Petelius sovitti vain menneen

Julkinen kohu kansanedustaja Pirkka-Pekka Peteliuksen saamelaisille kohdistamasta anteeksipyynnöstä hiljeni yhtä nopeasti kuin nousikin. Asiaan on silti syytä palata, koska prosessi nosti esiin mielenkiintoisia reaktioita ja osoitti, kuinka monimutkaisia asioita rasismi, viihde ja julkisuus voivat olla. Jotkut reaktiot ainakin somen puolella todistivat myös, ettei Peteliuksen esimerkki kaikkia hetkauttanut. Omatunto näyttää olevan puhdas ja yöuni turvattu, vaikka tiedämme, että myös suomalaiset vähemmistöt ovat saaneet ja saavat edelleen liian usein tuntea olevansa kakkosluokan kansalaisia (koska kolmosluokka on poistettu käytöstä).

Peteliuksen julkinen anteeksipyyntö oli mielestäni myönteinen ele, rohkeakin teko. Se oli ehkä turhan lakoninen ja sulkiessaan muut kuin saamelaiset ulkopuolelle hiukan harkitsematon. Mutta pohjimmiltaan oli hyvä, että Peteliuksen kaltainen julkisuuden henkilö ja ammattilainen uudessa luottamustoimessaan katsoi aiheelliseksi palata nuoruuden synteihin. Niitähän on muutenkin kaiveltu innokkaasti poliittisten vastustajien voimin. Jos Petelius arveli, että on parempi puhua asioista itse ennen kuin joku muu älyää nostaa haloota, oli se merkki poliittisesta pelisilmästä.

Peteliuksen reaktion aitouteen on helppo uskoa senkin takia, ettei hän enää pitkiin aikoihin ole profiloitunut koomikkona tai sketsinäyttelijänä, vaan enemmänkin luonnonsuojelusta aidosti välittävänä julkkiksena. Tässä mielessä hänen valintansa kansanedustajaksi ei ollut varsinainen yllätys. Elämäntyön itsekriittinen tarkastelu valinnan jälkeen on merkki joko omasta tai taustajoukkojen kypsyydestä. Mielestäni sellaista ei nyt ainakaan liikaa ole esiintynyt. Peteliuksen valitsema tyyli, karu ja vähäsanainen anteeksipyyntö, olivat varmaan nekin harkittuja tekoja.

* * *

Moni tuntuu pohtineen, pahoitteliko Petelius ikivanhojen sketsien huonoa huumoria ja kohdistumista saamelaisten kaltaiseen etniseen vähemmistöryhmään vai oliko hänen viestinsä tarkoitettu puheenvuoroksi yleiseen rasismikeskusteluun. Ehkä kyse oli molemmista. Karu tosiasiahan on, että nämä nunnuka-sketsit eivät olleet onnistuneita ja naurattavia edes julkistamisaikaansa. Kaltaiselleni Velipuolikuu-fanille monien myöhempien Petelius-sketsien katsominen on ristiriitainen kokemus, koska rimaa oli selvästi laskettu ja yksittäisten onnistumisten määrä jäi selvään vähemmistöön.

Pitäisikö vanhoja sketsejä pyytää anteeksi myös niiden yleisen huonouden takia vai riittääkö, että nostetaan sieltä esiin kaikkein ilmeisimmät tapaukset? Loukattiinko saamelaisia sekä esittämällä heidät juopottelevina idiootteina että tekemällä tämä rasistinen pilkka vielä surkean käsikirjoituksen avulla? Minusta näin juuri kävi, sillä näillä nunnuka-sketseillä ei ollut mitään todellista yhtymäkohtaa saamelaiskulttuuriin. Peteliuksen ja Aake Kallialan Arvid ja Valde -sketsit hyödynsivät suomalaisiin romanimiehiin liitettyjä stereotypioita selvästi mietitymmin, enkä nyt uudelleen katsottuina pidä niitä järin pilkkaavina, vaan kohtalaisen hyvin sketsiperinteen sisään mahtuvina kaikkine liioitteluineen.

Itse en usko, että näitä sketsejä aikoinaan käsikirjoittaneilla oli rasistista motiivia samassa mielessä kuin arvioitaisiin nyt tehtynä olevan. Kun sanotaan, että "aika oli toinen", on se myös totta, vaikka kuulostaa huonolta puolustelulta. Siinä missä Mutapainin ystävät oli suoraa jatkoa Velipuolikuulle, oli Hymyhuulet jo matkalla Pulttiboisin ja Manitboisin tasolle. Yleisradion resursseista siirryttiin pikkuhiljaa lähinnä improvisoituihin toistoihin ja hokemiin. Mutta aika vähän näissä missään pilkattiin ketään rasististen mielikuvien voimalla, enemmän oli kyse stereotypioiden käyttämisestä helppona ja halpana viihteenä. Petelius itse teki näissäkin ohjelmissa loistavia sketsejä.

* * *

En itse pidä mielekkäänä taiteen tai edes viihteen takautuvaa syynäämistä kulloinkin vallitsevien näkemysten vahvistamiseksi. Mitään tarvetta yksityiskohtaiseen analyysiin ja erikokoisiin anteeksipyyntöihin ei ole. Petelius hoiti tavallaan homman jo koko 1980- ja 1990-luvun televisioviihteen puolesta, tykkäsi Kalliala siitä tai ei. Paljon isompi kysymys on, millä tavoilla etnistä ja muuta syrjintää harjoitetaan juuri nyt. Voikin ehkä sanoa, että Peteliuksen anteeksipyyntö oli kohdallaan, mutta kohdistui vain menneeseen. Saamelaiset itse kokevat valtaväestön suhtautuvan heihin edelleen sekä alentuvasti että alistavasti. Romanien kohdalla tilanne lienee vielä selvemmin arjessa nähtävissä.

Virallisestihan Suomi suhtautuu saamelaisiin arvostavasti. Liputuspäiväkin on, vaikka kieli ei ole saanut virallisen kielen asemaa. Todellisuudessa kuitenkin saamelaisten oikeuksia tarkastellaan edelleen ulkopuolisten edunsaajien näkökulmasta ja ehdoilla. Kun saamelaiset haluavat Inarijärven Ukonkiven eli Äijihsuáluin rauhoittamista maihinnousulta, Metsähallitus torjuu ajatuksen saman tien kuin isä hupsulta lapselta. Kun etelän liikemiehet suunnittelevat poronhoidon kannalta katastrofaalisen Jäämeren radan reittiä, he eivät edes ajattele asian kuuluvan mitenkään saamelaisille. 

Viihde heijastaa yleisiä asenteita, vaikka se voi ja ehkä sen pitäisi myös kritisoida niitä. Avoimesti islamofobinen Perussuomalaiset saa yli 20 %:n kannatuksen tällä hetkellä, mutta puolueen kansanedustajien rasistisiin möläytyksiin reagoidaan puolueen ulkopuolella, eikä kukaan osaa edes kuvitella, että televisiossa esitettäisiin muslimeja pilkkaavaa prime time -viihdeohjelmaa. Sillä lailla aika on toinen, ja hyvä niin. Kenenkään maailmankatsomusta ei pidä julkisesti pilkata, edes viihteen nimissä. Pilkka on eri asia kuin kritiikki, jolta taas minkään näkemyksen ei tule olla suojassa.