Pokka ei ole kirjoittaja räväkkä, kaukana siitä. Teksti on sujuvaa ja hyvää suomea, mutta joko harkiten tai luonnostaan Pokan tapa kirjoittaa on virkamiesmäisen kuivakkaa ja kaikenlaista dramatiikkaa kaihtava. Tiukka kronologia tukee tätä vaikutelmaa. Poliittiset puolueet häilyvät vain satunnaisesti kuvassa, vaikka Pokka itse on palvellut sekä vihreätä, kokoomuslaista että keskustalaista ministeriä. Pahaa sanaa Pokalla ei ole sanottavana oikein kenestäkään, vaikka välillä voi rivien välistä lukea, etteivät "TEMin miehet" aina ole olleet Pokan mieleen asenteineen ja aatteineen. Mitään omaa kantaa Pokka ei kuitenkaan halua kertoa. Se on ymmärrettävää hänen virka-asemansa näkökulmasta, mutta tietysti epäluonnollista hänen poliitikontaustansa tietäen ja tylsää lukijalle.
Pokan kuvaus siitä, miten valtion virkakoneisto toimii toisaalta kriisitilanteessa, toisaalta poliittisen ohjauksen värin vaihtuessa, on sinänsä kiinnostavaa sille, joka on joskus pohtinut, mitä siellä näkymättömissä koko ajan tapahtuu. Pääosin Pokan kertomus on varsin arkista byrokratian toiminnallista kuvausta, jossa päähenkilöinä ovat ministeriön omat ihmiset. Heistä kirjoittaja käyttää pelkkää etunimeä. Ratkaisu on tavallaan hupaisa, mutta jää silti vähän erikoiseksi tyylikeinoksi. Ei vähiten siksi, että lukijan on tavattoman vaikea muistaa pelkillä etunimillä esiintyvien toimijoiden tarkkaa roolia. Onneksi lopussa on sentään henkilö- ja lyhenneluettelo, molemmat erittäin tarpeellisia. Ei hakemistokaan haitaksi olisi ollut, mutta sellaisiahan Otavan kaltaiset vähävaraiset kustantajat eivät nykyään enää suosi.
* * *
Kertooko Hannele Pokka jotain uutta paljon kalutusta Talvivaarasta? Mielestäni ei, varsinkin kun hän on jättänyt kaikki henkilökohtaiset arviot, huomiot ja tuomiot kokonaan ääneen lausumatta. Itse Talvivaarasta emme opi paljoakaan uutta, mutta sitäkin enemmän siitä, miten yhteistoiminta sujuu tai ei suju eri ministeriöiden välillä tai paikallisen ELY-keskuksen suuntaan. Heti muistiinpanojen alkuun sijoittuu ehkä koko kirjan kiinnostavin kuvaus siitä, kuinka työvoima- ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö - siis Hannele Pokan kollega - Erkki Virtanen perustaa ehdottoman salaisen työryhmän Talvivaaran kaivosten ensimmäisten katastrofiuutisten jälkeen. Nämä sisäpiiriläiset - tästä kirjan nimi - joutuvat sitoutumaan täydelliseen vaikenemiseen ankarien seuraamusten uhalla. Salailua tarvittiin siksi, ettei pörssiyhtiön pärjäämisen pitäisi mitenkään kuulua valtionhallinnolle. Kiinnostava yksityiskohta on, ettei ryhmän kokouksista saanut tehdä edes merkintää almanakkaan. Tällainen salailu näyttää valtionhallinnossa olevan muutenkin tapana, kun joskus esityslistalla on vain esittelijän nimi ja "eräs asia".
Teoriassa Pokan kirja kertoo siitä, missä määrin kulloinenkin ministeri päättää asioista, missä määrin hän on virkamiesten ja -naisten ohjailtavissa. Pokka ei asiaa tietysti näin ilmaise, hänelle kulloinenkin ministeri on pomo ja virkakunta hänen palvelijansa. Me muut voimme kuitenkin rauhassa lukea kirjaa myös siitä näkökulmasta, miten helppoa virkakunnan on sabotoida tai edistää ministerin pyrkimyksiä. Vanhan viisauden mukaan ministerit vaihtuvat paljon tiheämpään kuin kansliapäälliköt. Pokkakin ehtii palvella kirjan kattamana aikana neljää ministeriä. Lukijalle ei jää epäselvyyttä siitä, ketkä ministeriössä edustavat jatkuvuutta. Minkä poliittisen näkemyksen mukaista jatkuvuutta, siitä Pokka ei sano mitään.
Myönnän olleeni pettynyt siihen poliittiseen varovaisuuteen, jonka suojasta Pokka kirjansa on tehnyt. Ratkaisu on sinänsä ymmärrettävä, koska hän on edelleen ministeriön kansliapäällikkö, joka ei voi käyttää sananvapautta kuten me tavalliset kansalaiset voisimme. Ratkaisu on kuitenkin turhauttava, koska Pokan pitkän kokemuksen tuottamia näkemyksiä olisi ollut mielenkiintoista lukea. Ehkä hän sitten joskus palaa näihinkin asioihin muistelmissa. Tai sitten ei. Aivan erityisen pettynyt olin siihen, ettei Pokka ole halunnut ollenkaan pohtia perimmäistä kysymystä siitä, annettiinko Pekka Perän perustaa objektiivisesti tarkastellen ympäristönsuojelullisesti erittäin haastava kaivos eettisesti ja juridisesti kestävin perustein, vai oliko kyseessä poliittinen operaatio, jossa Pekka Perän annettiin vedättää koko porukkaa siinä toivossa, että jos hän vaikka onnistuisikin.
* * *
Kirja tarkastelee koko Talvivaara-hanketta siitä ääneen lausumattomasta oletuksesta käsin, että niin Pekka Perä kuin kaikki muutkin perustamista tukeneet olivat liikkeellä vilpittömin ja pyyteettömin aikein. Vaikka Perä sai mitättömän tuomion tiedotusrikoksesta, hän ei kokenut henkilökohtaista konkurssia, vaan ilmeisesti vetäytyi ulkomaille elelemään useamman miljoonan ansainneena. Tavallinen ihminen ei voi käsittää, että kaivosyrityksellä valtavan ympäristöriskin avannut ja realisoinut yrittäjä voi selvitä aiheuttamastaan katastrofista ja veronmaksajille lankeavista satojen miljoonien eurojen laskusta muutamalla henkisellä naarmulla. Hannele Pokkaa tämä puoli asiasta ei ole kiinnostanut ollenkaan tai hän ei ole katsonut voivansa asiasta kirjoittaa.
Kuitenkin koko Talvivaaran ongelma kiteytyy kysymykseen siitä, kenellä on oikeus ja millä ehdoilla käynnistää prosessi, joka voi johtaa ja usein johtaakin ympäristön turmeltumiseen ja vastuullisten katoamiseen. Kaivosteollisuus ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan kovaa bisnestä, jolla pystytään tekemään valtavia voittoja erityisesti silloin, kun yrittäjä voi kuoria voitot ja jättää siivoamisen veronmaksajille. Suomessa ei ole osattu pitää huolta kansallisomaisuudesta, vaan sitä on suorastaan tyrkytetty ulkomaisille valtaajille, joita ei tietenkään kiinnosta mikään muu kuin nopea voitto. Kaivosteollisuudelle ympäristönsuojelu on yhtä läheistä ja tärkeää kuin Perussuomalaisten eduskuntaryhmälle on Suomen islaminuskoisten maahanmuuttajien kotoutuminen.
Talvivaara ja Terrafame ovat symboleita epäonnistuneelle kaivoslainsäädännölle, valvonnalle, lupajärjestelmälle ja elinkeinopolitiikalle. Kaikki voisi olla toisin, jos poliitikot haluaisivat laittaa kaivosyrittäjät kuriin. Sitä halua ei vaan näytä olevan kuin poliittisen kentän vasemmalla laidalla ja osassa Vihreitä. Erityisesti keskustalaisten poliitikkojen rooli Suomen kaivospolitiikassa on ollut räikeän ympäristönsuojelunvastainen, mutta vaikka siitä on kirjoitettu ja tehty elokuvia, mikään ei ole muuttunut. Hannele Pokka on kokenut ja fiksu poliitikko, mutta selkeästi edelleen lojaali omalle puolueelleen. Emme tiedä, minkälaisia eettisiä ongelmia hän kaivospolitiikassa ehkä näkee. Niistä kirjoittaminen olisi ollut palvelus suomalaisille. Se jäi nyt kuitenkin kirjoittamatta.
PS Hannele Pokan kirjan kansi on minusta niin ikävä, että mieluummin laitan mahdollisen lukijan katsomaan Talvivaaran kaivoksen likavesiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentteja vain Google-tilin käyttäjiltä. Blogin kirjoittaja kannattaa avoimuutta keskusteluissa.