Itsekkäiden yksinpuhelu

Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan suurtyö Huipputuloiset : Suomen rikkain promille (Vastapaino 2019) on arvokas lisä siihen suhteellisen vähäiseen informaatioon, jota meillä on kaikkein rikkaimpien ihmisten maailmasta ja maailmankuvasta. Kirja on rakennettu tavalla, joka ei jätä haastatteluun suostuneille mitään keinoa jälkikäteen perääntyä tai selitellä. Tiukka sosiologinen haastattelumetodi, jolla on huolellisesti anonymisoitu jokainen puhuja, takaa sen, ettei kukaan haastatelluista voi väittää, että on tullut vääristellyksi. Asetelmaa korostaa tutkijoiden pysytteleminen taustalla. Vain silloin tällöin he muistuttavat puhujia ja lukijoita siitä, että asioita voi lähestyä muistakin näkökohdista.

Päällimmäiseksi tunteeksi jää silti hämmennys siitä, kuinka stereotyyppisesti, suorastaan latteasti näitten huippurikkaitten enemmistö argumentoi sitä, miksi juuri heidän kuuluu olla rikkaita tai miksi demokratia pitäisi korvata vahvan johtajan hallinnolla. Itselläni heräsi vahva epäilys, että vastaajien joukosta puuttuu kokonaan rikkaimpien terävin kärki, joka ymmärtää oikein hyvin, miten ahneilta paskiaisilta rikkaat väkisinkin tulevat näyttämään, kun saavat vapaasti puhua ja perustella. Siksi oletan, että kohtaamme tässä kirjassa huippurikkaitten kakkoskaartin, sen, joka puhuu puoliksi amerikkaa ("sun täytyy") eikä ymmärrä yhtään peitellä fasistisen ei-demokraattisen päätöksenteon ihailuaan. Fiksuimmat ymmärtävät, ettei rikkaalla ja fiksulla ole mitään tarvetta tulla tällä lailla kuulluksi.

Vaikka haastateltujen joukossa on muutamia, jotka ovat oivaltaneet verotuksen idean ja jotka muutenkin haluavat ottaa huomioon myös ei-rikkaitten ihmisen ihmisarvon, suuri enemmistö puhuu juuri niin ylimielisesti kuin stereotyyppisen odotuksen mukaan voi kuvitella. Se on kirjan selvästi merkittävin pettymys. Huippurikkailla ei ole lainkaan omaperäisiä ajatuksia, ei itsestään eikä yhteiskunnasta. Tietysti voidaan ajatella, että kaikki vastanneet ovat olleet niin ovelia, että ovat antaneet sovitun mallin mukaisen vastauksen, joka ei paljasta mitään uutta. Todennäköisempää kuitenkin on, että tässä on menty taitavasti viritettyyn ansaan ja naps!

* * *

Haastatteluista piirtyvä kuva kolmesta huippurikkaitten joukosta (perijät, yrittäjät, johtajat) ei todellakaan sisällä suuria yllätyksiä. Perijät ovat odotetun vanhoillisia, yrittäjät odotetun vimmaisia ja johtajat odotetun laskelmoivia. Kantola ja Kuusela eivät jostain syystä ole kyselleet puoluekantaa, mutta näkemysten äärimmäinen oikeistolaisuus ei jää epäselväksi, vaikka moni korostaakin täydellistä poliittista passiivisuuttaan. Jossain määrin mielenkiintoista on, ettei rikkaitten oikeistolaisuus ole niinkään perinteistä kokoomuslaista lajia, vaan muistuttaa Yhdysvaltain vanhoillisten ultrarikkaitten sanastoa (tosin ilman uskontoa, josta ei kirjassa puhuta mitään).

Rikkaat näkevät taustastaan riippumatta vaivaa esiintyäkseen julkisuudessa ei-rikkaina, korostaakseen motiiviensa moraalista kestävyyttä ja omaa itsenäisyyttään suhteessa rahaan. Vain muutama yrittäjä myöntää suoraan olevansa ahne, perso rahalle. Useimmat eivät halua myöntää olevansa itsekkäitä ja että ajavat vain omaa etuaan myös silloin, kun puhuvat "Suomen" edusta. Erityisesti perijöitten julistama lojaalius perheen varallisuuden säilyttämisen tavoitteelle kuulostaa ajoittain epäuskottavalta, vaikka voi totta ollakin. Mutta yhteistä kaikille on tietoisuus siitä, että Suomessa ei edelleenkään kannata rikkaudellaan leveillä. Rikkaat siedetään, mutta ei heidän elvistelyään. Joten Suomen rikkaat eivät elvistele, vaan esittävät vaatimatonta.

Huippurikkaitten tyytymättömyyden määrä on häkellyttävä siihen nähden, ettei heistä kellään ole huolta maallisesta mammonasta. Huippurikkaat eivät todellakaan ole tyytyväisiä. Sen lisäksi, että useimmat vaativat saada entistäkin suuremman osan kakusta, melkein kaikki osoittavat syyllistävän sormensa niin klisheisesti kuin mahdollista: laiskat työttömät ja sossun luukulla käyvät, julkishallinnon ja -palveluiden kaikki "tehottomat" ja "tarpeettomat" työntekijät ja tietenkin "kateelliset". On vaikea päätyä muuhun kuin että rikastuminen tekee ihmisestä todella onnettoman ja tyytymättömän.

* * *

Rikkaitten kotkotus "hirvittävää" verotusta vastaan ei ole yllätys, vaikka rikkain promille maksaakin noin 42 miljardin vuotuisesta veropotista vain runsaan miljardin. Rikkaitten verokapinointi on moraalisesti yhtä kestävää kuin heidän tukensa "verosuunnittelulle" ja muihin maihin muuttamiselle, ettei verottaja "veisi kaikkea". Todellisuudessa rikkaimmat ovat rikastuneet nopeammin kuin vähän vähemmän rikkaat ja tärkein syy on pääomatulojen keveä verotus. Maailman rikkaimman eli Warren Buffettin toteamus siitä, että hänen veroprosenttinsa on pienempi kuin hänen sihteerillään, on Suomessakin täyttä totta niillä, jotka ovat siirtyneet ansiotuloista pääomatuloihin.

Rikkaimpien liki koominen marina kakunjaon eli verotuksen "epäoikeudenmukaisuudesta" menee vielä viihteenä, mutta se kuva, jonka kirja piirtää rikkaimpien vaikutusvallasta ja viehtymyksestä vahvan johtajan hallintomalliin, on kaikkea muuta kuin huvittava. Vaikka osa haastatelluista korostaa, ettei ole missään tekemisissä poliittisen järjestelmän kanssa, monet kertovat iloisesti ja avoimesti siitä, kuinka heillä on aina puhelinyhteys avoinna päättäjille ja keskeisille virkamiehille. Heitä kuunnellaan ja heidän toiveitaan totellaan. Yksikin kehuu suoraan estäneensä täsmentämättömän, mutta rikkaitten kannalta epämukavan lain voimaantulon.

Lobbauskin tuntuu vielä normaalilta, miksipä ei rikaskin sitä harrastaisi, kun on paljon voitettavana. Mutta useimpien haastateltujen syvä ja suora demokratian halveksunta on kyllä jossain määrin järkyttävää luettavaa. Suomen rikkaimmat vaihtaisivat mielihyvin yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden siihen, että asioista päättää vahva johtaja, oletettavasti rikkaimpien edustajien konsultoimana. Tällainen avoimesti epädemokraattinen unelma eliitin yhteiskunnasta, jossa rikkaitten ei tarvitse nöyrtyä ottamaan millään lailla huomioon taviksia, on tuttua dystopiaelokuvien laajasta genrestä. Jäi ihan odottamaan, että joku rikas perijätär ehdottaa "niille työttömille" viritettyä "Nälkäpeliä".