En ole suhtautunut Ison-Britannian erohankkeeseen eli brexitiin erityisen kiihkeästi. Lähinnä olen ajatellut, että onpa siinä joka tapauksessa federalisteille miettimistä ja idealisteille vastattavaksi kysymys, miksi ihmeessä jotkut haluavat paratiisista pois. David Cameronin päätös neuvoa-antavastakin kansanäänestyksestä oli suuri yllätys. Moiseen riskipeliin en olisi odottanut konservatiivien johtajan lähtevän. Kun tulos selvisi, olin korkeintaan vahingoniloinen (federalistit ja idealistit). Toisaalta niukka, mutta kiistaton enemmistö äänestäneistä halusi brexitiä. Kyllä kansalaisten tahtoa on syytä kuunnella.
Mieleni alkoi muuttua, kun olin katsonut Benedict Cumberbatchin tähdittämän fiktiivisen, mutta tosipohjaisen elokuvan Brexit : The Uncivil War (Toby Haynes, 2019). Elokuva kertoo niistä keinoista, joilla etukäteen altavastaajaksi arveltu Vote leave! -kampanja käänsi kansanäänestyksen voitokseen. Kaksi seikkaa sai minut miettimään koko vyyhteä uudelleen. Ensinnäkin se populistinen valehtelu, jonka varaan brexitiä ajavien kampanja pitkälle rakentui, oli poikkeuksellisen häikäilemätöntä. Ainahan politiikassa on valehdeltu, mutta jotenkin brexit-valehtelu oli ihan omaa luokkaansa. Toisaalta Cumberbatchin näyttelemän kampanjapäällikkö Dominic Cummingsin ilmeisesti ensimmäistä kertaa ainakin brittien vaalihistoriassa soveltama personoitu some-kampanjointi tuotti niin suuren ennen nukkuneiden äänten keskittymän brexitin puolelle, että syntyi mielikuva vaalituloksen manipuloinnista, vaikka mitään lakia ei rikottukaan.
* * *
En ole muuttanut näkemystäni EU:sta, mutta olen muuttanut näkemystäni siitä, edustiko kansanäänestys riittävästi brittien todellista kantaa EU-jäsenyyteen. Ratkaisevan työnnön pohtia koko kuviota uudelleen tarjosi Boris Johnsonin nousu konservatiivien johtoon. Kriittiset brittiäänet kysyivät nopeasti tämän valinnan jälkeen, mahtaako brexitin päätarkoitus olla ero EU:sta vai olisiko kysymys vielä paljon syvällisemmästä brittiyhteiskunnan perusteiden horjuttamisesta eli ns. shokkipolitiikasta. Brexitin takana on hyvin erilaisia ihmisiä, mutta johdonmukaisimmin ja raivokkaimmin brexitiä vaikka ilman sopimusta ajaneet edustavat lähinnä pientä upporikkaitten ryhmää. Sille on yhdentekevää, kuuluuko Iso-Britannia EU:hun, koska rahalla saa ja isolla rahalla pääsee minne tahansa milloin tahansa.
Sen sijaan poliittista valtaa eli äänestäjien valtakirjaa ei isollakaan rahalla välttämättä pysty ostamaan. Theresa Mayn uhkayritys päättyi konservatiivien enemmistön katoamiseen. Mutta rikkaimpia ei kiinnosta parlamentaarinen yhteistyö. Sitä kiinnostaa vain mahdollisuus raivata kaikki rikastumisen esteet, joita jopa jyrkässä luokkayhteiskunnassa kuten Iso-Britannia, on aikojen kuluessa säädetty vähävaraisempien suojaksi. Kun shokkipolitiikkaa edellisen kerran sovellettiin Margaret Thatcherin aikana, tulokset olivat kansalaisille katastrofaalisia, eikä ilmeisesti eliittikään ollut täysin tyytyväinen. Nälkä jäi, vaikka tulonsiirrot vauraille yksityisille olivat sinänsä mittavia.
Mikään ulkopuolinen tutkimus ei ole tainnut todistaa, että brexitissä olisi taloudellisesti mitään järkeä. Vaikka Donald Trump kuinka kehuisi angloamerikkalaista ystävyyttä, tiukan paikan tullen hän on tietenkin America First -mies ja britit saavat nuolla näppösiään. Brexitin todennäköisesti ainoaksi voitoksi jäisi se, että britit voivat ihan itse määritellä, minkävärisillä maahanmuuttajilla teetetään jatkossa työt, joihin britit eivät itse suostu koskemaan. Tullimuurin nouseminen Englannin kanaaliin johtaa luonnollisesti kaupan vähenemiseen EU-maisen kanssa. Miksi tilata levyjä Englannista, jos niistä joutuu maksamaan 20 %:n tullin päälle?
* * *
Koko vuoden 2019 jatkunut brexit-väittely Ison-Britannian parlamentissa on osoittanut kaksi asiaa. Brexitiä ajavat ovat valmiita mihin tahansa ja tämä vahvistaa omassa mielessäni teoriaa siitä, että tavoitteena on roimat tulonsiirrot mahdollistava yhteiskunnallinen shokki, ei kansallisen itsenäisyyden lisääminen. Toisaalta romuttuvan kaksipuoluejärjestelmän toimimattomuus on selvää jokaiselle, joka on seurannut parlamentin hämmentäviä väittelyitä, pikalakeja ja jatkuvia äänestyksiä. Edes puhemies John Bercowin karismaattinen esiintyminen ei ole kyennyt peittämään sitä tosiasiaa, että brexit on ajanut yhteiskunnan kunnolla sekaisin. Sotkua lisäävät Pohjois-Irlanti, itsenäisyyttä haikaileva Skotlanti ja vielä työväenpuolueen kahtiajakautuminen brexitin kohdalla (tosin niin on jakautunut myös konservatiivien leiri).
Lienee turhaa odottaa, että Ison-Britannian vaalilainsäädännöstä poistettaisiin epädemokraattiseksi osoittautunut winner takes all -periaate, joka kannustaa taktikoimaan. Se on luultavasti sekä työväenpuolueen että konservatiivien enemmistölle niin rakas lelu, ettei sopua synny. Karu totuus nimittäin on, että jos käytössä olisi vaikka suomalainen vaalijärjestelmä, kumpikin iso joutuisi aina solmimaan liiton jonkun pienemmän kanssa. Nyt tällaista yhteistyöhön kannustavaa ja työntävää motiivia ei ole, joten pahimmillaan Bercowin poistuttua näyttämöltä vuosi 2020 jatkaa samaa sirkustelua.
Mitä minun mielestäni brittien pitäisi sitten tehdä - siis paitsi uudistaa vaalilainsäädäntönsä? En usko, että parlamenttivaalit ratkaisevat yhtään mitään, kansakunta on niin jakautunut. Mutta uusi kansanäänestys olisi järkevää järjestää. Jos brexit-kanta voittaisi taas, ei kenelläkään olisi mandaattia väittää, ettei se ole äänestäjien enemmistön tahto. Jos EU-kanta voittaisi, se kertoisi, että ensimmäisen äänestyksen tulos heijasti huonosti kansalaisten näkemyksiä. Kaikki tietävät nyt enemmän kuin 2016, joten miksi uusi äänestys olisi "väärin" vuonna 2016 äänestäneitä kohtaan? Vuoden 2020 näkemys vastaisi kansan tuntoja paremmin kuin vuoden 2016 näkemys, oli se sama tai eri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.