Moraalisesta sankaruudesta

Edward Snowden on 2010-luvun tunnetuimpia ihmisiä, vaikka hänen elämänsä on koostunut kahdesta näkymättömästä jaksosta. Ensin Yhdysvaltain salaisten palveluiden käyttämänä asiantuntijana ja sen jälkeen Yhdysvaltain hallinnon jahtaamana maanpakolaisena Moskovassa. Tunnemme Snowdenin rohkean teon eli paljastukset NSA:n rikollisista tavoista vakoilla ihmisten yksityiselämää (yksinkertaistaen) ja nyt tunnemme myös hänen epätavallisen elämäntarinansa. Permanent record ilmestyi Jorma-Veikko Sappisen pätevästi suomentamana kirjana Pysyvästi merkitty samaan aikaan kuin alkuteoskin (WSOY 2019).

Snowden kirjoittaa sujuvasti ja älykkäänä ihmisenä on osannut myös annostella arjen ja meille kaikille tuntemattoman salaisten palveluiden maailman kuvaukset niin, että tasapaino säilyy ja kuva on realistinen, uskottava ja sen kautta koskettava. Vaikka pidän Snowdenia kymmenen Nobelin palkinnon ansainneena sankarina, hyväksyn kirjan hillityn, jopa hitusen vähättelevän tyylin. Sen myötä lukija joutuu keskittymään itse asioihin, eikä jää päivittelemään kertojan kohtaloa tai ihmettelemään jotain jännityselokuvia muistuttavia prosesseja.

Varastamalla ja paljastamalla Yhdysvaltain tiedustelupalveluiden syvimpiä salaisuuksia Snowden teki moraalisesti kestävän teon, jonka rankat seuraukset hän itse on joutunut pääosin kantamaan (tosin myös osa häntä pakomatkalla auttaneista siviileistä on joutunut vaikeuksiin, kun pitkävihainen ja -kyntinen Setä Samuli on painostanut maailman maita vihaamaan Snowdenia ja kaikkia häntä auttaneita). Pakomatkan päättyminen Moskovaan ei ollut Snowdenin oma tavoite ja hän kuvaa havainnollisesti lyhyttä tapahtumaa lentokentän sivuhuoneessa, missä Venäjän tiedustelupalvelun edustaja ehdottaa siirtymistä Venäjän palvelukseen ja Snowden torjuu ehdotuksen ystävällisesti, mutta yksiselitteisesti. Maailmanhistorian rattaat sattuivat olevaan asennossa, jonka ansiosta Venäjän hallinnon kannatti antaa Snowdenille pysyvä turvapaikka, jota kukaan muu ei uskaltanut antaa.

* * *

Edward Snowdenin elämä olisi tuskin missään olosuhteissa sujunut täysin keskimääräisesti. Hänen varhain käynnistynyt innostuksensa tietokoneisiin ja niillä hoidettaviin järjestelmiin ei sinänsä ole poikkeuksellinen, samanlaisia nörttihistorioita maailma on pullollaan, vaikkei niitä olekaan kerrottu maailmalle. Snowdenin ajautumisessa tiedustelupalveluiden töihin ei sekään osoittaudu mitenkään yllättäväksi sattumaksi, pikemminkin päin vastoin. Tärkein elementti on ollut Snowdenin lahjakkuus asioissa, jotka ovat häntä kiinnostaneet. Sen takia hänen elämänsä ei olisi missään olosuhteissa sujunut keskimääräisesti.

Kuvaukset Snowdenin urakehityksestä NSA:n ja CIA:n alihankkijoiden leivissä ovat tavattoman mielenkiintoisia juuri siksi, että ne kuvaavat täysin suljettua maailmaa, jossa ei näennäisesti tapahdukaan mitään mielenkiintoista. Snowden kuvaa kuitenkin hyvin sitä muutosta, jonka vuoden 2001 torni-iskut tuottivat tiedustelupalveluiden maailmassa. Vallitsevaksi paradigmaksi muodostui pyrkimys kerätä kaikki mahdollinen data ja informaatio kaikesta mahdollisesta siinä toivossa, että tuosta kasasta kyettäisiin jalostamaan hyödyllistä tietoa joko tiedustelupalveluiden johtajille tai sitten poliittisille päättäjille. Snowden ei salaa sitä, kuinka itsenäisesti nämä koodikirjainten taakse piiloutuvat organisaatiot toimivat ja miten härskeillä toimilla ne ovat tottuneet hankkimaan lisää määrärahoja.

Snowden yleni erityistaitojensa ansiosta tasolle, joka takasi hänelle pääsyn käytännöllisesti katsoen kaikkeen salaiseen aineistoon (luultavasti ei oikeasti kaikkeaan, mutta sitä emme voi tietää). Kyse ei ollut muodollisesta vaan käytännöllisestä, tekniseen osaamiseen perustuvasta asemasta. Snowden ryhtyi aluksi uteliaisuuttaan, sitten yhä useammin järkyttyneenä jatkuvasti kohtaamistaan rikoksista penkomaan asioita, jotka teknisesti ottaen kuuluivat hänen toimivaltaansa, mutta eivät tietenkään niin, että hänellä olisi ollut valtuuksia keräämällään tiedolla toimia. Mutta Snowden päätti pettää työnantajansa, koska moraalinen ristiriita kasvoi ylivoimaiseksi. Snowden oli palvellut hallintoa, mutta hän siirtyi palvelemaan kansalaisia.

* * *

Demokraattipuolueen presidenttiehdokas Bernie Sanders on luvannut julkisesti lopettaa salaisuuksien vuotajien rankaisemisen, jos tulee valituksi presidentiksi. Suinkaan kaikki äänestäjät eivät ajattele näin, vaan he pitävät Snowdenia maanpetturina siitä huolimatta, että tämän paljastuksien keskeinen viesti oli ja on, että Yhdysvaltain tiedusteluviranomaiset vakoilevat kattavasti ja vastoin lain nimenomaista määräystä myös jokaista Yhdysvaltain kansalaista. Sokea luottamus salaisten organisaatioiden hyveellisyyteen on hämmentävä ilmiö, mutta sen varassa on kymmeniä vuosia rikottu lukuisia lakeja systemaattisesti, tietoisesti ja häpeilemättä. Ei ole mitään syytä uskoa, että käytännöt olisivat ratkaisevasti muuttuneet. Tiedusteluorganisaatiot eivät koskaan puhu totta, jos valhe sopii sillä hetkellä paremmin.

Yhdenkään republikaanipresidentin aikana Snowdenilla on tuskin mahdollisuutta palata kotimaahansa. Edes Sandersin valinta ei vielä automaattisesti tarkoittaisi, että Snowdenin kannattaisi uskaltaa palata. Eihän myöskään Barack Obama uskaltanut häntä armahtaa. Se voisi kuitenkin tarkoittaa sitä, että esimerkiksi EU-maista jotkut uskaltaisivat harkita turvapaikan myöntämistä Snowdenille. Ymmärrettävistä syistä Snowden ei ole julkisesti kritisoinut Putinin Venäjää. On silti ilmeistä, ettei Moskova ole kaupunki, johon Snowden haluaisi pysyvästi jäädä. Hän haluaisi päästä Yhdysvaltoihin jatkamaan sitä työtä kansalaisten hyväksi, jonka takia hän nyt on maanpaossa.

Snowdenin tarina on eettisesti harvinaisen puhdas. Hän ei toiminut vihan tai rahan voimalla, hän ei tavoitellut henkilökohtaista hyvää tai muuta etua. Paljastamalla kotimaansa viranomaisten rikolliset toimet hän teki palveluksen demokraattiselle yhteiskunnalle, ei suinkaan pettänyt maataan. Hän joutui tilapäisesti pettämään lähimmäisensä, mutta kuten kirjassa varsin liikuttavalla tavalla kuvataan, se pettäminen on sovitettu ja annettu anteeksi. Suurimpaan petokseen syyllistyivät kuitenkin ne itsenäiset valtiot ja johtajat, jotka asettivat Yhdysvaltain vaatimukset Snowdenin pelastamisen edelle. Huippuna oli Itävalta, joka esti Bolivian presidentin lentokoneen lähdön, koska jenkit epäilivät, että siellä on Snowden kyydissä. Tämä häpeällinen suhtautuminen 2010-luvun tärkeimpään whistlebloweriin ei toivottavasti koskaan unohdu. Kun Yhdysvaltain presidenttinä on seuraavan kerran täysjärkinen aikuinen, on aika pestä kasvot ja ruveta kilpailemaan siitä, mikä maa saa tarjota Edward Snowdenille turvallisen asuinpaikan siihen asti, kunnes järjen valo loistaa Yhdysvalloissakin riittävän laajalle.