Tiedettä taviksille?

Ns. suurelle yleisölle tarjotaan jatkuvasti tieteellisen tutkimuksen tuloksia eri tavoin räätälöityinä eli popularisoituina. Tunnetusti jälki vaihtelee, koska kaikki hyvät tutkijat eivät ole hyviä popularisoijia. Turun yliopiston bakteeriopin professori Pentti Huovinen on tunnettu ja suosittu kirjoittaja, joka on aktiivisesti julkaissut meille tavallisille ihmisille suunnattuja tietokirjoja. Tuorein niistä, Parantavat bakteerit (WSOY 2021) on kirjoitettu helposti luettavaksi, mutta ei lässyttäväksi katsauksesi siihen, mitä tiedämme pieneliöiden, tässä tapauksessa erityisesti bakteerien roolista ihmisen hyvinvoinnissa. Huovisella on selkeä kansanvalistajan näkökulma ja ote, joka ilmenee jo kirjan nimestä. Tarkoituksena on osoittaa, kuinka vääristynyt perinteinen bakteerikammoinen asenne on. Todellisuudessa bakteereilla on hyvin keskeinen rooli sekä hyvinvoinnissamme että sairauksissamme.

Huovisen kirjan pahiksia ovat dysbioosi ja limakalvon tulehdus, liiallinen antibioottien käyttö ja huonot ruokailutottumukset. Huovisen perusteesi on, että ihminen voi hyvin, kun hyödylliset (tai täysin välttämättömät, kuten usein on asian laita) bakteerit saavat kukoistaa ja pitää ihmiselle haitalliset bakteerit kurissa. Tietenkään asia ei ole ihan näin yksinkertainen, mutta popularisoidussa tieteessä pelkistyksillä on pedagoginen rooli. Meidän on omaksuttava uusi asenne bakteereihin ja kaikki alkaa tosiasioiden tunnustamisesta. Olemme bakteerien armoilla. Niin valtava vaikutus kuin antibiooteilla on ollut ja on edelleen, tosiasioiden valossa olemme häviämässä taistelun. Mitä enemmän antibiootteja käytämme, sitä voimallisemmin haitalliset bakteerit muuntuvat aseitamme sietäviksi. Tällä hetkellä ei näytä siltä, että tätä kilpajuoksua voi perinteisin keinoin voittaa. Siksi on etsittävä, tutkittava ja löydettävä koko ajan uusia tapoja, joilla voidaan korvata antibioottien yksipuolinen massakäyttö.

Hyvän tietokirjoittajan tapaan Huovinen pelottelee, mutta ei liikaa. Hänellä on myös hyviä uutisia. Ruokavaliolla voidaan dysbioosin leviämistä hidastaa ja estää, samoin täsmällisellä paastoamisella. Lisää kuituja, niillä ravitaan hyviä bakteerikantoja. Jos suoliston bakteerikanta kuolee, kuten antibioottien käytön seurauksena käy, ratkaisuna on enenevässä määrin bakteerikannan palautus joko potilaan omalla tai lähiomaisilta saadulla ulosteella. Ajatus voi olla ällöttävä, mutta se on toimiva, järkevä ja parhaimmillaan dramaattisen tehokas erityisesti antibioottiripulin hoidossa. Tutkijat ovat löytäneet myös joukon probiootteja, joita voidaan kutsua hoitaviksi bakteereiksi. Bakterofagit puolestaan ovat bakteereita syöviä viruksia, joiden täsmäkäytöstä on saatu lupaavia tuloksia. Pentti Huovinen ei kaunistele tilannetta, mutta antaa asiallista perustetta myös odottaa tutkimuksen tuovan ratkaisuja ongelmiin, joita olemme itse luoneet.

* * *

Aivan toisenlaiseen maailmaan astumme, kun ryhdymme lukemaan yhdysvaltalaisen psykologin Michael S. Gazzanigan tuoretta suomennosta Tietoisuusvaisto : Kuinka aivot synnyttävät mielen (Terra Cognita 2021, suomennos Kimmo Pietiläinen). Alkuteos on julkaistu 2018, joten se edustaa suhteellisen uusia tutkimuksellisia näkemyksiä. Periaatteessa tämäkin kirja on suunnattu suurelle yleisölle, mutta ainakin itselläni oli sen kanssa jatkuvasti luetun ymmärtämisen ongelmia. En syyttäisi niistä kääntäjää, kyllä nyt on kysymys monimutkaisista ja paikoin ajatuksellisesti abstrakteista ajatuksista. Niiden omaksumiseen kannattaa varata aikaa. Tietoisuusvaisto ei ole helppo- tai nopealukuinen, mutta ajatuksia se kyllä herättää. Ainakin niissä lukijoissa, joissa Gazzanigan tapaan piinaa halua ymmärtää, mikä tekee eliöstä tietoisen, mitä se tietoisuus ylipäätään on ja mihin aivojemme ominaisuuteen se perustuu. (Gazzaniga hylkää kaikki sielulliset selitykset, joihin sisältyy "aave koneessa", kuten hän itse asian ilmaisee.)

Tietoisuusvaisto on tavallaan kaksijakoinen kirja. Alkupuolella Gazzaniga esittelee paljolti tieteenhistoriallisin keinoin kehitystä, joka on johtanut toisaalta modernin fysiikan ja neurotutkimuksen valtaviin saavutuksiin, toisaalta jättänyt meidät edelleen kysymään, mitä on elämä, mitä on tietoisuus. Tuhansien vuosien mittainen mittelö materialismin ja dualismin välillä ei ole tältä osin ratkennut, vaikka suurin osa tutkijoista ei haluakaan antaa itsenäisen "sielun" olemassaololle minkäänlaista tieteellistä statusta. Ongelma on säilynyt, koska tietoisuuden arvoitusta ei "materialistisin menetelmin" ole vielä ratkaistu. Kirjan loppupuolen Gazzaniga käyttää omien käsitystensä esittelemiseen ja sen perustelemiseen, miksi hän kutsuu tietoisuutta vaistoksi. Erityisesti jälkipuoliskolla kirjoittajan ajattelu käy välillä hyvin haastavaksi.

Gazzanigan selitysmallissa on eräitä keskeisiä käsitteitä, kuten aivojen fysikaalinen kerroksellisuus, protokollat ja modulaarisuus sekä komplementaarisuus. Gazzaniga on erityisesti ns. halkaistuihin aivoihin kohdistuneissa tutkimuksissaan osoittanut, että tietoisuus on aivojen yleinen piirre, eikä se sijoitu johonkin tiettyyn aivojen osaan. Tietoisuus on myös evoluution tuote, yksi jatkuvasti kasvavan kompleksisuuden seuraus. Ihmisellä se on varsin pitkälle kehittynyt, mutta esiintyy myös muissa eliöissä, vaikka sen tutkiminen on äärimmäisen hankalaa. Gazzaniga puhuu kuilusta, joka erottaa subjektiivisen kokemuksen ja objektiivisen prosessoinnin aivoissa. Tutkimuksen pitäisi pystyä luomaan näiden välille silta ja ymmärrys.

* * *

Itseäni jäi erityisesti kiinnostamaan ja mietityttämään Gazzanigan näkemys siitä, että tietoisuus kytkeytyy erottamattomasti elämän syntyyn, joka sekin on edelleen arvoitus, vaikka asia ei tunnu Gazzanigaa itseään vaivaavan. Hänelle tietoisuus on osa eliöllistä elämää, on ollut aina, evoluution alusta alkaen. Mitään selitystä sille, mikä on alun alkaen käynnistänyt tietoisuuden evoluution ei Tietoisuusvaisto tarjoa. Ehkä Gazzaniga ajattelee, että se selviää aikanaan, jos on ylipäätään selvitäkseen: "Emme koskaan opi, miten sitä [tietoisuutta] tuotetaan tai miten sitä hyödynnetään." (s. 223) Gazzaniga tuntuu hyväksyvän sellaisen, että tietoisuus on elämän väistämätön seurausilmiö. Itselleni se on vaikeampi hyväksyä, koska pidän myös sattumanvaraista ilmaantumista evoluution piiriin mahdollisena.

Tietoisuuden ja tekoälyn suhteesta Gazzanigalla on selkeä ja aika jyrkkä näkemys. "Ajattelen nyt, että me ihmiset emme koskaan rakenna konetta, joka matkii henkilökohtaista tietoisuuttamme. Elottomat, piihin perustuvat koneet toimivat yhdellä tavalla ja elävät hiileen perustuvat järjestelmät toisella. Yksi toimii deterministisellä ohjejoukolla ja toinen symboleilla, jotka luonnostaan kantavat jonkinasteista epätarkkuutta." - - "Ihmisen yritys matkia älykkyyttä ja tietoisuutta koneissa, joka on tekoälyalan jatkuva tavoite, on tuhoon tuomittu." (s. 222-223) Gazzanigalle aivot eivät ole kone, vaan järjestelmä, jonka avulla voidaan rakentaa koneita.

Itselleni jäi epäselväksi ajatus tietoisuudesta vaistona (instinct), samanlaisena ilmiönä kuin vaikkapa kateus, kiintymys, ahneus tai pelko, siis perittynä ei opittuna käyttäytymisenä. Ehkä Gazzaniga haluaa sanoa, että tietoisuus on vain vaisto, kaikilla ihmisillä oleva synnynnäinen ominaisuus, josta ei pääse eroon esimerkiksi aivot halkaisemalla (silloin ihmisellä on itse asiassa kaksi tietoisuutta, jotka eivät ole tietoisia toisistaan!). Tällainen määrittely ei mielestäni lisää ymmärrystä, mutta ehkä hiukan rauhoittaa ainakin sellaista, joka ei usko sielun olemassaoloon. Ehkä Tietoisuusvaisto onkin vain klikkiotsikko, rakennettu herättämään uteliaisuutta? Jos näin on, se toimi ainakin omalla kohdallani.