jäädä arvoitukseksi.