Tom Phillips tekee epäilemättä arvokasta työtä brittiläisessä faktantarkistusorganisaatiossa Full Fact. Phillips tunteekin aiheensa - valheiden ja paskapuheen maailman - perusteellisesti, mutta ei ole mielestäni ainakaan suomalaisesta näkökulmasta erityisen onnistunut kirjoittajana. Varsin monet esimerkit ovat Yhdysvalloista, mikä voi heijastaa jonkin verran myös todellisuutta, mutta analyysi jää tämän takia varsin yksipuoliseksi. Phillips on niin angloamerikkalaisen kulttuurin pauloissa, ettei hän ole esimerkiksi käsitellyt kirjassaan ollenkaan kulttuureja, joissa huijaamista tai epätoden puhumista ei pidetä sinänsä kielteisenä asiana vaan yhtenä taitavuuden lajina.
Alkukielinen alaotsikko "A Brief History of Total Bullsh*t" on vääntynyt suomennoksessa päälaelleen. Phillips ei nimittäin väitä, että paskapuhe on tuore asia, vaan että hän kertoo ihmiskunnan historian mittaisesta valehtelusta lyhyesti. Kirjassa on sinänsä monta tapahtumakertomusta, mutta siihen nähden, miten monilla tavoilla ihminen on toistaan huijannut, kyseessä on todellakin vain jäävuoren huipun hipaisu. Kirja tuottaa myös pettymyksen jokaiselle, joka kuvittelee faktantarkastajan tarttuvan edes jotenkin aikamme tunnetuimpaan paskanpuhujaan eli systemaattisesti julkisessa virantoimituksessaan valehtelevaan presidentti Donald J. Trumpiin. Tarkka lukija löytää jokusen vihjeen, mutta kustantajan lakiosasto lienee ehdottanut, että jos sitten jätettäisiin tärkeimmän liittolaisen pomo kirjan ulkopuolelle.
* * *
Vaikka Phillipsin Totuus voisi olla omassa lajissaan ainakin viihdyttävä, ehkä hiukan opettavainenkin, on siinä yksi lukijaa vieraannuttava piirre. Se ei ehkä vieraannuta kaikkia, mutta itse olen kurkkuani myöten täynnä näitä tekovitsikkäitä angloamerikkalaisia, joiden käsitys "kuivasta brittihuumorista" on pahasti amerikanisoitunut. Siinä missä joku Stephen Fry tekee aidosti huvittavia ja piikikkäitä huomioita myös asiatekstissä, siinä Tom Phillips on auttamaton kömpelys, joka on vain yrittänyt opetella mallin ja toteuttaa sitä mekaanisesta. Ei toimi, vaikka olisi kaivanut kestovitsiksi Benjamin Franklinin kaltaisen veijarin nimen. Tästä olisi kustantajan pitänyt huomauttaa, ei Trumpin koskemattomuudesta.
Sen sijaan Timesin toimittaja Ben Macintyre on varmasti tiennyt täsmälleen, minkälaista kirjaa häneltä odotetaan KGB-agentti Oleg Gordijevskin elämästä ja kääntymyksestä. Muuten ei voi selittää kirjan kaksijakoista rakennetta. Osa tekstistä on alkeellista ja mustavalkoista kylmän sodan henkistä propagandaa, osa asiallista, joskin pääosin kaikkea muuta kuin jännittävää Gordijevskin toimien kuvailua. Ajattelin aluksi, että propagandapätkät on tarkoitettu ironisiksi ajankuviksi, mutta kun ne toistuvat kirjassa kuin alakoulun oppikirjassa, joudun arvioimaan ne kirjoitetuiksi niille antikommunisteille ja Neuvostoliiton vihaajille, joille kirjan pääpainos myydään - varmaan myös Suomessa.
Itse en jaksanut lukea edes koko kirjaa, vaan hyppelin tuon tuostakin. Vaikka Gordijevskin tapaus on sinänsä mielenkiintoinen osa idän ja lännen tiedustelupalveluiden historiaa, kirjoittajan yksisilmäisyys ja kirjoitustyylin latteus heikentävät lukukokemusta ratkaisevasti. Lyhyesti sanoen: propagandaa on tylsä lukea, vaikka siihen olisikin upotettu kiinnostavaa informaatiota. Erityisen nolo on Macintyren ratkaisu kirjoittaa tarina yksipuolisena brittien oman tiedustelupalvelun ja toisaalta petturin "petoksen, tuskan ja rohkeuden" ylistyksenä. Macintyre ei edes muodon vuoksi myönnä, että muutkin kuin KGB käyttivät ja käyttävät edelleen tarvittaessa kovia otteita. Jenkkien hienovarainen vähättely ei tätä asetelmaa muuta.
* * *
Kaikki tiedustelupalveluiden ja niiden toimijoiden vaiheisiin liittyviin teksteihin liittyy tietysti periaatteellinen uskottavuuden ongelma. Emme voisi ulkopuolisina edes tietää, vaikka Gordijevski olisi ns. kolmoisagentti. Olemme sen varassa, mitä siviileille halutaan kertoa. Onko meillä mitään perustetta uskoa, että Macintyren kertoma Gordijevskin tarina on keskeisiltä osiltaan totta? Propagandakirjallisuuden perinteiden mukaisesti Macintyre ei edes yritä todistaa kaikkea kärpäsenä KGB:n katossa näkemäänsä ja kuulemaansa. Mutta kuvitteleeko joku ihan oikeasti, että MI6 olisi antanut kertoa julkisuuteen yksityiskohtaisen rehellisesti ja avoimesti oman osuutensa?
Se tarina, jonka Macintyre on koonnut kirjansa kansien väliin, on epäilemättä tarkistettu jokaista pilkkua myöten MI6:ssa ja ehkä vähän muuallakin. Ehkä se lapsellinen propaganda on peräisin näiltä tarkastajilta, niin voisi Macintyren puolesta ainakin toivoa (propagandajaksot ovat jotenkin tyylillisestikin huonompia kuin muu teksti). Gordijevskin loikkaus oli Kim Philbyn aiheuttaman katastrofin jälkeen brittien tiedustelupalveluille uskomaton onnenpotku, josta tietysti otettiin ja otetaan edelleen kaikki mahdollinen irti. Neuvostoliiton romahdus mm. Gordijevskin välittämien tietojen takia ei ole muuttanut tiedustelupalveluiden taistelua mitenkään. Mutta miksi meidän pitäisi lukea yhden tiedustelupalvelun auktorisoimaa propagandaa?
Ymmärrän kummankin kirjan suomalaisen kustantajan ratkaisun. Paskapuhe on ajankohtainen aihe ja kiinnostaa monia. Ehkä aiheesta ei tämän parempaa ole tarjolla, oletetaan niin. Gordijevskin tarinalle puolestaan on valmiina oma yleisönsä, kaikki ne, joitten elämä on muuttunut tylsäksi sen jälkeen, kun Yhdysvallat hakkasi Neuvostoliiton loppuottelussa 6-0. Lienee euforista palata aidon kylmän sodan tunnelmiin ja istua taas Radio Free Europen viestin äärellä. Näille ihmisille tätä kirjaa voikin suositella. Se ei valmista lukijaansa petä. Mutta meille poliittisen historian harrastajille tällainen puolivillainen propagandakirja on kiinnostavasta aiheesta huolimatta ikävä pettymys.
Tervehdys! Olen lukenut Totuutta 100 sivua, ja olen täysin samaa mieltä kanssasi tekovitsikkyydestä ja kömpelyydestä. Olen kuitenkin eri mieltä syystä. Kääntäjä on epäonnistunut. Hänen tekstinsä on täynnä liian pitkiä virkkeitä, lauseenvastikkeita, joita hän ei osaa käyttää, ja pilkkuvirheitä, jotka tekevät lukemisen raskaaksi. Lukijan täytyy toistuvasti palata edelliseen lauseeseen ja miettiä, mitenkäs tämä olikaan tarkoitettu. Kun on ensin subjekti, sen jälkeen pari kolme lauseenvastiketta ja sitten predikaatti, lukija tuntee tarpovansa suossa liian suurissa kumisaappaissa.
VastaaPoistaYksi esimerkki sivulta 65: "etsimätön väittely", jota kirjailija tai pikemminkin kääntäjä ehdottaa Twitterin uudeksi sloganiksi. Mikä on etsimätön väittely? Sananmukaisesti se on väittely, joka ei etsi. Eli hevonkukkua, joka sopiikin kirjan aiheeseen erinomaisesti. Luulen (en tiedä), että alkuperäinen määre on ollut unlooked-for, joka on passiivi. Siitä kääntäjä on vääntänyt lauseenvastikkeen ilmeisesti täysin ajattelematta, mitä tuli sanottua.
Uskon, että tämä on viihdyttävä kirja - englannin kielellä luettuna.