Hutkitaan, ei tutkita, ei ymmärretä

Havahduin taas kerran siihen, miten vähän aitoa tutkimusta on tehty 1970-luvun poliittisista nuorisoliikkeistä, erityisesti ns. taistolaisuudesta. Kirjoitettu kyllä on, mutta lähinnä poliittisen mustamaalauksen tavoitteella tai oman takinkäännön todisteeksi. Kun äänessä ovat olleet lähinnä poliittiset vastustajat ja leiriä vaihtaneet, teksteistä ei välity kokonaiskuva, vaan kaikelle propagandalle tyypillinen irvikuva. Neutraalia historiantutkimusta aiheesta ei ole tehty ollenkaan, kokonaisesityksestä puhumattakaan. Syitä voi arvailla. Pelottelupropaganda on halpaa, tehosi se tai ei. Jos asioita ruvetaan tutkimaan, hurjimmat tarinat voivat osoittautua keksityiksi. Voisi jopa käydä ilmi, että nuorten kommunistien vaikutusvalta oli todellisuudessa paljon vähäisempi kuin mitä on annettu ymmärtää. Ehkä Pekka Haavistonkin opiskeluongelmien takaa voisi löytyä ihan muita syitä kuin "taistolaisten terrori".

Miksi emme ole itse tutkineet ja selvittäneet asioita? Vastustajien mielestä varmaan siksi, ettemme uskalla, kun totuus pelottaa. Olen asiaa pohtinut paljonkin, enkä omasta puolestani keksi muuta selitystä, kuin ettei neutraali tutkimus kuulu asianosaisille ja tapahtumat ovat vielä aika lähellä. On myös selvää, että meille tekijöille on vaikeaa tarkastella asiaa ulkopuolisen silmin. Omat virheet ja onnistumiset ovat jyväsiä pitkässä jatkumossa, josta muistamme subjektiivisesti erilaisia osasia. Ilman säilyneitä dokumentteja kuten lehtiä ja muita painotuotteita, kirjeenvaihtoja ja valokuvia itseni kaltainen ei muistaisi juuri mitään. Luin pari vuotta sitten ihmeissäni 1973-1974 kirjoittamiani kirjeitä, joissa kerron toisella paikkakunnalla oleskelleelle mielitietylleni arkisia tapahtumia (puhelimet olivat tuohon aikaan köyhälle opiskelijalle kovin harvinainen väline, joten kirjeitä kirjoitettiin). Olin ihmeissäni siitä, että olin unohtanut kirjeistä paljastuvat tavattoman intensiivisen, tapahtumien ja toimien täyttämän elämän lähes kokonaan.

Omalla kohdalla lisäongelman aiheuttaa se, että noilta vuosilta on tavattoman vähän arkea kuvaavia valokuvia. jotka ovat muistilleni tärkeitä virkistäjiä. Mielenosoituksissa ja joukkotapahtumissa joku aina otti kuvia, mutta moinen ei tullut mieleenkään jossain ASS:n Biologian ja maantieteen osaston kokouksessa tai laitoksella liikuttaessa. Elettiin nykyhetkeä niin kiihkeästi, ettei dokumentointi ilmeisesti käynyt kenenkään mielessä. Ei minullakaan, joka myöhemmässä elämässäni olen paljonkin saanut perustella intoani kuvata tätä ja tuota tapahtumaa. Karu tosia on, että valokuvia taistolaisten arjesta on erittäin vähän (tämä on subjektiivinen huomio, mutta pahoin pelkään, että se päätee laajemminkin). Se on sääli ihan yleisemminkin, koska valokuvista voisi välittyä hyvin mm. se tosiasia, että se toiminta oli pääosin ihan arkista kokouksissa ja opintokerhoissa istumista. Osa kyllä myös biletti, mutta esimerkiksi lehtien myynti oli aika tylsää tyrkyttämistä.

* * *

Olen ilmoittanut olevani valmis keskustelemaan kenen tahansa ns. taistolaisuuden kriitikon kanssa noista vuosista ja niiden tapahtumista ja vastaamaan mihin tahansa kysymykseen. Jostain syystä ketään ei ole kiinnostanut. Toimin itse lähinnä perustasolla, olisinko yhtenä vuonna piipahtanut ASS:n johtokunnassa. Mutta mm. edellä mainittujen kirjeiden perusteella olin varsin aktiivinen ruohonjuuritason toimija, minkä varmaan joku tuohon aikaan maantieteen laitoksella opiskellut saattaa muistaakin. ASS:n toiminta oli opintopiirien ulkopuolella lähinnä omalla laitoksella toimimista, osallistumista oman aineistojärjestön tapahtumiin ja oman oppiaineen opetuksen kriittiseen tarkasteluun. Noina vuosina yliopiston sisäinen demokratia oli yksi keskeinen taistelun kohde. Me opiskelijat vaadimme Urho Kekkosen ja Johannes Virolaisen peesissä mies ja ääni -periaatetta (sorry ladies, aika ei ollut vielä kypsä ilmaisulle "henkilö ja ääni"), proffat vastustivat ankarasti ja jyrkästi. Lopulta professorit voittivat ja demokratia jäi unelmaksi. Hävisimme senkin taistelun. 

Vastustajilla on ollut puolen vuosisadan aikana pysyvänä vaatimuksena "anteeksipyyntö" ja "virheiden myöntäminen". Paradoksaalisesti varsinkin oikeistolaidalta on uudestaan ja uudestaan vaadittu toimia, jotka ovat historiasta tuttuja lähinnä Stalinin näytösluonteisista oikeudenkäynneistä. Miksi on ollut Ben Zyskowiczille kumppaneineen niin tärkeätä korostaa poliittisen vastustajan moraalista huonommuutta? Olen itse päätynyt siihen, että tällä jatkuvalla rankutuksella on haluttu saada lopullisesti unohtumaan se nöyrä yhteistyö, jota Suomen porvarilliset puolueen (sisältäen myöhempien aikojen SDP:n) harjoittivat suhteessa Neuvostoliittoon. Sehän oli naapurille paljon tärkeämpää kuin piskuisen ideologisesti luotettavan kommunistien porukan kanssa veljeily. Kun vaaditaan taistolaisten nöyrtymistä ja anteeksipyyntöä, pelätään samalla neutraalin tutkimuksen osoittavan, keiden nöyristely oli yleisesti ottaen tärkeää. Tai miksi ylipäätänsä jollekin vieraalle ja ulkopuoliselle kuuluisi se, miten omat ajatukseni ovat ehkä muuttuneet? Puhukaa vain omasta puolestanne, kiitos.

Olen myös miettinyt paljon väitteitä, että taistolaisilla oli jonkinlainen hegemonia, että taistolaiset terrorisoivat jollain ihmeellisillä keinoilla kaikkia toisin ajattelevia. Luultavasti tässä on kysymys tarpeesta räikeän liioittelun keinoin muuttaa kielteiseksi se tosiasia, että me teimme paljon työtä siellä ruohonjuurten tasolla. Se työ oli välillä oikein menestyksekästä ja sen myötä tavallisten opiskelijoiden tukea löytyi niin paljon, että jopa opettajakunta joutui joskus mobilisoitumaan. (Maantieteen laitoksella oli assistenttina 2019 kuollut Kyösti "Köpi" Laaksonen, intomielinen korkeushyppääjä ja vanhoillisoikeistolainen, "oikeita mielipiteitä" edustanut luonnonmaantieteilijä, jonka leppymätöntä A4-taistelua meitä assilaisia kohtaan laitoksen ilmoitustaululla saattoivat kaikki seurata – tai joutuivat seuraamaan, halusivat tai eivät.) Mutta ei siinä mitään ihmekonsteja ollut käytettävissä, pelkkä puhuttu ja kirjoitettu sana. Voisi ehkä kiteyttää, että taistelu opiskelijoiden sielusta oli kuin 50 kilometrin kävely ilman vesipisteitä. Ehkä tilanne oli jossain valtsikassa hiukan helpompi.

* * *

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että vaikka jotkut vastustajat oikealla hahmottavat asioiden todellisen laidan, heitä ei totuus sellaisenaan (siis historiallisena tutkimuksena) kiinnosta, koska antikommunismi on edelleen aktiivisesti käytetty propagandaväline. Persujen ansiosta se on tosin muuttunut lähinnä hysteeriseksi karnevaaliksi, kun jotkut Laura Huhtasaaren kaltaiset kansankynttilät tuomitsevat kommunismiksi kaiken, mikä poikkeaa persujen äärioikeistoporukan näkemyksistä. Kun kokoomuslaisia haukutaan kommunisteiksi, jotain siitä alkuperäisestä viestistä on selkeästi kadonnut matkalla rikkinäisen puhelimen myötä. Mutta vaikka siis fiksuimmat varmaan ovat analysoineet 1970-luvun liikkeitä ihan oikein, valtaosa noita asioita ylipäätään edes joskus pohtivista on uskoakseni väärien käsitysten vallassa melkein kaikessa, mikä liittyy ns. taistolaisuuteen. Tiivistetysti: taistolaisuus oli mainettaan paljon vähemmän vaikutusvaltainen liike ja ennen muuta se oli eettisesti ja tavoitteiltaan paljon mainettaan parempi. Ei tietenkään virheetön, mutta ei mitenkään muita "virheellisempi".

Yleinen metodologinen virhe on puhua yhdestä monoliittisesta liikkeestä. Sitä se ei todellisuudessa ollut. Opiskelija- ja nuorisoliittolaisten toiminta oli käytännössä hyvin erilaista (tiedän asian, koska toimin molemmissa) ja molemmat poikkesivat varsinaisen SKP:n toiminnasta (molempien leirien). Valtakunnallisesti näkyvä johto oli myös tyystin eri asia kuin me perustason työmuurahaiset. Tapasin Taisto Sinisalon yhden ainoan kerran eräällä kesäleirillä. Ei siinä mitään byrokraattista estettä ollut, mutta toimimme eri maailmoissa. Esimerkiksi rahavirrat (osin sarkastinen ilmaisu) liikkuivat jokseenkin aina alhaalta ylös. Ei meillä ollut mitään mahdollisuutta valvoa, etteivät NKP tai CIA rahoita Sinisaloa tai Saarista. Vanhemmat toverit, joista osa oli osallistunut vuoden 1918 taisteluihin ja jäänyt jollain kurin henkiin, olivat kyllä arvostettuja ja kunnioitettuja myös yliopistolla. Mutta he edustivat maailmaa, joka oli meille opiskelijoille yhtä teoreettinen asia kuin Marx ja Engels. Laululiike ja taiteilijat olivat näkyvä ja vaikutusvaltainen osa taistolaisuutta, mutta ei meistä useimmilla ollut sen kanssa mitään omakohtaista tekemistä seuraamisen lisäksi. Arjen musiikki hoitui yleensä yhteislauluna kitaran säestyksellä. Keskeinen ohjelmisto lähtisi näpeistä edelleen, siis kitaran soinnut.

Meillä autenttisilla 1970-luvun tekijöillä ja myöhempien aikojen ymmärryshaluisilla on yhteinen intressi. Se ei ole salailu, vaikeneminen tai valehteleminen. Sellaiseen ei ole mitään tarvetta. Mutta jos ei tutkita vaan pelkästään hutkitaan, ei myöskään ymmärretä. Subjektiiviset takinkääntökertomukset voivat olla arvokasta aineistoa tutkijalle, mutta ne eivät itsessään ole sitä tutkimusta, jota vailla edelleen olemme. Itse luotan siihen, että nuoremman polven tutkijoista löytyy niitäkin, joita kiinnostaa aidosti tutkia ja kertoa 1970-luvun nuorisopolitiikan tapahtumia. Rahoitusta voi olla vaikea löytää, mutta muistitiedon keräämisellä alkaa olla kiire. Keskeisiä toimijoita on jo menetetty (Sinisalo kuoli jo 2002, SOL:n puheenjohtaja Reijo Kalmakurki 2012) eikä aika kohtele meitä muita yhtään hellemmin. Me veteraanit emme sitä historiaa tarvitse, muistamme sen minkä muistamme ja olemme kohta kuolleita. Mutta lapsilla ja lastenlapsilla on oikeus tietää, mitä se taistolaisuus oikeasti oli ja mitä se ei ollut. Ei vastustajan suusta, vaan riippumattoman tutkijan kokoamana ja hahmottamana osittaistotuutena.

Kuva on otettu Hangossa 1973 järjestettyjen "Spartakiadien" urheilullisen osuuden loppuhuipentumasta. ASS:n ja SDNL:n välinen viestikilpa päättyy dramaattisesti paljon hitaamman eli ASS:n voittoon vastustajan ennenaikaisen juhlimisen takia. Kiitän tuntematonta kuvaajaa hetken ikuistamisesta, koska oma juoksuni oli puhdasta tuskan usvaa alusta loppuun ja pitkään lopun jälkeenkin. Ilman tätä kuvaa muistikuva tapahtumasta olisi muitten kertoman varassa. Juoksin urheiluhousujen puutteessa Marimekon boksereissa. Tahdon voitto aineesta.