Vain kvanttifysiikkaa...

Olen lukenut kaikki professori Kari Enqvistin kirjoittamat yleistajuiset tietokirjat ja pitänyt niistä suuresti. Vaikka Enqvist on tiukka luonnontieteilijä, hänellä on kyky kirjoittaa tieteestä ja tiedosta runollisen kauniisti ja houkuttelevasti. Kangastuksia varjojen talossa : Todellisuutta etsimässä (WSOY 2020) sijoittuu luontevasti aiempien kirjojen jatkumoon. Siinä käydään läpi kaikki se, mitä tiede on saanut todellisuutemme olemuksesta selville, mutta myös se, mikä on vielä usvan takana piilossa. Asiatekstin väliin Enqvist on sijoittanut puheenaiheisiinsa liittyviä fiktiivisiä maailmoja. Nämä ovat lyhyitä, mutta lajityypissään varsin onnistuneita scifi-katkelmia, joista osa liikkuu jopa kauhun genressä (tosin ei välttämättä tarkoituksella). Uskoakseni katkelmien tarkoitus on muistuttaa lukijaa siitä, että myös tutkijat pyörittelevät fiktiivisiä ideoita ja teorioita, joista monia tuskin voidaan koskaan edes kunnolla tutkia. 

Ei ole yllätys, että Enqvist torjuu tyystin ei-materialistiset maailmanselitykset. Hän muistuttaa siitä, että mikä tahansa jumala tai vastaava on pelkkä näennäisratkaisu, joka ei todellisuudessa selitä yhtään mitään. Mielenkiintoisesti Enqvist huitaisee tarpeettomana pois myös pohjimmaisiin arvoituksiin yleensä liittyvän kysymyksen Miksi? Hänen mielestään fysiikka ei tavoittele vastauksia kysymykseen miksi, vaan kysymykseen miten. On hedelmätöntä kysyä, miksi on mitään sen sijaan että ei olisi mitään (tämä on ollut itselleni rakas aihe). Siinä todellisuudessa, jota kirja käsittelee, on jotain ja sillä hyvä. Tehtävänä on selittää ja ymmärtää, miten tämä todellisuus toimii, miten ja mistä se on rakentunut.

Uskonnollisiin selitysmalleihin Enqvist ei tuhlaa aikaansa ollenkaan, mutta sen sijaan hän jaksaa pitkin kirjaa piikitellä erityisesti filosofeja, mutta myös humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä. Enqvist ei varsinaisesti avaa piikittelyn tarkoitusta, mutta jos oletamme, ettei kyseessä ole pelkästään henkilökohtaisten kokemusten aiheuttama tunne, pyrkimyksenä on ehkä muistuttaa siitä, että sfääreihin ulottuvista ajatuksista (filosofit) ja luonnontieteiden selitysvoiman rajallisuuden muistuttamisesta (humanistit) huolimatta vain luonnontieteellinen perustutkimus on vuosisatojen kuluessa kyennyt aidosti avaamaan ovia todellisuuden parempaan ymmärtämiseen. Tämä on siis oma oletukseni Enqvistin tarkoituksesta, joten älkää syyttäkö siitä muita kuin tämän blogin kirjoittajaa.

* * *

Enqvistillä on yllättävän paljon aivan uusia näkökulmia, jotka ilahduttavan lukijaa, jolla on jonkinlainen yleiskäsitys fysiikan ja kosmologian nykytilanteesta ja ihmeellisistä harppauksista runsaan sadan vuoden aikana. Eräs tällainen yllätys on sen pohdiskelu, miksi millä tahansa aaveella, sielulla tai muulla aineettomalla entiteetillä olisi suunnattomia vaikeuksia pysyä Maan kaltaisen aineellisen kohteen kyydissä. Enqvist kuvailee suorastaan humoristisesti sieluparan vaikeutta tarttua kiinni mistään samalla kun Maa pyörii samaan aikaan akselinsa ympäri, Auringon ympäri, aurinkokunnan osana galaksissa ja vielä sen mukana ties minkä ympäri tai jotain kohti. Lopputulema on, ettei Enqvist keksi mitään menetelmää, jolla aidosti aineeton henki voisi esimerkiksi pysyvästi kummitella avaruudessa kiitävässä autiotalossa.

Enqvist on myös päättänyt omasta puolestaan siirtää sivuraiteelle joitakin ajatuksia, joita hän ei pidä riittävän todennäköisinä olemaan todellisuuden osia. Tällaisia ovat aaveiden lisäksi ns. madonreiät kulkuvälineinä ja teoriat siitä, että todellisuus olisikin vain tietokonesimulaatio. Kvanttien lomittumiseen liittyvää madonreikää Enqvist ei sinänsä kiistä, mutta osoittaa rauhallisesti analysoiden sellaisen käyttämisen informaation tai ihmisen kaltaisten olioiden siirtämiseen olevan lähinnä fantasiaa jo käytännön esteiden takia. Simulaatiossa elämistä Enqvist analysoi myös kylmästi sellaisen vaatiman laskentatehon kannalta. Hän päätyy toteamaan, että koko tuntemamme universumin simulointi menee jo insinööriteknisistä syistä (ilmaisu minun) mahdottomien asioiden piiriin. 

Vaikka Enqvist myöntää ja osoittaa ajan määritelmällisen ongelmallisuuden, hän osoittaa maallikolle monin esimerkein, miksi kuvitelmat ajassa matkustamiseksi kumpaan tahansa suuntaan eivät nykyisen luonnontieteellisen tietämyksen mukaan ole mahdollisia. Menneisyys on sinänsä "olemassa", mutta ajan nuolen suunnan takia sinne ei ole mahdollista mennä (puhumattakaan siitä, että moiseen matkaan tarvittavasta tekniikasta ei ole mitään esimerkkejä muualla kuin tieteiskirjallisuudessa, missä esimerkkejä sitten onkin sen edestä). Enqvist sanoo myös suoraan, ettei tulevaisuuteen voi matkustaa, koska sitä ei luonnontieteen näkökulmasta ole olemassakaan. Se, mitä kutsumme tulevaisuudeksi, realisoituu vasta nykyhetkessä muuttuen saman tien menneisyydeksi.

* * *

Tämän maallikkoesittelyn tarkoituksena ei ole vähimmässäkään määrin korvata itse kirjan lukemista. En kuitenkaan malta olla tuomatta esiin sitä, miten vahvana teemana halki kirjan kulkee näkemys siitä, että suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka, molemmat omalla tavallaan kiistattomasti oikeiksi todettuja, eivät sovi yhteen. Meiltä puuttuu kvanttigravitaation selitys ja sen myötä jotain olennaista. Enqvistin luja näkemys on, että kvanttifysiikka on lähempänä täydellisyyttä kuin suhteellisuusteoria, josta tuntuu puuttuvan jokin osa. Itse oletan, että Enqvist haluaa korostaa lukijalle kvanttifysiikan perustavaa laatua senkin uhalla, että juuri se sotii kaikin tavoin makromaailmassa elävän ihmisen intuitiota vastaan. Suhteellisuusteoriakin koettelee käsityskykyämme, mutta ei läheskään samalla tavalla kuin ajatus, että kvantittunut ja lomittunut maailma – jollaista kaikki todellisuus Enqvistin mukaan on – sallii olla kahdessa eri paikassa samaan aikaan ja muuta käsittämätöntä.

Enqvist on lukijalle käsittämättömien asioiden kärsivällinen opastaja, mutta mitä pidemmälle kirjassa mennään, sitä useammin hän muistuttaa siitä, että voi olla myös aivan väärässä, eikä todellisuudessa tiedä tästä ja tuosta yhtään mitään – kuten ei kukaan muukaan. Ainakin itse koin putoavani kärryiltä Enqvistin viimeisten hahmotusten kohdalla. Kun hän vertailee ns. säie- ja silmukkateorioita, lukija tuntee itsensä haavoittuvaksi ja hämmentyneeksi. "Oma katseeni ikään kuin naulaa todeksi kaiken sen, mikä historiaani kuuluu. Sen kannalta ei ole olemassa vaihtoehtoista todellisuutta, mutta ei myöskään absoluuttista todellisuutta. On kuin aistimusten verhojen takana ei olisi mitään. Mutta silti siellä on jotain. Ja minun on pakko tunnustaa nöyrästi: en osaa sanoa, mitä." (s. 292)

Pyydän tämän lukijaa itse lukemaan Enqvistin kirjan, jota pidän aidosti syvällisenä, rehellisenä ja johonkin rajaan uskottavana. Tuon rajan muodostaa lukijan oma ymmärrys enemmän kuin se, mitä Enqvist itse on kirjoittanut ja ehkä tarkoittanut. Mutta tähän loppuun haluan mainita toisenkin itselleni uuden ajatuksen (se edellinen oli se aaveparan kyydissä pysymisen ongelma). Enqvist muistuttaa siitä (s. 140), että ihmisen aivot eivät ymmärrä mitään gravitaatiota, koska ne toimivat sähkömagneettisesti. Siksi emme siis näe unia, joiden fysiikka olisi valvekokemuksen mukaista, vaan esineet ovat yleensä aika painottomia ja esimerkiksi putoamisessa ei ole kiihtyvyyttä. En keksinyt omista unistani mitään, mikä sotisi tätä oletusta vastaan. Aika hyvin keksitty. Ehdoton lukusuositus jokaiselle uteliaalle ihmiselle.